Eri ministeriöiden esitykset hallituksen rakenneuudistuspaketin osaksi ovat nyt nähtävillä. Lista on sellainen kuin saattoi arvellakin. Säästöjä on vähän ja useimmat niistä ovat siirtoja kunnilta valtiolle. Julkisen sektorin kokonaissäästöjä on hankalaa nähdä.
Nähtävissä on myös taktikointia. Ministeriöt varjelevat ”omaansa” ja tarjoavat täkyinä pieniä säästöesityksiä. Ilmeisesti odotetaan isoa jyrää, joka ”panee kaiken sileäksi”.
Se, että säästöjen lähtökohdaksi otetaan yksittäiset tehtävät ja velvoitteet on todennäköisesti väärä tie. Kysymys on suurista tehtäväkokonaisuuksista, jotka tulisi sovittaa paremmin yhteen, jotta päästäisiin hyvinvointiyhteiskunta 2.0:aan. Kai tavoitteena on järkevä kokonaisuus leikkausten jälkeenkin, eikä repaleinen tilkkutäkki?
Isot asiat liittyvät perusopetuksen kiistanalaiseen siirtämiseen valtiolle, jolloin sekä ohjauksen että opetuksen rahoitus olisivat samassa paikassa. Myös perusterveydenhuolto on ajateltu järjestettäväksi laajemmissa puitteissa (sairaanhoitopiirit, maakunnat tms.). THL:n mukaan julkinen sektori rahoittaisi perusterveydenhuollon, mutta tuottajiksi hyväksyttäisiin myös yksityisiä ja kolmannen sektorin toimijoita. Nykyinen ”monikanavarahoitus” näyttää olevan arvostelun kohteena paitsi terveydenhuollossa niin myös opetuksessa.
Ajatuksena on kai, että rahoituksen tullessa yhdestä lähteestä päästään rahan käytön säätelyssä parempaan hallintaan. Ymmärrän, että monet ovat huolissaan palvelujen määrästä ja laadusta ”yksikanavaisen” rahoituksen vallitessa.
Säästön pitäisi syntyä edellä esitetyistä hallinnon, rahoituksen ja palvelutuotannon muutoksista ilman, että itse palveluiden sisältöihin ainakaan laajemmin puututaan. Kysymys on hyvin pitkälle uskon asiasta tuleeko säästöjä ja miten itse palvelujen käy.
Itse yritin hakea muutama päivä sitten blogikirjoituksessa käytännön tason ratkaisuja, jotka eivät kilpaile edellä mainittujen kanssa. Esitän ne vielä seuraavassa uudestaan:
”Tehtävien ´ohentamisen´ pitäisi tapahtua samaan aikaan kompetenssivaatimusten väljentämisen ja eläkkeellesiirtymisten kanssa. Tästä palapelistä voi tulla ylittämätön haaste. Kunnan palvelut ovat sektoroituneet. Sektorirajojen ylittämistä on tapahtunut, mutta aivan liian vähäisessä määrin. Varsinkin sosiaalitoimen ja opetustoimen tehtävissä yhteensovittamiseen on mahdollisuuksia.”
Todennäköisesti tehtäviä pitäisi suunnitella kauttaaltaan uudestaan yli nykyisten ministeriöiden sektorirajojen. Sama ajattelu pitäisi siirtää kuntiin. Vaikka tuo ajatus, jonka esitin on mielestäni relevantti, ymmärrän hyvin, että tällaisilla useita vuosia kestävillä uudelleen organisoinneilla ei saada tarvittavia säästöjä aikaiseksi tähän hätään. Mutta pitäisikö sitten saada?
Tavoite pitäisi asettaa maltillisemmin: ei uusia tehtäviä kunnille ja juustohöylällä leikkaus olemassaoleviin palveluihin.
Matillinen velkaantuminen pitää hyväksyä. Kun bruttokansantuote on karkeasti 200 mrd euroa merkitsee 2 prosentin kasvu noin 4 miljardin vuosittaista lisäystä. Tavoitteksi tulisi asettaa tuon suuruista kasvua vastaavan velkaantumisen hyväksyminen toistaiseksi, joka merkitsee, että velkasuhde ei kasva, joskaan ei myöskään laske. Siinäkin on kova tekeminen. Jos BKT:n kasvussa päästään kolmeen prosenttiin, mihin nykyisessä ankeudessa ei uskota, ollaan jo paljon selvemmillä vesillä. Toisaalta nykyinen nollakasvu jää monille ikäänkuin ”päälle”: ei osata irtautua ajatuksissa nollakasvun pihdeistä, vaikka nopeampi kasvu toteutuu vuorenvarmasti.
Moni on kauhistunut velan 60 prosentin BKT-osuutta, jota mielestäni tällä korkotasolla ei pitäisi hätkähtää. Asiaa hämmentää median otsikoinnit velkakurimuksesta, vaikka 14 Euroopan maata on ylittänyt kyseisen rajan, monet roppakaupalla. Useilla näistä valtioista on todellista syytä huoleen.
Kyllä minäkin säästäisin pikatahtiin 8-9 miljardin vuosivauhdilla, jos pitäisin säästöjä/leikkauksia/veronlisäyksiä/muita tulojen lisäyksiä realistisina ja ehdottoman järkevinä ja välttämättöminä toimenpiteinä. Hallitusohjelmassa luvatusta pitää pystyä antamaan periksi, jos realiteetit ovat ohjelmassa alunperin asetettuja tavoitteita vastaan.
Minun on mahdoton uskoa, että suomalainen elinvoima olisi kadonnut johonkin. Maailmanlopunpuheita pidettiin myös 1990-luvn alussa. Mitä tapahtui? Vuosien 1994 ja 2008 välillä bruttokansantuote kasvoi keskimäärin lähes 4 prosentin luokkaa vuosittain. Tällaisin kasvulukuihin ei toki lähitulevaisuudessa päästä, mutta ei ole tarviskaan. Jo pelkästään euroon liittyminen pitää kasvuluvut matalina, kun devalvointi piritysruiskeena ei tule kysymyksen.
Liian jyrkät säästöt aiheuttavat vakavia ongelmia kasvulle. Tästäkään syystä ei ole järkevää ryhtyä koviin leikkauksiin. Me ihailemme masokistisia toimia, mutta tosiasiassa ainainen kitinä on parempi kuin kertarysäys.
Kestävyysvaje on slogan, jonka nimiin kaikki vannovat. Veikkaan, että kestävyysvaje on pienempi kuin mitä siitä väitetään tai halutaan propagandassa väittää. Meillä on hyvät mahdollisudet lisätä suomalaista työtä nykyiselläkin eläkejärjestelmällä ja jos sitä maltillisesti tarkistetaan päästään varmasti tavoitteisiin.
Olenko liian optimistinen? Olen tai en ole, mutta mielestäni meidän tulee luottaa suomalaiseen osaamiseen ja kilpailukykyyn kohtuullisella aikajänteellä.
Huolestunut olen yli varojen elämisestä kaikilla tasoilla kotitalouksista valtiovaltaan. Muutoksen olisi syytä alkaa kotitalouksista. Valtiolla on suvereenisti paremmat mahdollisuudet elää velkojen kanssa kuin kotitalouksilla. Siksi valtiota ei pidä verrata kotien rahankäyttöön. Pitää olla malttia vaurastua ja joskus pitää hyväksyä takapakit.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti