Tampereen yliopiston professori Matti Tuomala on käsitellyt mielestäni hyvin asiantuntevasti EU-kriisiä. Hän on edustanut oppositiolinjaa valtavirran taloustieteilijöitä vastaan. Käyn seuraavassa läpi hänen analyysiaan T&Y-lehdessä 3/2013: ”Eurooppalainen kiristyspolitiikka. Väärä diagnoosi ja väärä lääke”.
Myötäilen Tuomalan käsityksiä hyvin pitkälle useissa kohdissa. Kysymys on periaatteellisesta henkien taistelusta koskien EU-kriisin ratkaisua.
Pelkistän arvioini yhdeksään kohtaan, jotka esitän myös kaaviokuvana (suurentaminen tapahtuu kuvaa näpäyttämällä).
1) Tarkastelun kohteena ovat ns. PIIGS-maat yleensä, keskiössä kuitenkin Espanja ja Irlanti. Muissa PIIGS-maissa on muunnelmia tästä kuviosta. Kreikka on ainoa maa, jossa kriisiä on edeltänyt valtiontalouden onneton hoito.
2) Lähtökohtana kriisin selityksessä ovat Saksan vaihtotaseen ja viennin ylijäämät, jotka valuivat pankkien kautta kiinteistöjen hintoihin erityisesti Espanjassa ja Irlannissa. Syntyi asuntokupla.
3) Tuomalan artikkelista käy ilmi dramaattisesti, kuinka Saksan vaihtotaseen ylijäämä näkyy PIIGS- maiden vastaavana alijäämänä.
4) Kriisiä sekoitti globalisaation aiheuttamat muutokset maailmantaloudessa. Saksan investointitavarat löysivät uusia markkinoita, mutta Kiinan menestys syrjäytti PIIGS-maissa kulutustavarateollisuutta.
5) EU-kriisin selviytymiskamppailussa on kaksi päävaihtoehtoa: a) tuki + austerity -politiikka ja toisaalta b) raha- ja finanssipoliittinen elvytys, joista ensin mainittu on valtaväylän vaihtoehto. Tuomala on selvästi jälkimmäisen kannalla.
6) Käytännössä kriisiä on ratkaistu tukien ja toisaalta valtiontalouden kiristyspolitiikan avulla, joiden kylkeen ollaan kiinnittämässä velkajärjestelyjä. Tuomalan mallin mukaan järjestys on väärä: ensin olisi pitänyt soveltaa velkajärjestelyä ja täydentää sitä sitten tukipolitiikalla (ilman austeritya)
7) Olemassa oleva velkamäärä on ollut ratkaiseva pidäke laajemmille velkaelvytystoimille. Tuomala mainitsee noudatetun austerity-politiikan pääarkkitehdeiksi A. Alesinan ja S. Ardagnan, jotka suosittelivat julkisten menojen leikkauspolitiikkaa. Tätä ajatusta tukivat Rogoff ja Reinhardt tunnetulla 90 prosentin opilla (velan ylittäessä 90 prosentin rajan BKT:stä alkaa velkaantuminen toteuttaa itseään), joka osoittautui kohtalokkaaksi laskentavirheeksi. Kohtalokkaaksi sen takia, että sitä näytettiin pidettävän faktana, jonka perusteella julkisia menoja vaadittiin leikattavaksi.
8) Austerity-linjalla ovat olleet EU-komissio, EKP ja IMF, joskin viime mainittu on lieventänyt kantojaan ja lopulta harjoittanut itsekritiikkiä ohjeistamaansa politiikkaa kohtaan. IMF:llä on perustellut syyt kritiikkiin, koska sillä on saman tyyppisiä kokemuksia muista kriiseistä.
9) Edellä esitetyn tärkeänä oletuksena on talouden vallitseva nollakorko. Jos korko olisi jotain muuta, olisivat johtopäätöksetkin toiset.
Edellä esitetty numerointi on nähtävillä laatimassani kaaviokuviossa ”EU-kriisin anatomia”:
Saksan vastuu kuplien synnyttämiseen tarvittavien rahamäärien kehittämiseen (vaihtotaseen ylijäämien ja vientiylijäämien sijoittaminen PIIGS-maihin) on avainkysymyksiä, jos halutaan ymmärtää tapahtunutta. Kun Saksa ei halua luopua ylijäämistään ja se samaan aikaan vaatii säästökuureja (kuten monet muutkin maat), ollaan jatkuvassa pattitilanteessa. On syntynyt, kuten Tuomala sanoo ”EU-maiden sisäinen maksutaseongelma”.
Yhtä selvältä vaikuttaa, että Saksa on halunnut jakaa vastuun ongelmiin ajautuneista PIIGS-maista kaikkien EU-maiden kesken, jotta Saksan asuntokuplaa rahoittaneet rahalaitokset säästyisivät vastuunkannolta.
PIIGS-maiden luotottamiselle on monia syitä. Yhdet syyt ovat ideologisia (ja idealistisia): haluttiin luoda yhteinen hyvinvoiva Eurooppa. Toiset syyt ovat itsekkäämpiä: haluttiin luoda laajemmat markkinat esim. Saksan ja Ranskan vientituotteille. Oli Saksan ja Ranskan etu luoda vaikka velkavetoista vaurautta Etelä-Eurooppaan, jotta kysyntä kasvaa.
Idealistinen Eurooppa-hanke on lähes ylitsepääsemättömissä vaikeuksissa, koska todelliset kilpailukykyerot ovat hälyttävän suuret. Yhteisestä valuutasta – ilman yhteistä liittovaltiota - on tullut ansa yhä useammille valtioille. Pohjoinen menestysakseli (jossa Saksan lisäksi ovat mm. Suomi ja Hollanti) on kaventunut Saksan kokoiseksi alueeksi. Muut rimpuilevat sisäisen devalvaation paineissa.
Oheisessa kuviossa on vain ohut viittaus Aasian tiikereiden menestykseen, joka on merkinnyt lisäongelmia vanhalle ja raihnaiselle Euroopalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti