Paras rock and roll -esitys?

Mikä on kaikkien aikojen paras rock and roll -kappale? Epäkiitollinen tehtävä, onhan kysymys paljolti myös siitä kuka esittää kappaleen – ja miten. Chuck Berryllä, joka käväisi juuri 87-vuotiaana konsertoimassa Suomessa, on useita onnistuneita levytyksiä. Johnny B. Goode, Roll Over Beethoven, Maybelline ovat erinomaisia tarjokkaita parhaaksi rock and roll -biisiksi. Konserttia en nähnyt, mutta tiedot kertovat, että rock-tähdetkin vanhentuvat ja tässä tapauksessa Berry vaikutti kyllä vanhalta kehäraakilta.

Vai onko Elvis Presleyn Jailhouse Rock se kaikkein paras? Onhan Elviksellä monta muutakin vaihtoehtoa parhaaksi, ajatellaan vaikkapa Hound Dogia tai Heartbreak Hotelia. Viime mainittu oli se, josta Melody Makerin kriitikko sanoi jotain siihen tyyliin, että jos tämä on musiikkia, niin minä luovutan.

Kannatusta löytyy varmaan myös Carl Perkinsin Blue Suede Shoesille ja Gene Vincentin Be-Bop-A-Lulalle.

Oma suosikkini on ollut Jerry Lee Lewisin Whole Lotta Shakin Goin On. Kappale on sinällään hienoa syöksähtelevää menoa, mutta pisteen i:n päälle antaa tietenkin Jerry Lee Lewisin hurja olemus ja hänen pianonsoittonsa, jossa piano on ikään kuin työkalu, jolle saa tehdä melkein mitä tahansa.

Nyt sitten satuin löytämään youtubesta Little Richardin version Whole Lottasta ja ennen kaikkea hänen live-esityksensä tästä rock and roll -klassikosta. Tietenkin minulle on ollut tuttua Little Richardin maine ja hänen raaka äänensä, joka on kuin tehty rockia varten. Hänellä on monia omia menestyskappaleita, kuten Tutti Frutti (monen suosikki kaikkien aikojen parhaaksi rock-kappaleeksi), Lucille ja Good Golly Miss Molly.

Little Richardin live-esitys, johon edellä viittaan on Granada TV:n taltiointi vuodelta 1963 tai 1964 paikassa, jota en ole saanut selville. Joka tapauksessa esitys tapahtuu Lontoossa. Ehkä kysymys on Granadan omasta studiosta? Paikalla on liveyleisö, joka on välttämätön, niin luontevan eläytyvästi nuoret liikehtivät. Myös englantilainen (?) taustayhtye on vulgäärissä yksinkertaisuudessaan pitelemättömän hyvä. Ja kaiken tämän päälle Little Richard maalaa oman näköisensä kuvan siitä, mitä on rock and roll parhaimmillaan.

Little Richard esittelee kappaleensa yleisölle omalla persoonallisen hauskalla tavallaan. Kenellekään ei jää epäselväksi, että kohta räjähtää. Hän käyttää pianoa hiukan jerryleelewismaisesti, mutta vain alkutahtien aikana. Sitten hänen selkäpiitä karmiva äänensä pääsee oikeuksiinsa. TV-kamera on viety äärimmäisen lähelle tanssivaa yleisöä ja Richardin tanssivaa taustaryhmää. Tulee tunne, että kamera on keskellä vellovaa ihmisjoukkoa. Kaikki nykyaikaiset TV-kameran käyttömahdollisuudet huomioidenkin Granadan ratkaisu on mainio, ikään kuin aikaansa edellä. Mustavalkoinen kuvaus tuo aiheeseen ajatonta tuntua.

Richard hyppää pikkuiselle lavalle intiimin lähelle yleisöä ja hiukan kulmikkaalla liikehtimisellään luo oikean tunnelman. Asiaan kuuluu pianon päälle hyppääminen ja esityksen jatkaminen sieltä käsin. Sitten riisutaan takki tarkoituksellisen hitaasti ja löysennetään kravattia. Kliimaksin nostatuksen jälkeen Richard laskeutuu polvilleen ja hiljentää soundin loppuhuipentumaa odottavaksi. Lopun hurja draivi on sitten Richardia parhaimmillaan.

Kaikki tämä on sovitettava aikaansa. Rock and rollin aika oli tuolloin levylistoilla muutamin poikkeuksin ohi, mutta englantilaiset kutsuivat rock and roll -tähdet livenä esiintymään kotimaahansa. Uskaltaisin väittää, että ilman englantilaisbändien kunnioitusvelkaa amerikkalaisille rock-tähdille (ja blues-veteraaneille) nämä olisivat vähitellen kadonneet historian hämyyn.

Kokivatko nuo yleisön muodostaneet tanssijat olevansa mukana esityksessä, jota joku pitää joskus 50 vuoden päästä legendaarisena? Tuskinpa, sehän oli vain bailausmusiikkia ja sitä paitsi pois muodista. Hetken ainutlaatuisuuden voi tajuta vasta, kun aikaperspektiivi on riittävä. Historiasta voi poimia vastaavia esimerkkejä, joka osoittaa vain, miten vaikeaa mennyttä tulevaisuutta on ennustaa.

www.historiajatkuu.blogspot.fi