Useimmat tarkoittanevat tappelulla pelin tuoksinassa syntyvää tilannetta, jossa hanskat riisutaan ja käydään kiinni toiseen pelaajaan. Kysymys on lähinnä siitä syntyykö tilanne ”tässä ja nyt” vai lähdetäänkö kaukaloon tietty pelaaja mielessä eli metsästetään tilannetta, jossa konflikti saadaan aikaiseksi. Tätä varten joukkueissa on ”profiilipelaajat”, jotka työstävät heille annettua tehtävää.
Juhani Tamminen kertoi aamu-TV:ssä (22.10.2013) mielipiteensä jääkiekkotappeluista: ”tämä on organisaatioiden peli . Ei kaikkien valmentajien joukkueet tappele”. Lisäksi hän täsmensi, että on kysymys ”organisaatioiden arvomaailmasta”. Samaan viittasi varmaankin Raimo Summanen todetessaan jossain haastattelussa hänelle ominaiseen yksioikoiseen tyyliin, että ongelma on ”rakenteissa”.
Ymmärrän niin, että hetken tilanteesta syntynyt nujakka ja hanskojen heilutus on eri asia kuin jääkiekkoon pesiytynyt rakenneongelma, jossa tappelua käytetään välineenä johonkin. Tamminen on jääkiekkoväkivaltaa vastaan. Summasen kantaa en tiedä, mutta hän näyttää omaksuneen erilaisen kannan, jossa tappelu on nimenomaan väline, väline pelotteluun tai sitten kosto aiemmin koettuun omaan joukkueeseen kohdistuneeseen väkivallantekoon.
Käytän tässä väkivaltaa ja tappelua toistensa synonyymeina. Joka tapauksessa loukkaantumisen vaara on aina olemassa. Aluksi esiintuoduissa extempore-tappeluissa on usein kysymys paidasta repimisestä. Monet suhtautuvat tällaiseen nujakointiin suvaitsevaisesti. Loukkaantumisvaara on todennäköisesti pieni.
Rakenteellinen väkivalta on pahempi ongelma, koska se voi muuttaa pelin luonteen joksikin toiseksi kuin mihin olemme tottuneet. Väkivallalla uhkaamisella voidaan pyrkiä vaikuttamaan vastustajaan peliin. Toinen ilmiö, joka liittyy rakenteelliseen väkivaltaan on tietty kostonkierre, joka päästetään valloilleen usein vaihtopenkin takaa. Valmentaja voi toimia operatiivisena käskyttäjänä, mutta Tammisen erittelyn mukaan taustalla on seurajohto. Ja tässä onkin kysymys vakavemmista asioista.
Itse lähestyn jääkiekkoa siten, että väkivalta pitäisi aina olla poissuljettu kaukalon tapahtumista. Mihin tarvitsemme näytösluontoisia tappelunnujakoita? Minulla on käsitys, että täällä Suomessa kuvitellaan ”kanadalaismallisen” tappelun olevan osa peliä. Onhan rapakon takana toki tapahtunut monenlaisia asioita: Philadelphian joukkue oli 1970-luvulla kuuluisa tappelevasta pelityylistä. Tämä aika on kaukana takanapäin. Nyttemmin Kanadassa ja Yhdysvalloissa suhtaudutaan hyvin puritaanisesti väkivaltaan. Rangaistukset ovat sen verran kovia, että niistä näkee, että väkivalta halutaan kitkeä pelistä (lukuunottamatta samanhenkisten pelaajien välisiä haastenujakointeja).
Rakenteellisesta väkivallasta on monenlaisia variaatioita. Tuoreessa HIFK:n tapauksessa kysymys oli siitä, että pelaaja alunperinkin hankittiin ”suorittamaan” tiettyä profiilia. Jos tällaisia taidoiltaan heikkotasoisia toisten pelaajien ”rankaisemiseen” pelinsä perustavia pelaajia hankitaan tieten tahtoen, ollaan pahassa kierteessä.
Totutetaanko meitä pikkuhiljaa uuteen erilaiseen jääkiekkoon? Minusta katsojien ja jääkiekon tosiystävien pitäisi reagoida nyt, kun vaaranmerkit ovat ilmassa. Siis ehdoton ei väkivallalle. Vai haluammeko todella, että jotain vakavaa tapahtuu? Sitten on kyllä turha jeesustella, miten pääsi käymään.
Viime kädessä on kysymys siitä, mitä me katsojat peliltä odotamme. Mehän toistaiseksi suureksi osaksi maksamme joukkueiden toiminnan. Hälyttävää on, että jossakin mielipidetiedustelussa 50 prosenttia vastanneista piti tappelua jääkiekkoon kuuluvana asiana. Oletin, että on kysymys selvästä vähemmistöstä. Mutta ehkäpä tiedustelu ei ollut erityisen luotettavasti toteutettu.
Venäjän liigassa KHL:ssä on eri tilanne. Siellä suuret energia- ja öljy-yhtiöt rahoittavat toimintaa. Luulenpa kuitenkin, että nämä yritykset eivät halua ikävää mainosta yritykselleen väkivaltanäytöksillä. KHL:n rangaistukset väkivallanteoista ovat olleet kuluvana syksynä NHL:n luokkaa tai kovempia. Raha on kova konsultti kaukalossakin. Harva sietää kovia taloudellisia sanktioita.
Monesti kuulee vähäteltävän tappeluja. Annetaan ymmärtää, ettei kannata mennä pelaamaan, jos ei kestä väkivaltaa. Uskon, että laji menettää paljon, jos pienet, ketterät ja nopeat pelaajat jäävät lajin parista pois. Kannattaa muistaa, että vaikka jääkiekko on toistaiseksi ollut voittaja lajien välisessä taistossa, tilanne voi muuttua. Kaukalopallo voi olla monelle erittäin vahva vaihtoehto – ja niin on ollutkin.
On kummallista, että tämä vauhdikas laji sellaisenaan - kovat taklaukset siihen sisältyen - ei riitä joillekin, vaan haetaan jännitystä ulkojääkiekkoilullisin lisukkein. Mihin siis jääkiekko on menossa? Kysymys on paljolti siitä, että sellaiset henkilöt kuin Kummola, Aravirta, Westerlund ja kumppanit ottavat selvän kannan asiaan. Heidän esimerkillään on vaikutusta.
Osittain näen jääkiekon SM-liigan tapahtumat seurauksena sarjan tason putoamisesta. Liian paljon huippukiekkoilijoita on mennyt muualle pelaamaan, ja jäljelle on jäänyt joukko, josta toki ylivoimainen enemmistö on pelimiehiä, mutta suhteessa rupusakin osuus on noussut. Tämä on paha kotimaista jääkiekkoa jäytävä tauti, enkä tiedä, mikä siihen auttaa. Liigan muuttuminen farmityyppiseksi parhaiden pelaajien poiminta-alustaksi – joka on jo tapahtunut - ei liene liigan etu. Kovin on ohuella pohjalla pelin taso, jos se perustuu vanhoihin paluumuuttajiin.
Olen seurannut katsojamääriä kuluvana syksynä. Huomattavan usein olen nähnyt ottelukohtaisen katsojamäärän jäävän 3000 ja 4000 välille. Se ei ole riittävä määrä. Mistä moinen johtuu? Taantumako vaikuttaa? Johtopäätöksiä voitaneen vetää vasta, kun nähdään loka-marraskuun yhteenvedot katsojamääristä. On kuitenkin vaara, että väkivaltaisuudet, joilla ehkä jotkut olettavat nostavansa katsojamääriä vaikuttavat juuri päinvastaisella tavalla. Pelin tervehdyttäminen on meidän katsojien käsissä.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti