Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola kirjoittaa 7.10.2013 HS:n Vieraskynä-palstalla artikkelissaan ”Nato-jäsenyys ei poistaisi Venäjän uhkaa” siitä, miten meidän pitäisi rakentaa suhteemme Venäjään ja Natoon. Puutun kirjoituksessani vain yhteen Aaltolan käyttämään käsitteeseen, nimittäin ”uhkaan”.
Jossakin on ilmeisesti päätetty, että Venäjä uhkaa meitä. Kun Jyri Häkämies käytti tätä ilmaisua Venäjän yhteydessä muutama vuosi sitten, nousi siitä häly. Nyt asia on sisäistetty niin perusteellisesti, että ikään kuin vanhasta tottumuksesta puhutaan uhasta lainkaan erittelemättä, mitä uhalla tarkoitetaan ja onko uhka relevantti.
Muutamia referointeja Aaltolan kirjoituksesta: 1) Nato-jäsenyyden kannattajat olettavat, että ”liittoutuminen voisi olla ratkaisu Suomen perinteiseen turvallisuusdilemmaan eli Venäjän sotilaallisen uhan torjumiseen”. 2) Jos Suomi siis liittyy Natoon ”ratkaistakseen Venäjän aiheuttaman sotilaallisen turvattomuuden....”. 3) ”Se, ratkaiseeko Nato-jäsenyys Venäjän aiheuttaman turvallisuusuhan, riippuu....”
Kaikissa kolmessa tapauksessa (plus otsakkeessa) pidetään aivan päivän selvänä asiana, että Venäjä on meidän turvallisuusuhkamme. Missähän vaiheessa tämä käsitys on pesiytynyt ulkopoliittiseen sanastoomme itsestään selvyytenä?
Näin yksioikoinen ajattelu pitää asettaa kyseenalaiseksi ja nähdä metsä puilta. Artikkelissa yritetään korostaa, että Natoon liittyminen ei ratkaise turvallisuusuhkiamme, joka pitää tietenkin paikkansa. Oleellista on, että Natoa tarkastellaan Aaltolan jutussa siltä pohjalta, onko Nato riittävä tae Venäjän puolelta asetettujen turvallisuusuhkien torjumiseen, ei siltä pohjalta, onko Venäjä yleensäkään meidän turvallisuusuhkamme.
Jos jo oletuksena on turvallisuusuhka, niin kai se lopulta toteuttaa itse itsensä. Varmaan naapurissakin uskotaan lopulta, että Suomi kokee Venäjän uhkakseen, kun sitä aikamme tolkutamme.
En ole tässä mielestäni naiivi. Kyllä Venäjän armeijan esikunasta löytyy reitit Suomen miehittämiseen, se on selvä, mutta esikunta tekee vain työtä, joka sille on annettu.
Olen arvostellut Urho Kekkosen politiikkaa, josta syntyi vaikutelma, että ensin luotiin turvallisuusuhka ja sitten ”pelastettiin ” maa, kuitenkin niin, että pelastus pidettin visusti omissa käsissä (lue: Kekkosen omissa käsissä). Jos armeija yritti valmistella jotain – mikä olisi pitänyt olla aivan luonnollinen asia, kun oli sotilaallisesta uhasta kysymys - Kekkonen hermostui perusteellisesti. ”Hyvä poliittinen uhka” yritettiin pilata armeijan hermoherkkien kenraalien toimesta. Ei ihme, että kenraalit kokivat itsensä turhakkeiksi, kun isot pojat hoitivat asioita keskenään pelaten.
Nyt on sitten siirrytty - Aaltolan mukaan - oikeasti sotilaallisen uhan mahdollisuuteen. Tulevat Suomen ja Venäjän kriisit ovat siis potentiaalisesti kenraalien asia. Ollaan siirrytty toiseen ääripäähän.
Ulkopoliittinen instituutti on Wikipedian mukaan ”suomalainen valtiollinen kansainvälisen politiikan tutkimuslaitos”. Ulkopoliittisen instituutin tehtäväänä on tietenkin hahmottaa kaikki uhat, mitkä meitä ympäröivät. Väitän kuitenkin, että Venäjä-suhteita määrittää asenteellisuus: uhka on ikään kuin jokapäiväinen asia. Nato-jäsenyys on muutoin ilmeisesti Aaltolan mielestä varteen otettava mahdollisuus, mutta nyt hänelle on tullut mieleen, että ”riittääköhän Nato” takaamaan turvallisuuden. Joku voisi paradoksaalisesti ajatella, että Nato-jäsenyys päinvastoin lisää konfliktin vaaraa.
Olen käsitellyt useissa blogikirjoituksissa Venäjää aivan viime aikoina. En usko niistä saatavan kuvaa, etteikö Venäjä vaivaisi minua pohdinnoissani, mutta olen yrittänyt pitää mietiskelyni rakentavina. Miten vaikeaa on nähdä suhteet luontevina!
On mielenkiintoista, kun monet tekevät hiki hatussa tavara- ja palvelukauppaa tämän suuren uhan kanssa ja laajentavat toimintaansa Venäjälle samaan aikaan, kun toiset miettivät Natoa turvasatamana hyökkäysuhkaa vastaan. Onko yleensäkään mahdollista eriyttää lähestymistapoja näin perusteellisesti toisistaan? On siis toisaalta turvallisuushkapolitiikkaa ja toisaalta lähialueyhteistyötä, laajentuvaa kauppapolitiikkaa, venäläisiin turisteihin kohdistuvaa rajanylitysmuodollisuuksien keventämispolitiikka jne.
Ehkä jonain päivänä nämä hyvin eriytetyt politiikat törmäävät epämiellyttävällä tavalla yhteen. Jäämme odottamaan, mitä sitten tapahtuu.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti