Seuraavan kirjoituksen olen alunperin julkaissut syyskuussa 2011. Ohessa päivitän ja laajennan sen nykynäkemykseni mukaiseksi.
Finanssikriisin yksi keskeisistä aiheista oli suhtautuminen omistajuuteen. Asiasta on puhuttu aivan liian vähän sen ansaitsemaan huomioon nähden. Mikä tekee omistajuudesta niin tärkeän? Ehkä on syytä luoda katsaus omistajuuden lähihistoriaan.
Sosialistisessa järjestelmässä omistajuus tarkoitti yhteisomistajuutta, kollektivismia. Omistajuus toteutettiin osin pakko-omistajuuden kautta, siitä nimi pakkokollektivisointi. Pitkä 70 vuoden kokeilu ei tuottanut positiivista tulosta, päinvastoin koko sosialistinen rakennelma romahti.
On kuitenkin toinen yhteisomistajuuden malli, joka näyttää selvinneen useiden vuosikymmenien ”koeajasta”. Tarkoitan Israelin kibbutseja. Niissä yhteisasuminen näyttää perustuvan suostutteluun tai vapaaehtoisuuteen. Kibbutsit käynnistyivät alun perin maatalousvetoisina. Kuitenkin tänä päivänä niissä on voittanut alaa teollisuus ja matkailu. Vaikka nykyajan nuori sukupolvi tuntuisikin ahdistuvan moisesta vastavirtaan ajattelusta - sillä sitähän kibbutsit ovat - nykyiseen yksilökeskeiseen ajatteluun verrattuna, niin ne ovat selvinneet modernin paineesta ja näyttävät jäävän eloon. Nykyisin israelilaisista noin 130 000 asuu parissa kolmessa sadassa kibbutsissa. Ei voida kuitenkaan sanoa, että tämä elämänmuto olisi edes Israelissa vallitseva saati, että malli voisi toimia globaaleissa rakenteissa. Kibbutsien yhteisasuminen on siis marginaalissa maailmanlaajuisesti nähtynä.
Yhdysvaltain uusliberaalit valitsivat täysin toisenlaisen linjauksen omistajuuteen. Konservatiiviset thinktankit kehittelivät Ownership Societyn, omistajuusyhteiskunnan 2000-luvun vaihteessa. Siinä omistajuus perustui pitkälle vietyyn yksityisomistukseen. Uusliberaalien tarkoittamassa mielessä omistajuusajatus otti kantaa koulunkäynnin ja terveydenhuollon järjestämistapaan sekä eläkkeisiin.
Cato-instituutti vei asian niin pitkälle, että koulunkäynnin piti perustua siihen, että oppilaiden vanhemmat ”omistivat” lasten koulunkäynnin, so. vanhemmat maksoivat omistajuusyhteiskunnan periaatteiden mukaisesti lasten koulunkäynnin. Uusliberaalien periaatteiden mukaan rahaa ei kierrätettäisi valtion kautta. Ei siis verodollarein ylläpidettyä koulua. Toiseksi haluttiin jokaisen maksavan omat eläkkeensä ja kolmanneksi jokaisen haluttiin maksavan oman terveydenhuoltonsa. Nämä ajatukset ovat johdomukaisia seurauksia tavoitellun suuren yksityisen sektorin ja ”pienen valtion” näkökulmasta.
Kun George Bush nuorempi otti vastaan presidentin tehtävät hän perusti oman ideologiansa Cato-instituutin tavoitteisiin. Aluksi näillä tavoitteilla oli huomattava kannatus amerikkalaisten keskuudessa. George Bush nautti pitkään suurta suosiota äänestäjien keskuudessa, joten uusliberaaleille ajatuksille oli kantavuutta. Vähitellen tilanne muuttui ja ääriliberaalit ajatukset menettivät kannatustaan. Oli kuitenkin yksi omistajuuden alue, jolla edettiin, nimittäin Home Ownership, kodinomistajuus. On vaikeaa sanoa, mistä lähteistä kodinomistajuus alun perin kumpusi. Joka tapauksessa Bushin hallinto omaksui nopeasti kodinomistajuuden periaatteet.
Vuonna 2002 pitämissään puheissa Bush nosti Home Ownershipin yhdeksi tähtitavoitteistaan. Periaatteena Bushilla oli, että kodinomistajuuden tulee olla erittäin laajaa. Hän kantoi huolta erityisesti mustien ja latinojen alhaisesta omistusasuntotasosta. Kun valkoisilla kodinomistajuus oli 75 % tasolla, oli se vähemmistöjen osalta alle 50 %. Tavoitteeksi Bush nosti latinojen ja mustien omistajuuden nostamisen samalle tasolle kuin valkoisten. Vuoteen 2010 mennessä piti synnyttää 5,5 miljoonaa omistusasuntoa vähemmistöille. Välikappaleeksi Bush valjasti Fannie Maen ja Freddie Macin, kaksi puolijulkista asuntorahoittajaa. Käytännössä lainoitusta hoidettiin siten, että hankkeen tueksi rakennettiin liitovaltion käsirahatuki, korko oli pari vuotta alhaalla ja takaisinmaksuajat olivat pitkiä (30 vuotta). Ideologialla oli kauaskantoiset tavoitteet, olisihan omistajuus siirtynyt perinnön kautta seuraavalle sukupolvelle.
Ajatuksena oli siis nostaa köyhät suoraan omistavaan luokkaan, ”amerikkalaisen unelman” vaalijoiksi sukupolvesta toiseen.
Koko hanke kaatui kuitenkin jo alkuvaiheessa, kun kohderyhmällä ei ollut mitään mahdollisuuksia maksaa lainoja takaisin, ei edes kevennetyillä ehdoilla.
Johtopäätöksenä voisi todeta, että Bushilla, hänen taustavoimillaan eikä uusliberaalilla ideologialla ollut juuri minkäänlaista käsitystä köyhyyden olemuksesta, niin kaunis kuin köyhien ”auttamisajatus” olikin. Tietenkään asiasta ei voida syyllistää yksistään julkisia toimijoita – ei lähimainkaan - vaan samaan aikaan investointi- ja liikepankit lähtivät asuntorahoitusralliin mukaan. Ahneet pankkiirit rakensivat asuntolainoituksen virheellisille argumenteille. Asuntojen hintojen sanottiin ”aina” nousseen Yhdysvalloissa. Business perustettiin sille, että vaikka alkuperäinen lainansaaja ei olisi pystynyt hankkimaan tai pitämään asuntoa niin asuntojen jatkuva hintojen nousu huolehtisi tavaran kuranttiudesta. Peruste oli täysin virheellinen, sillä erittäin luotettavana pidetyn Case-Shillerin asuntohintaindeksin mukaan asuntojen hinnat eivät olleet nousseet reaalisesti käytännössä lainkaan vuosien 1950 ja 2000 välillä! Yhdysvalloissa on vain kaksi asuntojen selkeää hintojen nousuvaihetta vuodesta 1890 lähtien, toinen heti toisen maailman sodan jälkeen, kun sodasta palaavat miehet tarvitsivat valtavasti asuntoja ja toinen 2000-luvun alussa finanssikriisiä edeltäneen asuntokuplan muodostuessa.
Vielä subprime-kriisin jälkeenkin Bush yritti jatkaa omistajuusyhteiskunta-aatetta pyrkimyksellä yksityistää osittain sosiaaliturva Cato-instituutin mallia mukaillen. Tämä vuosille 2007-2008 kohdistunut pyrintö kaatui Bushin hupenevaan suosioon.
Yhteenvetona voisi todeta, että omistajuus, silloin kuin se perustuu saman tyyppiseen ideologiaan kun aikanaan Neuvostoliittossa, näyttää johtavan katastrofaalisiin tuloksiin. Yhdysvalloissa kodin käsittäminen sijoitusvälineeksi oli merkittävä periaate. Sitä ilmensi TV:n mainoslause ”kotisi on pankkisi, pankkisi on kotisi”. Omistusasuntojen käyttö elintason laajentamisen välineenä näin karkealla tavalla johti tuhoisiin seurauksiin.
Mikä asuntojen hintakuplasta ja finanssikriisistä jää käteen tuleville sukupolville ? Ainakin se, että omistajuuden ideologisointi, joka Neuvostoliitossa tapahtui kollektivisoinnin ja pakkokollektivisoinnin kautta ja joka Yhdysvalloissa tapahtui pakkomielteenomaisen yksityisomistuksen kautta 2000-luvun alussa, ei näytä johtavan järkevään lopputulokseen. Sosialismissa köyhyysongelma pyrittiin ratkaisemaan kollektiivisella omistuksella. Uusliberaalissa Bushin sovelluksessa, se pyrittiin ratkaisemaan ylivelkaantumiseen perustuvan yksityisomistuksen avulla.
Miksi omistajuus kasvoi ulos kaikesta järjellisyydestä?
Ainakin voidaan sanoa, että tuloerojen kasvu loi pohjaa ilmiölle, olihan pienistä tuloista vaikeaa säästää riittäviä summia kotitalouden suurimpaan investointiin, omistusasuntoon. Tuloerojen kaventamiseen ei kuitenkaan haluttu lähteä jo ideologista syistä: jokainen on oman onnensa seppä. Sitä paitsi se olisi ollut kärsimättömille liian pitkä ja hidas tie. Ponnahdus omistavaan luokkaan haluttiin tehdä velkaan perustuneen riskinoton ja riskin rahamarkkinakeinoin tapahtuneen ketjuttamisen avulla.
Köyhän mahdollisuus omistaa asunto tuhoutui finanssikriisiin – vaikka omistajuuden piti laajentua dramaattisesti – samaan aikaan, kun tulohaitarin yläpäässä voitiin haaveilla maailmoja syleilevän omistuksen (maat, meret, ilma) siunauksellisuudesta.
Muodostuu todella rikkaan ihmisen karrikatyyri..... Björn Wahlroos nimittäin haikaili kirjassaan ”Markkinat ja demokratia” merten yksityistämisestä. Hänen argumenttinaan oli, että yksityisomistuksessa meriä ei tuhota, kukapa omistuksiaan pilaisi. Kaunis ajatus: olisihan merten yksityistäminen suuri ympäristöteko. Finanssikriisin kokemuksen perusteella merien pilaaminen yksityisomistuksen kautta ei kuitenkaan olisi ollut temppu eikä mikään.
Timo Harakan ja Antti Karumon käsikirjoittamassa näytelmässä Kungen (Lilla teatern) jatketaan kirjan innoittamana ajatusta. Wahlroosin opiskelukaveri Leif Salmen saa Wahlroosin innostumaan omistuksen ulottamisesta aivan uusiin sfääreihin: ilmakehä voitaisiin yksityistää! Ownership Society ei siis riitä: on toteutetteva World Ownership tai peräti Universal Ownership!
Mutta takaisin reaalimaailmaan...
Historia voi todistaa yksilöiden – tavallisten pienten ihmisten – laajan omistajuuden toimineen edistyksen ja kehityksen airueena. Kokemukset Länsi-Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta ovat vakuuttavat. Etelä-Amerikassa ja Itä-Euroopassa suuret maanomistajat pitivät omistuksen tiukasti hallussaan estäen nykyaikaisen markkinatalouden ja korkean elintason kehittymisen. Vasta viime aikoina ne ovat saaneet kiinni kehittyneitä maita.
Entä nyt, kun elämme hyvin pitkälle omistajuusyhteiskunnassa koko läntisessä maailmassa?
Onko omistajuus muuttunut itsetarkoitukselliseksi aikojen saatossa? Onko omistajuus saavutetun onnellisuuden väärti? Vai onko se edes tavoittelemisen arvoista?
www.historiajatkuu.blogspot.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti