keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Kadonneen optimismin jäljillä

Tommi Uschanov on kirjoittanut mainion kirjan ”Hätä on tarpeen” (Teos, 2015), jossa hän pohtii kulttuuripessimismin nousua 1965-2015. Jotta voisin analysoida pessimismin olemusta tähän päivään ulottuvana ilmiönä, on tietenkin syytä pohtia ensin optimismin lähihistoriaa.

Kirjan avulla on mahdollista käydä vuoropuhelua nykyisyyden ja menneiden vuosikymmenien välillä. Lähdeviitteiden runsaus ja huolellinen toteutus ansaitsee kiitokset.

Kirjoitukseni ei ole varsinaisesti kirja-arvio, vaan käytän ohessa Uschanovin teosta mainiona keskustelupuheenvuorona, joka innostaa minutkin pohtimaan kirjan aihetta. Olen itse asiassa käsitellyt 1960-lukua useissa blogikirjoituksissa ja viitannut silloin kiehtovan kehityksen vuosikymmeneen. Tosin olen myös varottanut itseäni kultaamasta menneisyyttä ”normaalipsykologisena” taipumuksena: ”toista oli ennen”. Tietty varomattomuus kuitenkin sallittakoon! Uschanovin kirja toimii hyvin vahvistuksena omille ajatuksilleni.

Blogikirjoituksessa ”On monta 1960-lukua”, 30.12.2013 totean seuraavaa: ”Ihminen on sitä, mitä odottaa…. Juuri odotus on vallankumousten – myös 1960-luvun arvokumouksen – voima, mutta samalla pettymyksen siemen. Kehitys ei kehittynyt yhä paremman yhteiskunnan suuntaan. Viimeistään 1990-luvun alun lama palautti maan pinnalle”.

Saman kirjoituksen toisessa kohtaa totean: ”Tuon vuosikymmenen kesto oli ja on eri ihmisten arvioissa eripituinen. Monet arvoradikaalit asettavat vuosikymmenen alkamisajankohdaksi karkeasti vuoden 1965 ja monet haluavat päättää sen vuosikymmenen vaihteeseen.”

Minulle tuon ajan optimismi liittyi oleellisesti tieteelliseen edistykseen. Jälleen lainaus: ”Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? Mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreationismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä (osin syynä oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!). Etsittiin totuutta tiedemaailmasta.”

Ja vielä yksi lainaus kirjoituksestani: ”Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen.” Tulevaisuuden tutkimuksen kova nimi oli 1960-luvun alussa Herman Kahn. Hän ennusti optimistisesti(!), että ydinsodalla voi olla voittaja. Tätä voisi sanoa jo ylioptimismiksi tai karhunpalveluksi optimismille.

Edellä viittaamani kirjoituksen ohessa on ympyräkuvio, jolla pyrin kuvaamaan kuusikymmentäluvun tapahtumarikasta vuosikymmentä. Kaikista mahdollisista ajankohdista Uschanov valitsee optimismin ilmenemisen ”optimaaliseksi” vuodeksi vuoden 1965. Toki hän lieventää toteamalla, että hän tarkoittaa viiden vuoden jaksoa kyseisen vuoden tienoilla. Tähän ei kannata takertua, sillä tavoitteena on symboloida ajankohta sellaisten tapahtumien näyttämönä, jotka johtavat ajatuksen optimismiin.

Keinotekoista? Ei suinkaan. Monissa ulkomaisissa lähteissä valitaan juuri vuosi 1965 onnellisuuden odotuksen optimaaliseksi vuodeksi. Meillä Suomessa tyydytään usein viittamaan yleensä 1960-lukuun edistyksen, kehityksen ja onnellisuuden odotuksen vuosikymmenenä (kuten minäkin edellä).

Niin, avainsana on odotus. Vuotta 1965 tulee ajatella juuri odotuksen näkökulmasta ja ehkä sitä seuraavaa aikajaksoa juuri petettyjen odotusten aikana.

Kuusikymmentäluku oli Yhdysvaltain vuosikymmen. Uschanov nostaa Lyndon B. Johnsonin aiheellisesti suurten uudistusten merkkimieheksi. Tästäkin olen kirjoittanut blogikirjoituksen: ”Great Society vs. Big Society”, 10.3.2012. Ajatteluani kuvatkoon seuraava lainaus: ”Käsite The Great Society tuli tunnetuksi vuonna 1964, kun Lyndon B. Johnson lanseerasi sen sisäpolitiikkansa ohjenuoraksi. Seurasi ennennäkemätön lakien virta, joka läpäisi kongressin (Johnsonin hallinnon 87 merkittävänä pidetystä lakiesityksestä meni läpi 84, huikea saavutus). Elettiin demokraattien riemuvoittojen kautta. Barry Goldwater oli hävinnyt presidentin vaalit Johnsonille veret seisauttavalla tavalla. Helmikuussa 1964 voimaan astuneet veronkevennykset (mm. korkeimman marginaaliveroprosentin putoaminen 91 prosentista 71 prosenttiin) käynnisti mahtavan noususuhdanteen Yhdysvaltojen taloudessa: bkt kasvoi vuosina 1961-1967 keskimäärin 4,5 % ja liittovaltion tulot lisääntyivät 1961-1967 94 miljardista dollarista 150 miljardiin dollariin. Se oli ehkä Yhdysvaltain kukoistuskauden lakipiste. Yhdysvallat oli tuolloin ylivoimaisimmillaan, mitä tulee käytettävissä oleviin resursseihin.”

Juuri vuosi 1965 oli Johnsonin uudistusten keskeinen vuosi. Lyndon Baines Johnson – tuo Vietnamin sodan traumatisoima mies - edusti ehkä kaikkein täydellisimmin vuoden 1965 optimismia. Johnsonista olen kirjoittanut tarkemmin mm. blogikirjoituksissani ”Tapahtui vuonna 1964” (24.12.2014), ”Lyndon B. Johnson ja kahden rintaman sota” (28.11.2013), ”Miten Vietnamin sota käynnistyi?” (6.10.2014), ”Yhdysvaltain presidentinvaalit ja Movement Conservatismin nousu” (5.11.2012), ”Ronald Reagan – myytti ja myytin purku” (21.12. 2011), ”Vietnamin sota tulkittuna tämän päivän näkökulmasta” (22.9.2011).

Teeman kannalta ei ole sattumaa, että Yhdysvalloissa suuret ikäluokat ajoitetaan vuosille 1946-1964. Vuonna 1965 suuri osa ”Baby Boomerseista” oli jo teini-iässä tai nuoria aikuisia. Kun ajatellaan rinnakkaisilmiönä Englannin vapautumista - vihdoinkin - sodan henkisten ja fyysisten raunioiden rippeistä 1960-luvun alussa ja Beatlesien läpimurtoa 1963-1964, saatiin valtava nuoruuden elinvoima kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Voi sanoa, että nykyaikaisen populaarikulttuurin nousu osui juuri kuusikymmentäluvun puoliväliin Elvis Presleytä lainkaan väheksymättä. (Kirjoituksessani ”Popmusiikin suuri vuosi 1967”, 22.1.2013 sijoitan soul-musiikin suureksi läpimurtovuodeksi juuri vuoden 1965).

Englannin pääministeri Harold Wilson symbolisoi minun mielessäni brittiläistä tuon ajan optimismia. Kun LBJ satsasi sosiaalipolitiikkaan, panosti Wilson teknologian kehittämiseen. Englannista piti tulla alan johtava suurvalta. Unelmat olivat hurjimmillaan juuri vuonna 1965.

Amerikkalaisen nuorison valmius ottaa vastaan, suodattaa ja työstää uusia ajatuksia oli lukio-opetuksen varhaisen leviämisen ansiota. Jo vuoden 1950 tienoilla miltei 80 prosenttia (Skandinavian maissa 30 %!) 15-19-vuotiaista amerikkalaisista nuorista oli täysipäiväisesti mukana yleisessä toisen asteen koulutuksessa. Kun tähän lisätään suurten ikäluokkien läpimurto 1960-luvun puoliväliin mennessä ei ole syytä ihmetellä nuoruuden optimismin murtautumista esille juuri tuolloin. Asia oli tuohon aikaan niin päin, että Yhdysvalloissa koulutuksella pyrittiin tasa-arvoon ja Euroopassa koulutettiin eliittejä!

Koulutusmahdollisuuksien oleellinen paraneminen ja työpaikkojen runsaus (työttömyyden alhainen taso) olivat kaikki avaamassa optimistisen odotuksen portteja. Suurilla ikäluokilla oli tilaa edetä varsinkin 1960-luvun jälkipuoliskolla ja 1970-luvun vaihteessa myös Suomessa: osallistuin itsekin yliopistoon ryntäykseen.

Uschanov nostaa esille eräänlaisen - sotien takia - viivästyneen kehityksen näkökulman. Ensimmäistä kertaa Länsi-Euroopan maat muodostivat suurin piirtein yhtenäisen länsimaisten liberaalien valtioiden blokin (pois lukien Espanja ja Portugali). Samoin viivästyneenä naisten äänioikeus tuli voimaan Ranskassa ja Italiassa vasta 1945 ja Sveitsissä vuonna 1971! Äänestysvilkkaus oli aivan toista luokkaa kuin nykyisin. Demokraattisten oikeuksien lisääminen merkitsi myös hyvinvointiyhteiskunnan lanseerausta.

Se vapautuminen, mikä tapahtui hallinnon puolella täydentyi saman aikaisella kulutusyhteiskuntaan siirtymisellä.

Elettiin suurten muutosten ja odotusten aikaa: television yleistymisellä oli huikea vaikutus ihmisten ajatteluun ja vapaa-ajanviettoon, samoin autoistumisen lisääntymisellä ja viisipäiväisellä koulu- ja työviikolla.

Merkitsikö hyvinvoinnin kasvu ideologioiden loppua, kuten Uschanov esittää saaden tukea monista lainaamistaan lähteistä? Tässä tarkoitetaan ensisijaisesti länsimaita. On totta, että marxilainen sosialismi ei saanut enää kannatusta länsimaissa kuin eräiden terrorijärjestöjen taholla. Käsittelin juuri blogissani Italian Punaiset prikaatit -järjestöä, joka perusti taistelunsa juuri sille, että ”suurta kompromissia” ei saanut syntyä kristillisdemokraattien ja kommunistein välille.

Markkinatalous säilyi voittoisana, mutta samalla verotuksen avulla sen räikeimmät piirteet pidettiin kurissa.

Ideologioiden riidan halkaisijaksi lännessä on esitetty konvergenssiteoriaa, jossa vastakkaiset järjestelmät (sosialismi ja kapitalismi) omaksuvat toisiltaan piirteitä ja sulautuvat lopulta. Konvergenssi on kaavamainen tulkinta siitä, miten kävi. On totta, että Yhdysvalloissa ylin marginaaliveroprosentti oli 90-91 prosenttia 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuun. Kumma kyllä protestit olivat melko mietoja. Rahakeskeisyys oli nykyistä selvästi vähäisempää. Kun Jonas Salkilta (poliorokotteen keksijältä) kysyttiin, miksei hän patentoinut keksintöään, hän kysyi: voiko auringon patentoida?

Kts. myös ensimmäinen blogikirjoitukseni ”Kun Ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot”, 12.9.2011. Anekdootinomaisesti raskaan sarjan entinen maailmanmestari Ingemar Johansson kertoo Urheilun Kuva-aitassa vuonna 1964, että ansaitakseen tavoittelemansa 1,5 miljoonaa dollaria tulisi raskaan sarjan tuolloisen maailmanmestarin Muhammad Alin (silloinen Cassius Clay) tienata bruttona 15 miljoonaa dollaria!!!).

Edellä esitetty edisti voimakkaasti laajenevan keskiluokan syntyä ja piti rikkaiden tulot aisoissa. Laaja keskiluokka on mielestäni eräs konvergenssin tuloksista, vaikka itse teoria onkin jotenkin vanhentunut. Jos yleispiirteittäin hyväksytään konvergenssi, niin osana sitä pidettiin huolta myös vähäosaisista ilman sosialismiin siirtymistä. Em. kehitys on mielestäni yksi ”vuoden 1965” optimistisen odotuksen vahvoja todisteita. Ruotsin kansankodin täydellistyminen tultaessa vuoteen 1965 edusti ehkä tyypillisimmillään tätä vaihetta. Siihen kuului Olof Palmen asuminen rivitalossa viettäen aivan tavallista keskiluokkaista lähiöelämää.

Tuota aikaa – ”sen tasa-arvoista ihanuutta” – voidaan arvioida tämän päivän tilanteen näkökulmasta, jossa keskiluokka pienenee tai uhkaa pienentyä. En ihmettelisi, jos jossain vaiheessa ”sosialistinen” (upporikkaiden verotusta kiristävä) trendi vahvistuisi yhä jatkuvan ”konvergenssin” sisällä (vrt. Thomas Pikettyn tutkimukset).

Uschanov kiinnittää aivan oikein huomiota sosiologian ja yhteiskuntatieteiden ja psykologian nousuun noina vuosina. Yhteiskunta nähtiin rationaalisena yksikkönä, jota voitiin tutkia matemaattisen tai tilastollisen tarkasti. Tästä loogisena seurauksena oli, että katsottiin, että yhteiskuntaa voidaan ohjata järkiperäisesti. Tämän ajattelun äärimmäinen muoto oli kybernetiikan (yksinkertaistaen: mallintamisen soveltaminen yhteiskuntatieteisiin) läpimurto humanistisiin tieteisiin. Vastaavasti historiatiede menetti asemaansa, kun tieteellinen huomio keskittyi siihen olemiseen ja elämiseen, jota parhaillaan elettiin. Vielä tarkemmin: nykyisyys uhkasi kadottaa menneisyyden ja tulevaisuus nykyisyyden!

Uschanov painottaa ajankohdan tieteellisyyden kyllästämää ilmapiiriä. Esimerkkinä hän käyttää Kennedyn murhaa ja vähän sitä ennen tapahtunutta Maarianhaminan lento-onnettomuutta Suomessa. Molempien osalta käynnistettiin tieteellinen analyysi tapahtuneen vaikutuksista hämmentävän nopeasti ottaen huomioon silloisten tekniikoiden alkeellisuuden verrattuna nykyisiin. Uschanov esittää, että ajankohdan ajattelutapaan liittyvällä tutkimuksella (tarkka tieteellinen selvitys) haluttiin osoittaa polttopisteenomaisesti kehityksen mukanaan tuomat mahdollisuudet!

Toisaalta Uschanov esittää näkemyksen, että optimistinen usko tieteen voimaan ei ole kadonnut mihinkään verrattuna 1960-lukuun. En minäkään väitä sellaista. Kysymys on mielestäni siitä, että 1960-luvulla ajan henki oli poikkeuksellisen tiedeluottavaista, jopa niin, että mikään haaste ei tuntunut liian suurelta. Samaan aikaan uskomustiedon oli erittäin vaikeaa murtautua läpi läntisissä maissa (ja Neuvostoliitossa, jossa vallitsi ”sosialistinen tieteellisyys”). Mielenkiintoni kohdistuukin siihen, miksi luottamus tieteelliseen näkemykseen aaltoilee ajan mukana. Muistisopukoista kaivelen Yhdysvaltain presidentin pitäneen 1920-luvun alussa järjettömänä Darwinin oppien kyseenalaistamista. Ei kulunut montaa vuotta, kun joissakin osissa Yhdysvaltoja levisi kulovalkean tavoin uskomusperäinen ajattelutapa.

Mihin optimismi katosi? Siihen yritän vastata Uschanovia soveltuvin osin kompaten seuraavassa blogikirjoituksesssa.

jatkuu…..

"Viidenkymmenen vuoden pessimismi", osat 1 ja 2

8 kommenttia:

  1. Minne optimismi katosi, ei se yhteiskuntien eliittikerroksilta ole mihinkään kadonnut, päivastoin se on saanut ennennäemättömät mahdollisuudet erottautua rahvaasta. Esimerkiksi yhdysvalloissa finanssikriisin jälkeinen elvytys on ainoastaan vahvistanut sen prosentin sadasosan varallisuutta, puhutaan hyvin ilmiötä kuvaavasta termistä latvustotalous.Suuret massat lumotaaan roskaviihteellä, pornolla sekä muulla ajanvieteellä.Vaikkapa tieteellisen evoluution siirtymisen uuteen eliittiä vahvistavaan vaiheeseen on valmistauduttava Jari Sarasvuo saarnasi yle puheella vakuuuttavasti nousevanpolven opastamiseksi omatoimisiksi seviytyjiksi, vaikkapa partiotaitojen opettamisen avulla, itse lisäisin siihen viellä kansalaisvelvollisuuksien edellyttämisen ja vaikkapa taistelia ominaisuuksien opettamisen nousevalle nuorisolle. Eliitti tulee pakenemaan omiin paratiisehinsä tulevaisuudessa kiihtyvällä vauhdilla.

    VastaaPoista
  2. Pitää varmaan paikkansa, mitä sanot 1% mahdollisuuksista (olen kirjoittanut tästä paljon, kuten olet huomannut). Itse asiassa vuosi 1965 heijastaa juuri koko kansan (tai kansan suurimman osan) optimistisia odotuksia tulevaisuuden osalta. Odotus oli demokratisoitu. Yksi pessimismin lähteitä on, että suurimmat hyödyt ovat nyttemmin kasaantuneet pienelle eliitille!

    VastaaPoista
  3. Kiitokset tästä! Jään odottamaan jatkoa erittäin suurella mielenkiinnolla.

    Kirja kyllä on "sisällöltään iso" myös puhtaan kvantitatiivisesti. Vaikka visuaalinen vaikutelma väittää muuta, se on itse asiassa neljästä tähänastisesta kirjastani ylivoimaisesti pisin. Kirjassa on noin 60 000 sanaa, kun kolmessa edellisessä oli (tässä järjestyksessä) 35 000, 42 000 ja 50 000. Se on vain ohut, koska on taitettu olosuhteiden pakosta kahdelle palstalle. 400-sivuinen kirja olisi nimittäin ollut monista potentiaalisista ostajista jo pelottavan paksun (ts. aikaa ja vaivaa vaativan) tuntuinen, kun taas tämä 200-sivuinen vaikuttaa heistä juuri sopivan mittaiselta. He eivät tiedä mitä ostavat, elleivät sitten lue tätä blogikommenttiani!

    VastaaPoista
  4. Se minne keskiluokan sekä modernisoidun roskaväen tulevaisuuden sperspektiivi katosi, on yksinkertaisesti tuottavuusloikka, jonka aiheuttaja on teknosysteemin kiihtyvä uudistuminen,ns väestön heikomman aineksen palveluksia eienää tarvita,varsinkaan kehittyneissä kapitalistisissa talouksissa. Kiinan ja venäjän turvautuminen ikivanhoihin traditionaalisiin arvoihin on nimenomaan suurten massojen kurissapito ja hallinnointi menetelmä, millä myös polittisesti voidaan noiden kansakuntien eliitti pitää kurissa, menetelmänä enemmistöntyrannia.

    VastaaPoista
  5. Olisin sitä mieltä, että kyllä työpanosta tarvitaan, mutta ongelmana on kitsas halu maksaa työstä. Kansalaispalkkakeskustelu nousee osaltaan tästä problematiikasta.

    VastaaPoista
  6. Suorastaan filosofinen kysymys työn luonteesta ja asemasta on nyt avoimena edessämme, kun joiltain katsantokannoilta automatisoidun tuotantoprosessin vuoksi , mahdollistuu oikea kapitalistinen kermankuorinta ja samalla ottaa töihin tai jakaa niitä edellytää samaiselta tyypiltä erityistä humanistista ihmiskäsitystä, aikaisemmpina vuosina pääoman lisäys oli suhteessa työvoiman hyödyntämiseen.

    VastaaPoista