Suomen keskusta: kansanliikkeen krapula

 

 

Kirjoitin blogikirjoituksen keskustapuolueen tilanteesta elokuussa 2019 nimellä ”Ei mitään uutta poliittisesta keskustasta”. Sen katalysaattorina toimi Seppo Kääriäisen, Olli Martikaisen ja Pekka Perttulan  (tästä eteenpäin KMP) Kanava-lehden artikkeli ”Keskustan romahdus ei ole paha uni” (Kanava-lehti 5/2019).

KMP:n tuolloinen kirjoitus ei tyydyttänyt selityksenä keskustan  tilasta  ja totesinkin siitä em. blogissani seuraavaa:  ”Täytyy sanoa, että Kanava-lehden artikkeli on melkoista pyörittelyä asian ympäriltä. Keskustalaisten kirjoittajien on vaikeaa raportoida asiasta selkeästi, koska hävittyjen äänien syy-seuraussuhteen tunnustaminen (ja tunnistaminen) on vaikeaa. Artikkelissa haetaan `tasapuolisesti´ punaista lankaa hyvin monista eri lähtökohdista”. Selvää on, että puolue poti tuolloin ja potee nyt  melkoista krapulaa viime aikojen kannatuslukujen takapakeista.

Nyt kirjoittajakolmikko on ”päivittänyt”  keskustan aatteellista ja toiminnallista suuntaa Kanava-lehteen kirjoittamansa uuden artikkelin avulla. Kirjoitus ”Keskustan suunnan on muututtava” (Kanava-lehti  7/2020)  ei yllättäen sisällä viittauksia edelliseen samassa lehdessä ja samalla kokoonpanolla julkaistuun artikkeliin. Näin ei synny jatkumoa. Pyrin seuraavassa huomioimaan molemmat kirjoitukset ja löytämään jonkinlaisen punaisen langan.  Uudessa kirjoituksessa sävy on muuttunut hieman epätoivoisemmaksi: nyt vaatimalla vaaditaan muutosta!

Yksi mahdollinen syy viime aikojen menetyksiin on puolueen omaksuma liberaali talous- ja yhteiskuntapolitiikka, jota Taloustutkimuksen Juha Rahkonen kutsui  jo viime vuonna harharetkeksi. Harhautumiselle voisi antaa nimen ”oikeistoliberaali suunnantarkistus”. Tämän ajattelun mukaan keskustan olisi tärkeää nostaa vastapainona uudelleen esille ”alkiolaisuus ja alueet”. Ilmeisesti suunnanmääritys on vaikeaa, koska  keskusta jakautuu useaan fraktioon,  joista osa on perintöä menneiltä ajoilta (”punamultakonservatiivit”)  ja osa on uusia omaksuttuja suuntauksia, kun on pyritty ajantasaistamaan puolueen kuvaa. Tuo ”ajantasaistus” voi kertoa siitä kuinka ahdasta poliittisessa keskustassa on ja siksi on haettu vauhtia oikealta.

Millaiselta tilanne vaikuttaa nyt?

Keskustan päävastustajat politiikan kentällä ovat vihreät ja perussuomalaiset. Kun edellisen Kanava-lehden kirjoituksen aikaan keskeiseltä vastustajalta tuntui vihreät, on perussuomalaiset nyt selvä ykkösvastustaja. Se on tunkeutunut keskustan ydinkannatusalueille.

Perussuomalaiset on puolueista populistisen oikeiston  kellokas tämän päivän Suomessa,  ja on onnistunut houkuttelemaan turhautuneita keskustan kannattajia riveihinsä. Kysymys ei ensi sijassa ole siitä, että perussuomalaisten ohjelma olisi erityisesti keskustalaisten  mieleen vaan enneminkin kysymys on vaihtoehdosta keskustan tuottamille pettymyksille. Taustalla on tapahtunut kuitenkin ainakin yksi merkittävä muutos: perussuomalaiset ovat tätä nykyä uskollisimpia puolueensa kannattajia. Siksikin kannatusvuodon tukkiminen on osoittautunut vaikeaksi.

Mihin keskusta voisi iskeä perussuomalaisten kannatusta heikentääkseen? Tilanne on ongelmallinen tällä hetkellä, koska perussuomalaiset ovat oikealta käsin metsästämässä kannatusta puoluekentän keskiosista ja vastaavasti vihreät  vasemmalta käsin. Poliittinen asetelma keskustassa on tukkoinen.

”Kepua” vierastetaan toisaalta nurkkakuntaisuuden takia, toisaalta ”vanhan puolueen” loputtoman taktikoivan luonteen takia. Tarvittaisiin  linnarauha kehittyvien alueiden ja etelän rintamaiden välillä. Kääriäinen, Martikainen ja Perttula panostaisivat paikallisuuteen, kotimaisuuteen ja omavaraisuuteen. Näitä koskeville aloitteille on avautunut sosiaalinen tilaus koronakriisin takia. Etätöistä puhutaan jo pysyväksi arvioituna muutoksena. Ilmeisesti ajatuksena on,  että ihminen muuttuu tavallaan ”hybridiksi”, jolla on kaupunkiminä (tai asutuskeskusminä) ja maaseutuminä, jos ei muuten niin vapaa-ajan asunnon kautta. Vasta aika näyttää muodostuuko maaseudusta niin houkutteleva kuin mitä siitä kuvitellaan nyt ja sataako tämä trendi keskustan laariin.

KMP:n mukana keskusta ei tee alueidenkaan osalta tarpeeksi. Annika Saarikko vesittää ”alueviestin” toteamalla, että ”keskustoja” on monta. Aluepoliittinen ajattelu on kapenemassa ”monipaikkaisuudeksi” ja ”kotiseuturakkaudeksi”. KPM hakee ideologisempaa otetta.

Keskustan vanha vahvuus, järjestö- ja kenttäorganisaatio on myös KMP:n huolenaihe: se on päässyt rapautumaan, tai ainakaan ei toimi entisillä tehoilla. KMP kuuluttaa kentän, johdon ja väliportaiden vuorovaikutuksen lisäämistä. Yhtenä ongelmana tässä on väestön väheneminen – harveneminen - keskustan vanhoilla kannatusalueilla, vaikka KMP ei sitä nostakaan esille. Niin meillä kuin muuallakin kehittyneessä maailmassa väestö haja-asutusalueella tuntee itsensä laiminlyödyksi.  On kehkeytynyt KMP:nkin mielestä eräänlainen ”alueiden kosto”.

KMP toteaa, että puolueen johto – varsinkin Sipilän aikana – supistui  puolue-eliitin muodostamaksi pieneksi ”johtoryhmäksi”. Kentän ääni on jäänyt huomioimatta. Missään vaiheessa kirjoittajat eivät tuo esille, että em. kehitys tapahtui Sipilän aikana, mutta sitä he asiayhteydestä päätellen tarkoittavat. (Sipilän) taloudellinen liberalismi nähdään keskustan perusluonteen ja identiteetin vastaisena. Ollaan siis huolestuneista puolueen sisäisen demokratian toteutumisesta.

Jokaisen puolueen tavoitteena on ajaa omia tavoitteita läpi, mutta samalla harjoittaa yhteistyötä. Kuitenkin, kun katsoo nykyistä keskustaa, se puhuu hallituksessakin siitä,  miten puolue sai tämän ja tämän asian läpi runnomalla.  Uskon, että äänestäjät sisimmässään vierastavat itsekästä ja itsekeskeistä politikointia. Niinpä keskusta on valinnut väärät keinot oman kannatuksensa nostamiseen. Suosioon voi vaikuttaa parhaiten olemalla hyvä yhteistyöpartneri muiden hallituspuolueiden kanssa. KMP ei juuri kiinnitä huomiota tähän ”vaikutelmaan”, vaan itse asiassa -  KMP:n mukaan -  keskusta leimautuu ikävästi  yhteistyökumppaniensa kautta. Irtiotoillako asia paranee?

KMP epäilee, että nyt on meneillään vahva ideologisoinnin aika kaikilla puoluekentän vaikuttajilla, kaikilla muilla paitsi ei keskustalla!  Kääriäinen ja knit ovat jopa sitä mieltä, että keskustassa on meneillään ”deideologisoituminen”. Tämä hämärtää poliittisten tavoitteiden selkeyttä. KMP:n mukaan ”keskustaa ei tunnisteta siitä politiikasta,  mitä se tekee”. Mutta lyökö tällainen omaan maailmaan keskittyvä asenne korville edellisessä kappaleessa esitettyjä yhteistyöpyrkimyksiä?

KMP jopa vetää johtopäätöksen, että kannatuksen hupenemisen pelossa aateperusteista linjanvetoa on puoluejohdon taholta ruvettu varomaan. Kuitenkin keskustan menestymisen edellytys on, että laaja-alainen alueiden käsite yhdistetään alkiolaiseen ”itseauttamiseen”, uuden oppimiseen.