sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Väinö Linna yhteiskunnallisena vaikuttajana

 

 

Väinö Linnan syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi 100 vuotta. Tämä vuosi on siis juhlavuosi. On jälleen aika muistella Urjalan suurta poikaa. 

Kun Linnasta tuli kuuluisa kirjailija, kaikki halusivat kuulla hänen mielipiteitään. Hänestä oli tulossa nykymallin mukaisesti kaikkien alojen asiantuntija. Tähän rooliin hän ei kuitenkaan suostunut,  vaan piti punnittuja puheenvuoroja itselleen tärkeistä asioista.

Oheinen teksti perustuu vaikutelmiin Yrjö Varpion ”Väinö Linnan elämä” -teoksen (WSOY, 2006) synnyttämistä ajatuksista  sekä omiin muistikuviini Väinö Linnan elämästä. Demokratia, työ ja sen muuttuminen, sota ja rauha sekä elintasokilpailu ja elinympäristö olivat Linnalle tärkeitä aiheita, joista hän piti esitelmiä tai kirjoitti esseitään.

Linnan mielipideympäristössä erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla korostui ajan yhteiskunnallinen murros. Murtauduttiin ulos 1950-luvun suhteellisesta niukkuudesta ja yhteiskunta avautui aivan uudella tavalla. Vaikka Linna suhtautui kriittisesti äärivasemmiston nousun synnyttämiin ilmiöihin, ei hän ollut konservatiivinen, vaan pikemminkin yhteiskunnallisten uudistusvoimien airut. Linna ei  hyväksynyt ”militanttia julkilausumapolitiikkaa”, vaan säilytti taiteilijan vapauden.

Koko Linnan kirjallinen tuotanto oli asettumista vanhojen luutuneiden ajatustottumusten kriitikoksi. Samalla linjalla hän jatkoi lopetettuaan kirjailijan uransa.

Oli suuri vaara antautua ajan virran vietäväksi ja sitoutua ajankohdan poliittisiin ja ideologisiin virtauksiin. Linna vältti vaaran asettumalla  yhteiskunnallisia sisältöjä tavoittelevan taiteen puolelle pientä ihmistä puolustaen.

Lähimmäksi itseään hän koki työväenluokkaisen ajatusmaailman. Siinäkin hän näki ensisijaisena vanhan työväenluokkaisen tietopainotteisuuden: työväenluokalla oli kunnioittava suhde tietoon. Hän varoitti viihteellistymisen voittavan alaa ihmisten mielissä.

Varpion sanoin Linnan määritti kirjallisuuden funktion seuraavasti: ”Kirjallisuus oli tärkeä elementti, koska ihmisen suhde maailmaan tarkentuu,  kun hän voi kirjallisuuden välityksellä saada toisten kokemuksista vertailukohtia omille kokemuksilleen elämästä”. 

Ulkopolitiikassa hän tunnusti väriä ja oli painotetusti paasikiveläinen, mutta tunnusti silloisista vaihtoehdoista  Kekkosen omakseen.

Aikakauden ”yhteiskunnallistuminen”  näkyi siinä,  että Linnan isänmaallisuus oli yhtä kuin arkitodellisuus. Sanalla sanoen Linna koki isänmaallistumisen arkipäiväistyneen. Hän piti pelkästään hyvänä,  että isänmaallisuus oli menettänyt hohdettaan.

Linna ei ollut kokemassa sittemmin tapahtuneen ”vanhan” isänmaallisuuden uutta nousua.

Seitsemänkymmentälukua symboloi Linnan ajatuksissa ETYKin myötä rauhan teema. Myös ympäristökysymykset silloin,  kun puhuttiin vanhan rakennuskannan purkamisesta tai säilyttämisestä olivat Linnalle ykköskategorian asioita. Hän oli vanhan säilyttämisen puolella, vaikka ymmärsikin uuden ajan vääjäämättömyyden.

Linnan tunteet työväenliikettä kohtaan vaihtelivat, mutta lämpenivät Pohjantähden jälkeen muuttumatta kuitenkaan läheisiksi. Lähestyttäessä 1980-luvun vaihdetta yleiset yhteiskunnalliset asenteet kiristyivät - ja kuten Varpio sen näki -  solidaarisuus ”oli häipymässä  juhlapuheistakin”. Linna suhtautui  kuitenkin maltillisesti kovenevaan yhteiskunnalliseen ajatteluun rakentaen optimisminsa tieteellisen ja teknologisen kehityksen varaan.

Paljon odotuksia sisältäneen kuusikymmentäluvun kauhuskenaario oli ydinsodan puhkeamisen mahdollisuus. Turvallisuus ja rauha nousivat kattaviksi teemoiksi 1970-luvulla. Linna yhtyi niihin,  joiden mukaan ydinsota oli ”kaiken loppu”. Väinö Linna oivalsi,  että rauha perustui sodan pelkoon. Linna suhtautui oman sotakokemuksensa perusteella ironisesti joulun merkitykseen rauhan juhlana, olihan hänellä takana viisi sodan joulua.

Uskonnolliselta kannaltaan hän lukeutui agnostikkoihin ja toi sen myös julkisuudessa esille.

Linna torjui 1980-luvun vaihteessa esillä olleen Samuel T. Cohenin teesin,  jonka mukaan ”sotiminen kuuluu ihmisluontoon”.  Kirjailijan mielestä sodan hirviömäisyys ei sisältynyt ihmisen sisimpään mitenkään kohtalonomaisesti. Linna viittasi  tässä ensimmäisen maailmansodan alla vallinneeseen nuorison sotakiihkoon, joka katosi,  kun sodan julmuus pääsi tekemään tuhojaan ihmisen sisimmässä. Sodan julma logiikka toimii  vain  siten,  että tappamista on vaikea lopettaa ennen kuin koko sota oli sodittu loppuun.

Kaiken sodan lietsonnan keskellä Linnan pohdinnan synteesinä oli kuitenkin perustyytymättömyyden ja toivottomuuden torjuminen. Mieluimmin myönteinen, elämänuskoinen asenne kuin pessimismiin taipuvainen kohtalonusko!  Huomaan omaksuneeni jotain Linnan ajattelusta. Ehkä Väinö Linnan ajattelu tuli lähelle Mauno Koiviston ajattelua: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”.

Linnan maine näytti kasvavan hänen elämänsä loppuun saakka muuttuen joiltakin osin palvonnaksi. Kirjailija sinänsä ei omaksunut etäisen Ukko-ylijumalan roolia vaan oli  hyvinkin sosiaalinen ja otti vieraita vastaan kotiinsa säilyttäen näin intensiivisen kosketuksen ihailijoihinsa. Ajan kulttuuriseminaareissa Linnalla oli oma sijansa ja se ei ollut ihan vähäinen. Perustettiin Väinö Linnan seura ja käynnistettiin Pentinkulman päivät Linnan elämäntyön säilyttämiseksi ja elävöittämiseksi. Vuosi 2018 oli  ajankohtaisen kansalaissotateeman vuoksi valtava menestys useine aiheineen ja asiantuntijavieraineen. Linna on yhtä ajankohtainen kuin kirjailijan aktiivivuosina.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti