Minne menet Amerikka?

 

 

Yksi jos toinenkin on ymmällä Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen. Minkä suunnan liittovaltio ottaa? Onko  Trumpin  epävakaa varjo vaikuttamassa tulevaisuudennäkymiin vai voidaanko lähteä jotensakin puhtaalta pöydältä? Mihin suuntaan demokraatit haluavat kehitystä luotsata, entä republikaanit?

Helsingin Sanomissa pohdittiin artikkelissa ”Trumpin jälkeen” (12.11.2020), miten valtasuhteet järjestyvät raastavan presidenttitaistelun jälkeen. Artikkelin on laatinut Anna-Sofia Berner. Hän lainaa Columbian yliopiston professori Nicholas Lemannia, joka käsittelee New York Timesin artikkelissa republikaanipuolueen tulevaisuudennäkymiä. Lemann näkee kolme vaihtoehtoista tulevaisuuskuvaa (omat kommenttini Lemannin otsikon jälkeen):

1)      Republikaanit jatkavat Trumpin viholliskuvia korostavalla linjalla ilman Trumpia

Tämä epäterve vaihtoehto on houkutteleva, koska republikaanit menestyivät loppujen lopuksi hyvin kongressivaaleissa eikä kauaksi jääty presidentinvaaleissakaan. Kuitenkin Trump toimi vaalien yhteydessä käsittääkseni tehokkaana varoittavana esimerkkinä eikä puolueen enemmistö  lähde kulkemaan Trumpin jalanjäljillä. Trump sen sijaan taistelee luonteelleen ominaisesti asemastaan puolueessa loppuun saakka. Tiedotusvälineet ovat täynnä spekulointia siitä,  mikä on Donald Trumpin  rooli tulevaisuudessa. Oman puolueen/TV-kanavan perustaminen on teoriassa mahdollista.  Onko hänellä ote puolueesta vai keskittyykö hän  vaikuttamiseen omien itsekkäiden poliittisten ambitioidensa toteuttamiseksi?

Jatkumoon perustuen puolue säilyy ohjelmiensa takana: maahanmuuttokielteisyys, maailmankaupan rajoittaminen, muusta maailmasta eristäytyminen, eliitin omaksuman maailmankatsomuksen hylkääminen.

Yllä kuvattu vaihtoehto yksi on riski, mutta vielä vaalien aikaan sillä oli kannatusta varteenotettavassa määrin. Onko suosio kuitenkin taantumassa Trumpin vaalien jälkeisten toilailujen takia?  

2)      Puolue palaa takaisin perinteiseksi pientä valtionvelkaa kannattavaksi konservatiivioikeistoksi

Tämä on toiseksi todennäköisin vaihtoehto, sillä puolueiden kannatusjakauma suosii edelleen vanhaa jakoa perinteisiin konservatiiveihin ja liberaaleihin. Republikaanien kannatuspohja tukeutuu varsin vahvasti maaseudun vanhoilliseen väestöön ja etnisten väestönosien työväenluokkaisiin äänestäjiin. Puolue pohtii keinoja saada vastakaikua vähemmistöjen parista. Tämä on välttämätöntä, koska vähemmistöt muuttuvat ajan kanssa enemmistöiksi.  Puolueen agendalla pysyvät alhaiset verot, abortin vastustus ja aseenkanto-oikeuden puolustus.

3)      Puolueet vaihtavat paikkoja ja republikaaneista tulee aito työväenpuolue, joka kerää ääniä myös työväenluokkaisilta latinoilta ja muilta etnisiltä ryhmiltä.

Houkutteleva ajatusleikki, koska puolueet ovat aiemminkin ”vaihtaneet paikkaa”. Historiallisena lähtökohtana 1800-luvun puolessa välissä demokraatit kannattivat orjuutta ja republikaanit Lincolnin johdolla orjuuden lakkauttamista. Republikaanit nousivat pohjoisen suurimmaksi puolueeksi  vuoteen 1860 mennessä. Orjuuden  lakkauttaminen sinetöitiin sisällissodassa 1860-65,  mutta rotusorto ei päättynyt.  Tilanne muuttui  sata vuotta myöhemmin 1960-luvun puolessa välissä,  kun demokraatti Lyndon B. Johnson ajoi läpi oman Great Society -ohjelman kansalaisoikeuslakeineen.  Johnson: ”Taidettiin menettää etelä”. Ja niinhän siinä kävi: demokraatit voittivat taistelun rotusortoa vastaan, mutta menettivät etelävaltioiden väestön kannatuksen. Republikaanit ovat säilyttäneet vanhoillisten  etelävaltioiden ja keskilännen enemmistöjen kannatuksen.

”Vaihda paikkaa” -malli 1800-luvun ja 1960-luvun puolenvälin tapaan ei ehkä ole luonteva lopputulos näinä aikoina ja lähitulevaisuudessa. Pikemminkin etnisten  väestönosien äänestyskäyttäytymiset sekoittuvat  toisiinsa  ja puolueille annettu kannatus jakautuu esimerkiksi eri ryhmien saavuttaman taloudellisen menestyksen perusteella.  Ei ole nähtävissä tilannetta,  jossa republikaanit saavat merkittävää jalansijaa vasemmalla, vaikka siitä saatetaan republikaanien edistyksellisten joukossa haaveilla.

Vastaavasti demokraattien suuntavaihtoehdot lähitulevaisuudessa voisivat olla seuraavat (oma näkemykseni):

1)      Puolue jatkaa nyt menestysreseptiksi muodostuneella (amerikkalaisittain) vasemmistoon kallellaan olevalla linjalla

Kannatusta haetaan koulutetuista sukupuoleen katsomatta, naisista, opiskelijoista, vähemmistöistä, kaupunkien keskustoissa ja  esikaupunkialueilla asuvista ja ammattiyhdistysten jäsenistä.

Kannatus jakautuu nyt siis hyvin moniin eri ryhmiin.

Vaarana on,  että hajautuminen ei suosi yhden ja saman puolueen (demokraatit)  kannattamista. Kannatuspohja voi pirstaloitua ja heterogenisoitua. Toisaalta demokraatit eivät hevillä luovu ripeästi  kasvavista vähemmistöväestönosien kannatuksesta.

Demokraatit säilyvät liberaalidemokratian kannattajina,  joiden periaatteena  pysyy tiedepohjainen  maailmankuva.

2)      Puolue pyrkii palaamaan juurilleen tavoittelemalla työväestön ääniä em. kohdassa yksi esitettyjen kannatusryhmien lisäksi.

Työväestön vaikutusvalta ja määrä pienevät, työväestö on vanhoillistunut. Demokraatit hakevat kannatuksen lisäystä ensi sijaisesti uusista  liberaaleista amerikkalaisittain vasemmistoa edustavista piireistä.

Demokraatit eivät voi kuitenkaan hylätä konservatiivista työväestöä vuoden 2016 malliin, vaan joutuvat taistelemaan siitä perusaatteen (liberaalin demokratian) kannalta vähemmän otollisissa  olosuhteissa.

Pikemminkin kuin pyrkimyksestä työntyä pysyvästi kilpailijan alueelle, näen yhtenä mahdollisuutena strategiset ja taktiset interventiot kilpailijan  herkästi haavoittuville kannatusalueille.