Ei punavihreä eikä porvariblokki

 

Meillä on julkisuudessa totuttu ajattelemaan, että poliittinen kenttä jakautuu punavihreään ja porvariblokkiin. Monet kiusaantuvat,  jos eivät saa olemassa olevia käytäntöjä sullottua tähän sabluunaan. Tietenkin tällainen ajattelu on kaavamaista. Jakoperuste voidaan asettaa monella tavalla kyseenalaiseksi.  Päälähteenä käytän viimeisintä puolueiden kannatusjakaumaa eli Hesarin Kantar TNS:ltä tilaamaa gallupia joulukuussa 2020. Tarvittaessa viittaan puoluekannatuksen historiaan.

Tarkastelu tapahtuu eduskuntavaalien näkökulmasta.

Perusta on varmaan ennallaan: puoluekenttä jakautuu kahdeksi poliittisideologiseksi päävaihtoehdoksi vasemmisto-liberaaliksi ja  oikeisto-konservatiiviseksi. Siksi kannattaa tarkastella erityisesti näitä perusjakoja ”häiritseviä” poikkeuksia. Suurin muutos puoluekentässä viimevuosien aikana on ollut perusuomalaisten nousu pienpuolueesta -  10 prosentin kannatuksen kautta -  (meikäläisittäin) suureksi puolueeksi. Samaan aikaan perussuomalaisissa ollut työväenluokkainen painotus on hävinnyt jonnekin taustalle,  jollei peräti kokonaan kadonnut ja tilalle on tullut konservatiivinen ja oikeistolainen painotus.

Kun meiltä on puuttunut selkeä oikeistopuolue,  on perussuomalaiset ottanut oikeistolaisuudesta soveliaat osat ja integroinut ne kannatuspohjaan. Samaan aikana konservatiivinen pohjavire on vahvistunut perussuomalaisen puoluekuvan kokonaisuudessa. Puolue on pyrkinyt tekemään itsestään hallituskelpoista. Kuitenkin kärjekkäät ulostulot ja yhden teeman ylikorostaminen (maahanmuuttopolitiikka) ovat vaikeuttamassa hallitukseen pääsyä. Sen valtiksi jää vastaansanomattoman nopea kasvu gallupeissa. Tosipaikan tullen  perussuomalaisiin kohdistuu  epäilyksiä lähinnä sen hallitusohjelmaan sitoutumisen näkökulmasta.

Kokoomus on vuosien saatossa suuntautunut liberaaliksi porvaripuolueeksi tai keskustaoikeistolaiseksi puolueeksi, joka on kaukana  1960-luvun kokoomuslaisesta oikeistovyörytyksestä. Nyt perussuomalaiset ovat täyttämässä valtatyhjiötä oikealla ja kokoomukselle on tullut kiire tukkia aukkoa. ”Rasitteena” muutokselle on liberaalin ajattelun vahvuus puolueessa. Välillä on tuntunut siltä,  että kokoomus on ollut tasaisine kannatuksineen kuin herran kukkarossa. Se on eniten voinut luottaa siihen, että vakiokannattajat pitävät sen pinnalla. Nyt tilanne on muuttumassa.  Kokoomuksessa on populismitartunnan piirteitä.

Kaksikamppailussa perusuomalaiset ovat olleet viime aikoina vahvoilla. Kokoomuksen kannatus on ollut laskevalla käyrällä. Se on oikeistopuolueen maineessa ilman vahvaa oikeistoideologiaa. En ihmettelisi,  jos kokoomus tunnustelisi ilmanalaa keskustavasemmalla, kun oikealla siirtyminen – niin kuin epäilen – ei ole helppoa.

:::::::::::::
Vasemmalla vallitsee jonkinasteinen kevytversio sdp:n hegemoniasta. Vasemmistoliitto ei lupaavista asetelmista  (puheenjohtajalla on moderni  liberaali katsanto) huolimatta ole sittenkään jaksanut irtautua 8-9 prosentin kannatuksesta  10 prosentin vaiheilla oleviin lukemiin.

Sdp on hyötynyt valtavasti suositusta puheenjohtajastaan. Juuri tällaista johtajaa sdp on hakenut, se on helppo myöntää jälkeen päin. Sdp on suurimpana  puolueena jatkuvan luupin alla ja hyökkäykset opposition taholta ovat voimistuneet viime kuukausina koronan vastaisen taistelun ”normalisoituessa”. Toistaiseksi puheenjohtajan tefloni on kestänyt. Sdp:n etu on, että se voi rohkealla politiikalla uudistaa  monia asioita esimerkiksi työelämässä ilman,  että vasemmalta uhkaa kovin suuri vaara. Juuri näitä muutosvaateita sdp on oppositiossa ollessaan vastustanut!

Vihreistä on totuttu ajattelemaan,  että se on vakiinnuttanut kannatuksensa 12-15 prosentin välille,  ja jos johonkin suuntaan käy vire,  niin ylöspäin. Vihreillä oli monien sympatia,  jotka eivät halunneet sitoutua ”vanhoihin ” puolueisiin ja vanhoihin ideologioihin. Kaikki ei ole mennyt niin kuin on ajateltu. Vihreistä on tullut ongelma itselleen. Al-Holin tapaus on selvä rasite ja vain ajan kanssa vihreät vapautuu tästä painolastista. Voitaneen sanoa, että vihreät al-Holin tapauksessa vaikeuttivat asemaansa ryhtymällä politisoimaan perustuslakivaliokunnan toimintaa. On tosin helppo nähdä, kuinka kevyen tuntuisesti vihreistä ehti kasvaa piikki sekä hallituspuolue keskustan että molempien isojen oppositiopuolueiden  nahkaan. Puhtaasti tarkoitushakuisestiko inho vihreitä on kohtaan on kasvanut aivan sfääreihin?

Toki vihreiden politiikan painottuminen ilmastokysymyksiin on ollut punainen vaate sekä perusuomaisille että keskustalle.  Puoluekentän toimijat etsivät  heikointa lenkkiä ja iskevät sen  kannatuspohjaan.  Nyt on vihreiden vuoro joutua piinapenkkiin. Sen kannatus on lähes puolittunut vuoden 2017 gallupkannatuksen huipusta  (17,5 prosenttia) nykyiseen  gallupkannatukseen (9,9 prosenttia). Sivumennen sanottuna vanhan viholaisen , perussuomalaisten kannatus oli tuolloin 7,0 prosenttia….

:::::::::::::::::::::::::::

Suomen keskustan tempoilu on sitten oma lukunsa. Puolue on jakautunut ”sipiläläisiin” liike-elämän etuja ajavaan siipeen ja sitten punamullan kannattajiin. Välillä tuntuu, että puolue ei itse tiedosta,  onko se hallituksessa vai oppositiossa. Tämä tekee puolueesta arvaamattoman yhteistyökumppanin missä tahansa kombinaatiossa.

Puolue kuuluu yleisellä tasolla povariblokkiin, mutta toisaalta puolueessa vaikuttaa kääriäisläinen sovitteleva punamultahenki.

Pääsyy puolueen tempoiluun on kannatuksen romahtaminen samantyyppisetsi kuin vihreillä. Omassa katsannossani puolueen meno Sipilän ”leikkaa puuduttamatta” -linjalle oli suuri virhe. Nyt sen vanhat kannattajat hakevat turvaa perussuomalaisista, joka ei kuulosta lupaavalta. Keskustan vanhat kannattajat eivät ole häipyneet mihinkään, puolueen olisi vain osattava kaivaa  heidät esille.

Nyt keskusta hyökkää hallituskumppaneitaan vastaan hätiköidyn tuntuisesti aiheuttaen levottomuutta yhteisten asioiden hoidossa. Al-Holin tapauksessa  -  Haavistoa vastaan - on paljon tätä liioittelevaa aggressiivisuutta,  jolla puolue yrittää koota rivejä kokoon ja saada kannatuksen vihdoin nousuun. Epäilen valitun linjan toimivuutta.

::::::::::::::::::::::::

Puolueiden kannatuskäyrien  suunnat eivät noudattele melko normaalia oppositio- hallitus -asetelmaa, jossa hallituspuolueet ovat alenevalla kannatuskäyrällä ja oppositio nousevalla käyrällä. Pikemminkin kannatusluvut käyvät ristiin syistä,  joita on hiukan vaikea  hahmottaa.

Väittäisin edellä esitettyyn viitaten, että median suosima blokkiajattelu ei ole meillä todellisuutta, se on lähinnä propaganda-ase,  jolla yksinkertaistetaan  poliittisia asetelmia.

Kyky rakentaa positiivisessa mielessä  utopioita on haalistunut sekä oikealla, keskellä että vasemmalla. Jäljelle jää teknokraattinen vaihtoehdottomuus. Tuloksena on häkki, jossa puolueet säntäilevät nollasummapeliä pelaten paremman kannatuksen toivossa  -  ja jonkun toisen  puolueen  kustannuksella.

Jos jotain poliittista olemassa olevaa näkymää haluaa tarkemmin määrittää, niin mieleen tulee oikeistokonservatismin ja liberaalidemokratian polarisoitunut  yhteentörmäys,  jonka suhteen puolueet ovat asemoineet itsensä, kuitenkin niin, että  liberaali demokratia on edelleen hegemoninen linnake.  Haasteen tarjoaa lähinnä perussuomalaisista muodostuva konservatiivinen vaihtoehto. Kysymys on monille maailman muuttumisen tai muuttamisen  tarpeellisuudesta: osa haluaa tietoisesti  muuttaa maailmaa, osa pysäyttää epämukavaksi kokemansa kehityksen.