Markku Ruotsila on Yhdysvaltain ja Ison-Britannian historian
dosentti Tampereen yliopistossa ja Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti
Helsingin yliopistossa ja lisäksi yksi häpeämättömän konservatiivisen historiantulkinnan
johtotähdistä. Hän tunnustautuu republikaaniksi ja lienee lähinnä Yhdysvaltain
kristillisen oikeiston asialla. Ruotsila on kirjoittanut teoksen ”Sydänmaiden
kapina” (Gaudeamus, 2018), jolla hän tarkoittaa etenkin Yhdysvaltain
keskilännen osavaltioissa asuvien ihmisten synnyttämää vastalausetta liberaalia
elämänmuotoa vastaan. Ruotsilan kirjan huomionarvoinen merkitys on siinä, että
se kertoo toisen tarinan – jota itse en jaa - Yhdysvaltain
lähimenneisyydestä. Käsittelen tässä
vain osaa kirjan teemoista lähinnä oman kiinnostukseni pohjalta.
Ruotsilan näkemys tulee esille jo kansitekstissä. Logiikka
kulkee niin, että New Deal 1930-luvulla synnytti Yhdysvaltain modernin
konservatiivisen liikkeen ja 1960- ja 70-luvun radikalismi tuotti uusoikeiston (tai
uuskonservatismin hiukan lievemmän) kapinan, joka ulottuu aina Barack Obamaan
saakka. Tekstissä on tiettyyn rajaan saakka vinha perä, mutta Ruotsila yksinkertaistaa
liiaksi historian kulkua oman kristilliskonservatiivisen ideologiansa suuntaisesti.
Tähän ideologioiden kamppailuun liittyy oleellisella tavalla
2000-luvun amerikkalainen polarisaatio, kansakunnan kahtiajakautuneisuus.
Ruotsilan kirjan ideologinen asenteellisuus tulee esille
esimerkiksi seuraavassa lauseessa: ”Kysymys on Obaman ja demokraattien
harjoittamasta politiikasta enemmän kuin etnisistä ja sukupuolisista ennakkoluuloista
tai taloudellisesta ahdingosta”. Tämä johdattelee kirjan kirjoittajan lausumaan
tuomion, jonka mukaan Obama politiikallaan synnytti vastareaktion ja kapinan,
”ja hyvin suuren sellaisen”. En kiistä, etteikö Obama olisi synnyttänyt ”Yes We
Can” -liikkeen kautta konservatiivisen ajattelun vastavoiman, mutta eikö Obamalla ja hänen tukijoillaan
ollut syynsä rohkaistua taisteleman
esimerkiksi terveydenhoidon vinoumia ja räikeitä puutteita vastaan? Ruotsila
pätkii historiaa haluamansa kokoisiin pätkiin, jotka sitten palvelevat hänen näkemyksiään.
Yhtä hyvin hän olisi mielestäni voinut nostaa esille sekä valkoisen että värillisen
väestönosan vastenmielisyyden George W. Bushin finanssikriisiin johtaneeseen uusliberalistiseen
talouspolitiikkaan. Eli kyllä Obaman politiikalla oli seurauksensa (Ruotsilan
mukaan seurauksena oli ilmiö nimeltä Donald Trump), mutta yhtä lailla Obaman kahta kautta
edelsi talouspolitiikka, joka kohteli
kaltoin köyhiä ja jonka vastaliikkeenä musta väestönosa kohotti profiiliaan
Obaman johdolla. Yritän tässä sanoa ,
että historian syy- ja seuraussuhteet ovat mutkikkaampia kuin mitä Ruotsila kirjassaan
esittää. Hänen näkökulmansa on yksipuolisesti oikeistokonservatiivinen.
Keskityn tässä arviossa kirjan lukuun ”Trump ja sydänmaiden
kapina”, jonka katson olevan teoksen parasta ja erittelevintä antia. Tässä
luvussa keskitytään Yhdysvaltojen syrjäseutujen (sydänmaiden) ihmisten
pahoinvointiin, josta pyrin tarjoamaan myös oman käsitykseni. Donald Trump
kuvataan kirjassa pätevimmäksi tämän yhteiskunnallisen tilan oivaltajaksi.
Barack Obamaa ja Hillary Clintonia Ruotsila syyttää sokeiksi, kun he eivät
ymmärtäneet todellista yhteiskunnallisen muutoksen voimaa. Ruotsila näkee asian
niin , että Obama ja Clinton tajusivat kyllä ongelman ytimen ja muuttivat omaa
ja puolueensa linjaa oikean suuntaan - sydänmaiden ihmisiä ymmärtäväksi - mutta eivät
vieneet tekemisiään loppuun saakka.
Mutta ymmärsikö Trump syvällisesti osattomien problematiikan vai pyrkikö hän
vain maksimoimaan kannatuksensa ilman sen suurempia yhteiskunnallisten
olosuhteiden oivalluksia?
Ruotsila ihmettelee, miksi Obama ei ottanut opiksi edellisten
liberaalien kausien (Rooseveltin New Deal ja 1960- ja 70-lukujen radikalismi) kokemuksista. Ruotsilan mukaan Obama sisäisti
ihmisten ajattelun ennen presidenttikausiaan,
mutta ”demokraatit eivät tajunneet, kuinka jälkiteollisten yhteiskuntien
ihmiset kaipasivat elämäänsä tarkoituksen tunnetta ja varmuutta siitä, että
joku välittää heistä ja kuuntelee heitä”. Kaikesta tästä voi päätellä, että
kansalaisten enemmistö oli ajattelultaan
konservatiivista ja pohjasi vakaumuksensa ”juutalais-kristilliseen perintöön”. Demokraatit
eivät Ruotsilan melestä menesty vaaleissa, jos he eivät omaksu oikeanlaista
”moraalikäsitysten koodistoa”. Vasemmistoon taipuvaisten demokraattien taival
on kivinen äänestäjien vanhoillisuus huomioiden.
Käytännössä Obama ajoi hyvin liberaalia linjaa astuttuaan
presidentin tehtävään, josta Ruotsila
päättelee hänen toteuttaneen liian liberaalia politiikkaa ottaen huomioon
keskivertoamerikkalaisen ajattelun.
Trumpin tappio vuoden 2020 vaaleissa (johon saakka kirjan
käsittelemät teemat eivät yllä ) kertoo tarinan toisen puolen. Donald Trump menetti vuoden 2020 vaaleissa
ruostevyöhykkeen tärkeät vaa`ankieliosavaltiot Pennsylvanian, Wisconsinin ja
Michiganin, vaikka niiden problematiikkaa hänen nimenomaan piti ymmärtää. Trump ei pystynyt pitämään
kannatustaan riittävän korkealla tasolla säilyttääkseen em. alueiden valitsijamiesenemmistön puolellaan.
Joe Biden – voittaessaan kokonaisäänimäärissä kuudella miljoonalla äänellä
Trumpin - taas oivalsi demokraattina
jotkut ruostevyöhykkeen ja koko liittovaltion realiteetit kilpailijaansa paremmin.
Se, mikä Ruotsilan kirjassa vaikutti loogiselta, ei sitä
lopulta olekaan. Pääpuolueiden kannatus voi vaihdella eikä republikaaneilla ole
mitään taikakalua teollisuustyöväen tai sydänmaiden äänien yksinoikeuden
hallintaan, ei lähellekään.
George W. Bushin presidenttikaudella maata koetteli
finanssikriisi, jonka voittamiseksi Barack Obama omalla presidenttikaudellaan käynnisti
massiivisia toimenpiteitä. Obaman toimenpiteet
sisälsivät sellaisia merkittäviä valtiollisia interventioita talouselämään, joita
oikeisto jyrkästi vastusti. Ruotsilan
vastaus näihin toimenpiteisiin sisältää -
oman tulkintani mukaan - paitsi oikeiston kielteisen reaktion niin
myös Ruotsilan oman mielipiteen, jonka hän ilmaisee hänelle ominaisella
oikeistokonservatismia sympatisoivalla tavalla.
Ruotsila toteaa, että
finanssikriisin 2008 laukaisi asuntokuplan puhkeaminen, joka ”juontui aiempien
demokraattipresidenttien aikanaan1970- ja 1990-luvuilla tekemiin päätöksiin
pakottaa liittovaltiolle alisteiset asuntoluototuslaitokset tarjoamaan …… ns.
subprime-korkoja tiedetysti
takaisinmaksukyvyttömille vähävaraisille”. Oma käsitykseni poikkeaa tästä olennaisesti.
Seuraavassa oma arvioni finanssikriisin synnystä:
Lähden liikkeelle 2000-luvun alussa suosiossa olleesta omistajuusyhteiskuntakäsitteestä. Sen
periaatteet muotoili oikeistolainen Cato-instituutti.
Caton keskeiset prinsiipit olivat seuraavat:
-jokaisella ihmisellä on valta oman terveytensä hoitoon
-vanhemmilla on valta omien lastensa koulunkäyntiin
-jokaisella työntekijällä on vastuu omista eläkesäästöistään
Valta (kontrolli) on tässä suorassa yhteydessä omistukseen.
Jokaisella on siis omistusoikeus edellä mainittuihin asioihin. Nämä periaatteet
muodostavat ”ownership societyn”, omistajuusyhteiskunnan ytimen.
Alun perin omistajuusyhteiskunnan käsitteen kehitti
ilmeisesti - yllätysyllätys - George Bush nuorempi. Hänen osaltaan asia ei
ollut vain ideologinen, vaan hän lähti toteuttamaan sitä konkreettisesti
uusliberaalissa hengessä. Kun varsinaiset omistajuusyhteiskunnan sloganit (kts.
edellä!) olivat vaikeasti toteutettavissa
keskittyi Bush yhteen osaan omistajuutta, nimittäin kodinomistajuuteen
(home ownership). Bush määritteli tavoitteensa vuosien 2002 ja 2004 välillä.
Tuloksena oli varsinainen sokerikuorrutettu laki nimeltä American Dream
Downpayment Act (2003). Sen tavoitteena oli aikaansaada omistusasunto 5,5
miljoonalle latinolle tai mustalle vuoteen 2010 mennessä. Laki oli tarkoitettu
tasaamaan valkoisen enemmistön ja värillisen vähemmistön omistajuuseroja.
Laissa mm. käsirahan osuutta pienennettiin huomattavasti ja lain toteutukseen
sidottiin Fannie Mae ja Freddien Mac, kaksi puolijulkista asuntorahoittajaa.
Ajatus oli kaunis, mutta täysin toimimaton. En väitä, että finanssikriisi olisi
ollut pelkästään tämän lain seurausta, mutta Bush loi kehikon myöhemmälle
tuhoisalle kehitykselle. Mikä meni pieleen ?
Tosiasia on, että ne ihmiset, jotka pistivät nimensä subprime-lainapapereihin
joko eivät osanneet lukea tai ainakaan eivät ymmärtäneet lukemaansa. Se onkin
mielenkiintoinen asia, mikä on syy puutteelliseen lukutaitoon. Perusopetuksen
laiminlyönnit ovat silmiinpistävät. Sosiaalinen koheesio on Yhdysvalloissa
heikentynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä eli juuri se ajatus, ”rags to
richies”, jonka piti olla kantava yhteiskuntapoliittinen voima Yhdysvalloissa.
Finanssikriisin lähtökohtia on siis haettava
republikaanien (ei demokraattien)
kunnianhimoisesta – velanottoon perustuvasta ja omistajuuden
kaikkivoipaistavasta omistajuusyhteiskuntaohjelmasta. Sosiaalisesta
asuntotuotannosta ei ollut kysymys vaan asunnonomistajuuden kautta amerikkalaisten
tekemisestä kunnon kapitalisteiksi ja republikaanien kannattajiksi. Pyrintö sortui yltiöpäisyydessään maksamattomien asuntovelkojen
kaatumiseen köyhien ja keskituloisten päälle.
(Jatkuu osassa 2)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti