Hiski Haukkala: Suomi suuressa geopoliittisessa pelissä

 

 

Hiski Haukkala on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa. Hän on kirjoittanut teoksen ”Suuren pelin paluu. Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa” (Otava, 2020). Haukkala luo tiiviin katsauksen suurvaltakilpailuun, vallitsevaan vastakkainasetteluun, sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän haurastumiseen, finanssikriiseihin ja taloudellisen,  poliittisen ja sotilaallisen vallan siirtymiin.

Olen aiemmin pannut merkille, että oma ajatteluni on lähellä Haukkalan pohdintoja. Siksikin on kiinnostavaa kuulla, missä nyt ollaan menossa kansainvälisen tilanteen keskellä.  Haukkala  lisää kiireesti, että mullistuksia ei toki tapahdu ensimmäistä kertaa historiassa, pikemminkin niitä tapahtuu epätasaisin välein jatkuvasti. Erona aikaisempaan hän näkee muutoksen nopeuden ja laajuuden.

Haukkala ei liity Suomen kohtalon valittajien pitkään jonoon vaan hyvänä uutisena kertoo, että ”Suomen asema ei ole ollut koskaan niin hyvä kuin nyt”,  ja jatkaa: ”Suomi on vahva, vauras ja vakaa”.

Kirja sopisi monenkin blogikirjoituksen aiheeksi. Keskityn seuraavassa  Suomen ja Venäjän ”vaikeaan” suhteeseen, josta kertoo erityisesti kirjan viides luku. Tuon myös oman   kantani esille.

Hyvin suuri yksimielisyys vallinnee siitä, että Venäjän asema alueellisena suurvaltana on vahvistunut viime vuosina, sama koskee sen asemaa maailmanlaajuisesti.  Tapahtunut on ollut mahdollista osin sen takia,  että Euroopan ja Yhdysvaltain asema on rapautunut.

Aluksi on syytä korjata lännessä syntyneet väärät käsitykset Venäjän asemasta kylmän sodan päättymisen jälkeen. Venäjä ei omaksunut roolimalliaan tuontitavarana. Niinpä Venäjä ei alistunut lännen sille petaamaan eristettyyn ja marginaaliseen asemaan. Se on murtautunut ulos sille suunnitellusta häkistä. Enemmän kuin Venäjän rakenteellisesta vahvuudesta on ollut kysymys häikäilemättömästä aggressiivisuudesta, jolla Venäjä on hankkinut itselleen tilaa toimia.  Vastapainoksi Venäjällä on paljon heikkouksia: talous toimii yksipuolisesti luonnonvaroihin perustuen ja sen yhteiskuntajärjestelmässä on paljon hauraita piirteitä. Viimeksi koronaepidemian hoito on osoittautunut valtavaksi haasteeksi.

Venäjä on kuitenkin sitkeä eikä tule sortumaan, vaikka se joidenkin toive onkin.

Suomen asemaan Venäjällä on ollut aina vahva vaikutus. Neuvostoliiton jälkeen sen ote on kuitenkin kirvonnut. Maailmanpolitiikassa  Suomi toimii  Euroopan, Venäjän,  Yhdysvaltain ja Kiinan muodostamassa kehikossa,  joka vakauttaa ja  jakaa toimintamahdollisuuksia ja samalla estää yksipuoliset riippuvuudet. Jonkin verran Venäjän valtapyyteet ovat heikentäneet Eurooppaa ml. Suomen asemaa. Venäjän tunnettu pyrkimys luoda etupiirejä varsinkin Itäiseen Eurooppaan on omalta osaltaan vaikuttanut Suomen asemaan.

Haukkala toteaa, että Venäjää ei kannata demonisoida ja on siinä oikeassa. Venäjä ajattelee talvi- ja jatkosodan tapaan Suomea kokonaisuuden osana, kun taas Suomi joutuu ajatteleman ensi sijassa kahdenvälisiä suhteita. Suhde on epätasapainoinen jo senkin takia, että kokoero on niin valtava. Suomi on historiassa  harvoin ollut uhka Venäjälle yksinään. Sen sijaan Suomi on täyttänyt Venäjän turvallisuusajattelussa tilan yhtenä jonkin Venäjä-vastaisen liittouman jäsenenä.  Tällaisena Venäjä tulkitsee Suomen kokoaan vaarallisemmaksi kriisin syntyessä. Suomi on osaltaan Venäjällä tunnetun viholliskuvitelman ja vainoharhaisuuden (vrt. George F. Kennanin profetia ja) kohde.

Haukkala ottaa esimerkiksi toisen maailmansodan aaton. Suomi joutui 1930-luvun lopulla Neuvostoliiton epäluulojen kohteeksi. Epäilyn varjo Suomen aikomuksista eli useita vuosia:  Suomi pyrki Saksan vanaveteen tulevassa sodassa. Toisaalta oma  käsitykseni on,  että Neuvostoliiton epäily  oli itseään toteuttava skenaario: se toteutuu, mikä on koko ajan koettu uhkana.  Toisaalta eri intressiryhmät Suomessa ajoivat tukeutumista suurvaltaan, ja se oli yleensä Saksa. Julkisuudessa kuulutettiin Suomen olevan puolueeton. Neuvostoliitto ei ottanut vakavasti Suomen vakuutteluja.

Sama tilanne Suomella on edessään myös jatkossa: se tulee olemaan osa  jotain löyhää kokonaisuutta, josta käsin se operoi. Kysymys aktualisoituu,  jos joudutaan tilanteeseen,  jossa apua tarvitaan. Onko silloin vaihtoehtoja?

Suomen ja Venäjän keskinäiset suhteet ovat historian valossa olleet moninaiset. Ne ovat vaihdelleet, mutta yhteen summaten Haukkala toteaa, että suomalaiset ja venäläiset ovat nykyään toistensa parhaita (!) naapureita.  Maiden välisiä suhteita symboloi presidenttien tiivis yhteistyö ja tapaamisten runsaus.

Paasikivi näki liian  tiiviissä yhteistyössä vaaransa, mutta nykyisin asiaa ei nähdä ongelmallisena. Tänä päivänä Suomen ja Venäjän keskinäistä  suhdetta ei nähdä erityissuhteena, pikemminkin suhde on normalisoitunut. Neuvostoliiton aikaiseen erityissuhteeseen liittyi myös isoja ongelmia, sillä ajoittain venäläiset tulivat iholle agendoineen. Suomen ja Venäjän suhteet määrittyvät jatkossa ainakin osittain Venäjän laajempien länsisuhteiden ohjailemana.

Krimin valtaus 2014  käynnisti ongelmallisen  vaiheen Venäjän suhteissa länteen. Krimin miehitys ja Ukraina ovat järkyttäneet alueen turvallisuusympäristöä  ja ovat yhteydessä muualla harjoitettuun melko häikäilemättömään politiikkaan. Epäilemättä Venäjä politiikan perusprinsiippinä on etupiirien muodostaminen strategisesti tärkeille alueille.

Venäjän toimista aiheutui epäjärjestystä, jota se käytti hyväkseen omiin tarkoitusperiinsä. Haukkala on oikeassa epäillessään, että Venäjän tarkoitusperät eivät alun perin olleet selkeät. Tilaisuus teki varkaan. Ruokahalu kasvoi syödessä. Tätä problematiikkaa Haukkala pyrkii avaamaan. Vanhassa Kennanin määrittämässä hengessä Venäjä epäili länttä ja erityisesti Yhdysvaltoja  aggressioista ja reagoi ennalta ehkäisevästi näihin pelkoihin. Venäjä siis katsoi reagointinsa olevan puolustuksellista!  Arvioidessaan olevansa takamatkalla perinteisessä sodankäynnissä se käynnisti hybridisodankäynnin tasoittaakseen eroa länteen.

Edellä olevaa on vaikeaa sijoittaa läntiseen logiikkaan, jonka mukaan Venäjä on saanut kylmän sodan jälkeen hyvät eväät toteuttaa uudistuspolitiikkaa jopa lännen avulla. Läntinen malli alkoi kuitenkin epäilyttää Putinia. Tullaan oleelliseen asiaan: Venäjä ei halua, että Eurooppa tuputtaa sille liberalismiaan ja demokratiaansa. Ja sama pätee muihinkin maihin: demokratia ei Venäjän ajattelun mukaan ole vientitavaraa. Putin kokee monissa länsimaissa tapahtuneen moraalisten arvojen liudentumisen huonona suuntana. Hän vierastaa kansallisten perinteiden hukkaamista ja näkee – ehkä osin todenperäisesti – monien maiden kääntäneen ”liian liberaalin ajattelun” takaisin perinteisten arvojen kannalle. Konservatismia hän pitää vastalääkkeenä kaaokselle ja ajautumiselle ”alkukantaiseen tilaan”.

Edellä esitetyn perusteella juopa Venäjän ja lännen välillä on suuri. Mitä hajanaisempi länsi on sitä paremmat mahdollisuudet Venäjällä on toteuttaa strategiaansa lähinnä hybridisodankäynnin menetelmin. Informaatiovaikuttaminen tai informaatiosota on kaikenaikaista, ei siis esimerkiksi vain joitakin  vaaleja koskevaa. Venäjän kiinnostus vaikuttamismielessä kohdistuu ensi sijassa niihin maihin,  joissa sillä on eniten voitettavaa. Suomi ei tässä suhteessa ole mikään kärkimaa. Itse asiassa lähes jokaisten kotimaisten  vaalien alla synnytetään meilläkin Venäjän puuttumisväitteitä, jotka sitten osoittautuivat paikkansapitämättömiksi. Paniikkireaktioihin ei siis ole aihetta. Olisin toivonut, että Haukkala olisi kiinnittänyt tähän liioiteltuun ”vaikuttamisodotukseen” enemmän huomiota. Olisin toivonut myös selvää kannanottoa Venäjän vaikuttamisen määrään . Minusta tuntuu, että puuttuminen on yhä vaikeampaa. Häiriöihin osataan varautua.

Venäjän välittömän uhan Haukkala hylkää suoralta kädeltä. Tullaan jälleen kysymykseen,  jossa vaara kasvaa,  jos Suomi on mukana sellaisessa liittoumassa tai vastaavassa, jossa uhka kohdistuu Venäjään. Haukkala pohtii myös vaikutusta,  jos Suomi varustautuisi varmuuden vuoksi hampaisiin saakka, mutta hylkää vaihtoehdon välittömästi, koska se lisäisi Venäjän sotilaallista kiinnostusta oman luoteisrajansa puolustamista kohtaan. 

Mitä tulee Suomen asevoimiin, ovat ne hyvässä kunnossa varustetason osalta.  Niin on asianlaita myös sotilaiden määrän ja laadun osalta. Myös kyberkyvykkyydet ovat  kilpailukykyisellä tasolla.

Haukkalan mukaan Venäjä on viestinyt Suomelle ja Ruotsille (poliittisen ja sotilaallisen) muuttumattomuuden puolesta:  ”Älkää liikkuko, älkää muuttuko – ja älkää etenkään liittykö Natoon”. Tätä vahvistaa se, että Venäjän voimannäytöt ja ilmatilarikkomukset ovat jääneet loppujen lopuksi vähiin.  Tosin puolustusministeri  Kaikkonen  totesi  itsenäisyyspäivänä 2020 – monen kannattamana -  turvallisuustilanteen heikentyneen vuoden 2014 jälkeen.

Monet läntiset asiantuntijat taas viestivät, että Venäjällä ei ole mitään pelättävää Naton taholta: Venäjä itse on omilla aggressiivisilla toimillaan luonut sen Naton, jota se sanoo nyt pelkäävänsä. Tällaiset todistelut eivät riitä Venäjälle: Nato säilyy Venäjän suurimpana uhkana. Venäjä ei kuitenkaan kiirehdi sotilaallisia toimia.  Se ryhtyy niihin  vasta,  kun muilla  keinoilla tie on tukossa.

Haukkala tuntuu ymmärtävän jossain määrin venäläisten Nato-pelkoa.

Suomen ei pidä tehdä omilla toimillaan itsestään uhkaa Venäjälle. Haukkalan kanta ei jätä jossitteluille varaa: Natoon liittyminen  laukaisisi maiden välille kriisin.

Suomessa on kaksi ryhmää,  joilla on voimassa Natosta peruskanta.  Toisen ryhmän kanta on,  että Natoon on liityttävä ja toisen kanta,  että liittyminen torjutaan ja optioistakin pitäisi luopua. Haukkalan kanta on,  että Nato-optiot tulee säilyttää. Hän hakee siis kolmatta tietä ratkaista turvallisuushaasteet: otetaan huomioon Venäjän turvallisuusintressit ja varjellaan omaa turvallisuutta. Tämä vastaa suurin piirtein Suomen nykyistä linjaa. Ruotsilla oli oma länteen päin kallellaan oleva linjansa kylmän sodan aikana eikä nytkään oikeastaan synny epäselvyyttä, mistä Ruotsi hakee turvaa suurimmalla hädän hetkellä. Tätä täydentäisi (?) Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö, jonka merkitys kasvanee.

Nato on  jatkuvassa suurempien tai pienempien sisäisten kriisien tilassa, joka Suomen ja Ruotsin on otettava huomioon tukea hakiessaan. Kehen voi luottaa?  Sitten on vielä Naton turvatakuut. Haukkala sanoo,  ettei niitä tule vähätellä mutta lisää, että ne sisältävät riskin, että ”eivät tiukan paikan tullen toteudu”. Haukkalan  mielestä raadollisimmillaan Nato tarjoaa kriisin syttyessä seminaarin Brysselissä. Donald Trumpin tempoileva ulkopolitiikka ei ole ollut omiaan lupaamaan vakaata tulevaisuutta sotilasliitolle. Olen itse kiinnittänyt monta kertaa huomiota ”turvatakuiden” epävarmuuteen viitaten siihen, kuinka heterogeeninen Nato poliittisesti  on.

Haukkala puhuu kaksoisstrategiasta, joka tarkoittaa, että (1) Suomi pitää kiinni suvereniteetistaan ja kansainvälisestä liikkumatilasta  torjuen täten vieraan ”penetraation”. Suomi saa siis olla tässä mielessä ”hankala” kumppani. Haukkala viittaa historioitsija Osmo Jussilaan,  joka totesi, että Venäjä hyökkää – silloin kun hyökkää - heikkojen ja hajoamassa olevia naapureidensa kimppuun. Tärkeä huomio!

Kaksoisstrategian toinen osa pitää sisällään (2) hyvien suhteiden ylläpitopyrkimyksen, mutta sen pitää sisältää sanhelinän sijasta jotain konkreettista: pitää olla jotain, mitä ”myydä” Venäjälle. Tämä on haasteellinen  rasti, sillä  strategian ulottuvuuksia on joskus vaikeaa hahmottaa. Ajatellaanpa vaikka energiavaroja tai energiatoimituksia kaikissa muodoissaan. Kääntyvätkö ne yhteistyökohteina eduksi vai haitaksi Suomelle?

::::::::::::::::::::::::::::

Haukkala on optimistinen Suomen turvallisuusintressien täyttymisen suhteen, vaikka ei olla lähelläkään ihannetta. Viime sijassa Suomen liikkumatila määräytyy lännen ja idän suhteiden muodostamasta turvallisuuskehikosta käsin.

Kokonaisuutena Hiski Haukkala ansaitsee kiitoksen selkeistä kannanotoista esimerkiksi Natoa koskien. Kirja voisi sopia tiivistetyksi  käsi- ja/tai oppikirjaksi kansainvälisistä suhteista ja Suomen asemasta niissä.