Stanley Kubrickin tohtori Outolemmellä on meille asiaa

 

 

YleTeemalla esitettiin 12.12.2020 elokuvataiteen klassikko, Stanley Kubrickin ohjaama elokuva ”Tohtori Outolempi eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia” (1964), joka on lukuisia kertoja palkittu ohjaustyö ja löytyy korkealta kaikkien aikojen rankingista.  Halusin palauttaa mieleen elokuvan, joten pitkästä aikaa katsoin sen.  Meille kylmän sodan lapsille Outolempi on jotenkin ”omakohtainen” kokemus. Strangelove-nimen käännös ”Outolempi” on osuva ja symboloi kylmän sodan aikalaisten hämmentynyttä suhdetta pommiin. Elokuvaa on kutsuttu poliittiseksi satiiriksi ja mustaksi komediaelokuvaksi, ja sen keskiössä on kylmän sodan aikainen kauhun tasapaino. Näkökulma on länsimainen vainoharhaisine kommunisminpelkoineen ja ydinsodan uhkineen.

Elokuvan vaikuttavuus on sidoksissa kuhunkin ajankohtaan, jota elämme. Tällä hetkellä emme elä lännen/idän, pohjoisen /etelän liennytyksen aikaa, päinvastoin suurvaltojen kilpailu on kiristynyt. Niinpä elokuvan voisi odottaa herättävän mielenkiintoa nyt katsottuna.

Muistan elokuvan valmistumisajankohdan  ilmapiirin elävästi ja koin pommin konkreettisena uhkana maailmanrauhalle. Kuuban ja Berliinin kriisit olivat tuoreessa muistissa vuoden 1964 alussa, jolloin elokuva valmistui. Kauhun tasapainoon oli saatu vasta yksi lievennys , kun osittainen ydinasekieltosopimus solmittiin elokuvan valmistumista edeltävänä vuonna.

Näen asian myös niin, että ydinaseiden aikakautta  oli tuolloin eletty jo lähes 20 vuotta ja vasta 60-luvulla oli mahdollista nähdä ja kokea pommi – Outolempi-elokuvan tapaan - satiirisessa valossa ”pelon pelkona”.  

Sterling Haydenin näyttelemällä sotahullulla Yhdysvaltojen ilmavoimien kenraalilla Jack Ripperillä  on useita esikuvia oikeassa elämässä. Yksi tunnetuimpia on amerikkalainen ilmavoimien kenraali Curtis LeMay, joka tuhosi vuonna 1945 kaupunkiasutuista Japanissa palopommeilla aikaansaaden totaalista hävitystä,  jota voidaan verrata ainoastaan ydinpommien pudottamisiin Hiroshimassa ja Nagasakissa . Samainen mies aselajikomentajaksi ylenneenä olisi käyttänyt ydinpommia myös Kuuban kriisin yhteydessä, lokakuussa 1962, mutta presidentti Kennedy ei suostunut moiseen järjettömyyteen. LeMay tokaisi 60-luvun puolessavälissä myös, että Vietnam pitäisi pommittaa takaisin ”kivikauteen”.

Ripperiä täydentää sotaintoinen kenraali Buck Turgidson (George C. Scott), joka  on vainoharhainen äärinationalisti.

Juuri vuodet 1945-1965 edustivat ajanjaksoa,  jolloin napinpainamisfobia oli herkimmillään. Sen jälkeen – pois lukien keskimatkojen ohjusten sijoittamisen Eurooppaan 1980-luvulla vastatoimena Neuvostoliiton SS-20-ohjuksille  -  ydinsodan vaara on väistynyt taustalle  ja (ydin)sodan käynnistymistä on pyritty onnistuneesti torjuman aseriisunnalla.

Mutta, mutta… juuri näinä aikoina tilanteessa,  jossa suurvallat ovat luopumassa keskeisistä ydinaseiden käyttörajoituksia koskevista sopimuksista,  olemme liikkumassa sodanuhan harmaalle alueelle. Johtuuko tämä siitä, että suhtautuminen ydinaseisiin on arkipäiväistynyt?  Vertaammeko niitä mielikuvissamme tavanomaisiin aseisiin?

Elokuvan juoni lyhyesti:

Filmissä vainoharhainen, salaliittoteorioiden vallassa elävä kenraali Ripper saa päähänsä, että kommunistit ovat eliminoimassa amerikkalaisia myrkyllisellä vedellä . Ripper lähettää ydinpommikonelaivueen pommittamaan Neuvostoliitoa. Koneet voi kutsua takaisin vain salaisella koodilla, mutta se on Ripperin hallussa. Maanalaisessa strategiakeskuksessa kokoontuu kirjava joukko asiantuntijoita ja päättäjiä (ml. presidentti), jotka yrittävät keksiä, miten saada koodi pois Ripperiltä. Mukana kokouksessa on mukana myös ydinase-ekspertti tohtori Outolempi ja sotahullu kenraali Buck Turgidson. Neuvostoliitoon yritetään olla yhteydessä silloin -oikeastikin - upouutta kuumaa linjaa hyväksikäyttäen.

Salainen koodi tulee saada haltuun epävakaalta Ripperiltä.  Omien joukkojen saartamaksi jäävä  Ripper ampuu itsensä ja salainen koodi saadaan selville. Lentokoneet kutsutaan takaisin yhtä lukuun ottamatta,  johon ei saada yhteyttä. Neuvostoliitolla on käytössään ”Tuomionpäivänlaite”,  joka tuhoaa maapallon,  jos maan kimppuun hyökätään. Uhka realisoituu.  Monien vaiheiden jälkeen Tuomionpäivän laite putoaa ja tuhoaa maapallon.

Natsieleinen tohtori Outolempi esittää presidentille pelastussuunnitelman, koska maapallo muuttuu tapahtuneen katastrofin seurauksena asuinkelvottomaksi 100 vuodeksi. On rakennettava säteilysuojia kaivoskuilujen pohjalle,  joihin sijoitetaan ihmiskunnan parhaimmisto (”eloonjääneiden ydinjoukko”) tarvittavaksi ajaksi. Lienee turha sanoa, että  käytännössä tuossa parhaimmistossa on strategiahuoneen väki. Tämä porukka huolehtii kaikista elämäntarpeista lisääntymistä myöten. Tästäkin synnytetään suurvaltojen kilpailu: kumpi ehtii perustaa useamman kaivoskuilun säteilysuojineen. Neuvostoliiton johtoasemasta käytetään nimeä kaivoskuilukuilu (vrt.  missile gap)……Ja kilpailu jatkuu siis tuhon partaalla…..

Elokuvan kuuluisissa loppukuvissa näytetään ydinräjäytyksiä Vera Lynnin sota-ajan suosikkisävelmän ”We´ll Meet Againin” soidessa taustalla.

Peter Sellersillä on filmissä vaativa kolmoisrooli, johon sisältyvät Yhdysvaltain presidentin ja tohtori Outolemmen roolit. Tohtori Outolemmestä minulle tulee mieleen reaalimaailmassa  vaikuttanut  futurologi Herman  Kahn,  aikansa yleisnero,  jonka yksi kuningasajatuksista oli,  että ydinasesodalla voi olla ja on voittaja. Se siis ei merkitse kaiken tuhoutumista. Kahnin maine oli suurimmillaan juuri 1960-luvun alussa.

Muita mainioita rooleja ovat Sterling Haydenin ja George C. Scottin parodioimat kenraalit. Kenraaleilla oli todellakin 1950-luvun puolessa välissä oikeus painaa nappia, kunnes huomattiin, että tehtävää ei voinut jättää kenraalien käsiin.

Onko elokuva säilyttänyt vetovoimansa?  Sanoisin, että lähestulkoon. Se on sotahulluuden kuvaus sellaisena kuin se nähtiin 1960-luvun puolessa välissä. Hulluus vain on pirstoutunut sittemmin lukemattomiksi eri vaihtoehdoiksi, jotka vetävät puoleensa tarkkaamatonta kulkijaa.

Tohtori Outolemmen habitus puhuttelee yllättävän monia tänäkin päivänä: nytkin on vaikutusvaltaisilla paikoilla ihmisiä,  jotka käyttäytyvät vastuuttomasti, mitään kaihtamatta.