Ulkopoliittinen säätila: myrskyä vesilasissa

 

Oli aika,  jolloin Suomen ulkopolitiikkaa sivuavatkin aiheet kuuluivat presidentin reviiriin. Silloin moni muukin asia oli toisin. Ei ulkoasiainvaliokunnalla ollut läheskään sitä merkitystä kuin sillä nyt (laajennettuna turvallisuuspolitiikalla) on. Kun ulkoministeri Ahti Karjalainen tuli Moskovasta,  hän  tokaisi rautatieasemalla lausuntoa vaativille lehtimiehille suurin piirtein,  että ”älkäähän nyt….. luen teille lausunnon tuolla pressitilassa". Lausunto oli valmisteltu huolella monen asiantutijan voimin ja puumerkkinsä siihen oli jättänyt Urho Kekkonen, muutoin koko lausunto ei olisi mennyt eteenpäin.  Jokainen sana oli  kiveen hakattu.

Toinen näkökulma. Tuohon aikaan - YYA-sopimuksen ollessa voimassa -  presidentti mustasukaisesti valvoi, ettei kukaan päässyt hyppimään ulkopoliittiselle reviirille ilman presidentin lupaa. Ulkopolitiikka edusti  aluetta,  jolla määräsi Kekkosen diktaatti. Tänä päivänä moni poliitikko ja kansalainen vierastaa syystäkin moista  yksinvaltiutta.  Suomettuneen Suomen olosuhteissa tähän oli tottuminen.  Siitä tilasta on haluttu päästä pois ja ainakin  näennäisesti siinä on onnistuttu.

Toki kautta aikojen ulkopoliittisesta johtamisjärjestelmästä  on oltu tarkkoja. Niin pitääkin olla, mutta kaikki ylimääräinen kohina joka syntyi sellaisesta keskustelusta,  jossa Kekkonen ei ollut johdattelijana, oli pannassa.

Nyt elämme toista aikaa. Ylenmääräinen varovaisuus on hätävarjelun liioittelua. Asioista voi sanoa niin kuin ne ovat.  Epäilen,  että useimmat ajattelevat näin.

::::::::::::::::::::::::::::

Nyt on esillä tapaus Aleksei Navalnyi,  venäläinen toisinajattelija, joka joutui murhayrityksen kohteeksi,  ja joka siirrettiin Saksaan sairaalahoitoon. Moskovaan palattuaan Navalnyi  pidätettiin.  Suomen kanta Navalnyin kohtelusta on selvä:  hänen kiinniottamiselleen ei ollut perusteita. Kohu nousi siitä,  kun pääministeri Marin ei noudattanut ”lausuntovuorojärjestystä”. Hän kiirehti  ottamaan kantaa ennen presidenttiä, josta  on seurannut melkoinen kalabaliikki. Marinin  olisi pitänyt odottaa vuoroaan.

On selvää,  että puheenvuorojen  esittämisjärjestyksessä  tapahtui poikkeama siitä,  minkälaiseksi kannanottojärjestys on  perustuslain hengen mukaan  ajateltu.

Suomen perustuslain mukaan ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Näin ollen olisi ollut luontevaa ja perustuslain hengen mukaista, että Suomen – ja pääministerin - kannanotosta olisi keskusteltu etukäteen presidentin ja pääministerin kesken.

Politiikan toimittajien tapaamisessa Niinistö sanoikin, että hän pitää kiinni perustuslaista, jossa selvästi todetaan, että ulkopolitiikka ja sen johtaminen tapahtuu yhteistoiminnassa presidentin ja valtioneuvoston välillä. Marinin synti ei ollut se sanamuoto, jota hän käytti, sillä se vastasi presidentin ja ulkoministerin käyttämien puheenvuorojen sisältöä , vaan se, että hän ei keskustellut presidentin kanssa etukäteen. Tarkalleen ottaen Marin luuli, että pääministerin ja presidentin esikuntien kesken oli käyty tarpeelliset keskustelut. Näin ei ollut ja niinpä soppa oli valmis.

Luontevalta olisi tuntunut,   että pääministeri olisi ottanut yhteyttä presidenttiin ja sopinut kannanotoista vaikkapa puhelimitse. Asiaan on halunnut  pistää lusikkansa moni taho mm. oppositiosta. Marinin ”etuilua” on pidetty pahana syntinä,  vaikka asiallisesti ottaen mielipiteet eri instituutioiden välillä yhtenivät. Osa poliitikoista on vain odottanut,  että Marin tekisi protokollavirheen - minkä tahansa - päästäkseen kiinni suosittuun pääministeriin. Osa on hiljaa vahingoniloisena.

Vapaasti tulkiten minulle jää käsitys, että ollaan henkisesti edelleen vanhojen huonojen aikojen  käytännöissä. Se, kuka saa sanoa ja mitä on tarkasti ja kaavamaisesti määritetty, vaikka itse suomettumisajan asiasisällöt ovat taakse jäänyttä elämää. Liian vähästä syntyi liioiteltu härdelli. Paino on sanalla liioiteltu.

Niinpä asiassa pitäisi  löytää jotain,  jonka avulla järki säilytetään koko  saagassa. Vastausta ei tarvinnut kauan hakea, sillä Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (23.1.2021) tasapainotettiin turhan kiivaaksi käynyttä keskustelua: ”Marin on eri sukupolven poliitikko kuin Niinistö. Marinin maailmassa Navalnyin pidätys on ihmisoikeusrikkomus, josta pääministeri voi sanoa kantansa kutsumatta koolle tasavallan presidenttiä ja ulko- ja turvallisuuspoliittista valiokuntaa ”.  Hesari jatkaa, että ”yleisön voi olla vaikea ymmärtää, miksi Marinin ei olisi saanut puolustaa Navalnyita”.

Niinistö taas halusi puolustaa ulkopoliittista vallanjakoa, mihin hänellä näkökulmansa puolesta on tietenkin täysi oikeus.

Oli jotenkin odotettua, että Ilkka Kanerva ryhtyi paavillisemmaksi kuin paavi itse tässä asiassa puolustaen vanhaa tapaa ajatella Venäjään liittyviä suhteita. Ei tarvita erillistä ulkopoliittista portinvartijaa.

Viimeisen sanan  saa presidentti Niinistö. Hän nimittäin pani itsekin merkille,  että pata kiehui tarpeettomasti yli ja twiittasi (HS 23.1.2021), että ”eiköhän anneta tämän suuren twiittikeskustelun olla. Suomen ulkopolitiikan linja on ennallaan”. Tämän johtopäätöksen hän olisi voinut vetää jo aiemmin ja pitää keskustelun hallinnon sisäisenä.

Mitä tästä episodista jäi käteen?

Vaikka  ulkopolitiikalla Venäjän kyljessä onkin suuri merkitys, liiallista herkkyyttä toisten sanomisiin pitäisi välttää. Keskinäinen   luottamus ei voi perustua siihen,  että kilpaillaan, kuka on eniten oikeassa. Muutoin ulkopoliittinen  keskustelu palaa YYA-vuosien pilkuntarkkoihin jäykkyyksiin.