Kilpahiihdon dramatiikkaa

 

On taas se aika,  jolloin kilpaillaan ”suomalaislajin” maailmanmestaruustitteleistä. Meneillään ovat hiihdon maailmanmestaruuskilpailut (viralliselta nimeltään Pohjoismaisten hiihtolajien maailmanmestaruuskilpailut). Tarkemmin sanottuna ollaan puolivälissä kisoja. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki mukana olevat  maat janoavat menestystä  omalle kansakunnalleen. Onneksi suurin henkilökohtainen  penkkiurheilijan palo on meikäläisen osalta jo vaimentunut. Jäljellä on ymmärtävän hyväksyvä asenne: kilpailu on käynyt niin tiukaksi,  että tie huipulle on  millä mittarilla tahansa mitattuna kova ja kivinen. Menestystoiveet ovat usein hentoisen toiveen varassa.

Urheilumenestystä on menneinä vuosina ja vuosikymmeninä tullut roppakaupalla. Vai onko? Tarkemmassa katsannossa Suomi on lähes aina ollut tilanteessa,  jossa kansainväliselle huipulle päässeiden osuus muodostaa  hyvin ohuen kerroksen parhaimmistostamme.  Usein menestys on ollut lajikohtaisesti yhdestä urheilijasta kiinni.  Sivuutan tässä tietoisesti 1920-luvun ja 30-luvun loiston päivät.

Esimerkiksi hiihdossa meillä on ollut viime aikoina huipulla tai sen välittömässä tuntumassa yksi nainen, Krista Pärmäkoski ja yksi mies, Iivo Niskanen. Jos he eivät ole iskussa,  ovat menestymisen mahdollisuudet olleet melko vaatimattomat.

Seurasin miesten yhdistelmähiihtoa Obertsdorfin maailmanmestaruuskisoista. Kumpikaan edellä mainituista suomalaisista huipuista ei näytä olevan ihan parhaassa iskussa. Mutta itse kilpailu oli varsinainen jännitysnäytelmä. Oli kiehtovaa seurata,  miten Aleksander Bolshunov oli peräti viiden norjalaisen jahdattavana suuren osan kilpailua. Se,  että ”Bolshu” voitti toi mieleen Lasse Virenin suorituksen Montrealin olympiakisojen 5000 metrin juoksussa. Jahdattava kukisti jollain yli-inhimillisellä ponnistuksella nälkäiset vastustajat ja sai kirkkaimman mitalin.

Kun Iivo Niskanen voitti yhdistelmäkisan Suomen mestaruuden pari viikkoa ennen MM-kisoja ylivoimaisesti,  ajattelin,  että hänen täytyy olla  kansainvälisellä huipulla. Luulo ei ole tiedon väärti. MM-kisoissa kävi ilmi,  että muut ovat vielä paljon hurjemmassa iskussa. Kovalla perinteisen hiihtotavan rutistuksella hänen piti kypsyttää pelottavat vastustajat, mutta tosiasiassa hän väsyttikin itsensä. Ja jos Iivo Niskanen ei onnistu, niin meillä ei ole toista, kolmatta, neljättä tai viidettä suomalaista korjaamassa aukkoa. Tällä  kertaa viimeisenä  nauroi itänaapurin äärimmäisen kilpailuhenkinen mies,  Aleksander Bolshunov, joka osoittautui hyväksi voittajaksi. Hävitessään sama mies on osoittautunut huonoksi häviäjäksi. Bolshunovista on sanottava,  että hän on varustettu aivan ennen näkemättömillä kestävyysnopeusominaisuuksilla.

Kisat ovat kuitenkin kesken. Käytäntö on osoittanut,  että voimasuhteet heilahtelevat voimakkaastikin,  kun joudutaan lyhyen ajan sisällä puristamaan kolmesta viiteen hiihtomatkaa suorituskyvyn äärirajoilla. Tämä nähtiin, kun miesten parisprintissä täysin yllättäen Ristomatti Hakola  ja Joni Mäki syrjäyttivät palkintopallilta heitä paljon paremmin  menestyneitä  urheilijoita. Nyt  oli Bolshunovin vuoro pettyä,  sen verran alakuloiset hän otti vastaan pronssimitalin. Miesten parisprintti oli urheilun dramatiikkaa parhaimmillaan. Kilpailu sisälsi kaikki jännitysnäytelmän elementit, vaipumisen pettymykseen  ja toipumisen loistosuoritukseen.

Ja juuri kun ehdin ajatella,  että Suomi ei menesty viesteissä (eikä parisprinteissä). Vanha juttu: mitä tahansa voi tapahtua. Suomelta on  tulossa huippuluokan nuoria,  heidän vuoronsa tulee lähitulevaisuudessa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Norja on kerännyt kateuden sekaista ihailua osakseen käsittämättömällä menestyksellä. Se on pantu MM-kisoissa koko muuta maailmaa vastaan ja menestyy tasapäisesti!  Silti norjalaisten pettymys voi olla suomalaisten vastaavaa  suurempi:  miesten pienen mäen kilpailussa norjalaiset jäivät palkintopallisijojen ulkopuolelle selvästä ennakkosuosikin asemasta huolimatta.

MM-kisojen  suuri suomalainen sankari on ollut parisprintin sankareiden ohella  Ilkka Herola,  joka ylitti itsensä  valtavalla yhtäjaksoisella vedolla taistelussa yhdistetyn kirkkaimmista mitaleista. Venymiskyky palkittiin hopeamitalilla.

Suomalaisia urheilijoita on kovalla kädellä opetettu  käsittelemään tappioita. Menetelmiä on useita:  jotkut purevat hammasta ja yrittävät uudelleen, jotkut purskahtavat itkuun, jotkut sisuuntuvat ja jotkut lamaantuvat. Usein kysymys on näiden yhdistelmästä, todellisesta  tunteiden vuoristoradasta. Silti hiljainen tyytyminen lopputulokseen ja suorituksen erittely ovat tyypillisiä suomalaisten tapoja käsitellä epäonnistumista tai odotuksia vaisumpaa menestystä. Vastaavasti odottamattomat menestykset on otettu vastaan riehakkuudella,  jolle saa hakea vertoa.

Urheilun kansallistunteen  kohottamismerkitys on vähentynyt, mutta piristystä elämiseen ja olemiseen se tuo varsinkin näin pandemia-aikana.

::::::::::::::::::::::::::::

Hiihdon luonne on muuttunut, on tullut luisteluhiihto ja matkoja lisää sprinttihiihtoineen. Potentiaalisia  mitalimahdollisuuksia siis piisaa. Muutama kymmenen vuotta sitten miesten matkat  olivat 15, 30 ja 50 kilometrin hiihdot ja viesti. Nyt joskus tuntuu, että eri hiihtomatkoja tehtaillaan kisoihin.

Hiihtoon kuten moniin muihin (talvi)lajeihin pätee toteamus, että vaikka mukana olevien maiden määrä on melko alhainen,  huippu on kivikova. Siksikin on aihetta iloita onnistumisista.