Sanotaan, että demokratialla menee
maailmalla huonosti. Tukholmassa päämajaansa pitävä kansainvälinen
demokratiainstituutti ”Idea” näyttää
vahvistavan tämän tuoreessa raportissaan. Raportti perustuu 150 maan tietoihin
vuodesta 1975 lähtien.
Raportista käy ilmi, että
autoritariset valtiot ovat pandemian aikana lisänneet kansalaistensa painostamista.
Demokratiatilanne maailmalla on kuitenkin keskipitkässä historiallisessa
katsannossa parantunut. Nyt
autoritaarisissa valtioissa asuu 35 prosenttia ihmisistä, kun vuonna 1975 heitä oli 61 prosenttia.
Pidemmällä aikavälillä on demokratiakehityksessä siis edetty, mutta aivan viime
aikoina on koettu takaiskuja. Tästä
osoituksena taantuvien demokratioiden
määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa (neljäsosaan maapallon
väestöstä). Pandemia on tuonut näkyville piileviä demokratiavajeita ja lisännyt
paineita populistiseen ja autoritaariseen suuntaan.
”Idean” pääsihteeri Zamora toivoo
vastalääkkeenä demokratian rohkaistumista uudistumiseen. Totta
onkin, että demokratiaa uhkaa tottumus,
väsähtäneisyys ja uusien aggressiivisten haasteiden kohteeksi joutuminen.
Taantuvista demokratioista voidaan
nostaa esille ”vanhat tutut” Puola ja Unkari. Nyt seuraan liitetään Slovenia,
eikä Balkanilla (Serbia!) myöskään ole hyvä tilanne. Huono kehitys on
nähtävissä monissa suurissa valtioissa , kuten Brasiliassa, Venäjällä,
Turkissa, Kiinassa, Intiassa… Yhdysvallat oirehtii sekin arveluttavalla
tavalla.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Mistä osittain tapahtunut demokratian
taantuva kehitys aivan viime aikoina johtuu? Yritän hakea seuraavassa apua tai
edes joitakin vinkkejä Alexis de Tocquevillen historianfilosofiasta. Ranskalainen Alexis de
Tocqueville kiersi Yhdysvaltoja 1830-luvun alussa ja kirjotti kuuluisan
teoksensa ”Demokratia Amerikassa”, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna
1835 (toinen osa 1840). Lähes 700-sivuinen kirja jakautuu teemoihin ja
teemoittain sitä kannattaa myös lukea. Silloin siitä saa eniten irti. Kirjassa
vertaillaan mielenkiintoisella tavalla Yhdysvaltain olosuhteita Euroopan vastaaviin.
De Tocqueville on lähtökohdiltaan
aristokraatti ja siksi hän vertaa demokratiaa aristokratiaan. Ajattelin luodata
Tocquevillen ajattelua noista 1800-luvun alkupuolen päivistä tähän päivään.
Mielenkiintoinen ulottuvuus hänen ajattelussaan on
vaurastumisen ja demokratian välinen suhde. Tocqueville toteaa: ”Tasa-arvoisuus
suo kaikille kansalaisille jonkin verran varoja, mutta myös estää ketään
saavuttamasta erityisen mittavaa varallisuutta”. Hän jatkaa samasta aiheesta:
”On helposti pääteltävissä, että kunnianhimo on väkevämpää olojen
tasa-arvoistumisen aikana, mutta heikkenee, kun oloista tulee täysin
tasa-arvoisia”.
”Demokratisoituminen” (siis prosessina) on
Tocquevillen määrittelyn mukaan siunauksellista, mutta demokratia
”täyteydessään” latistavaa. Yksi tulkinta voisi olla, että nykyajan
liberaalissa demokratiassa saavutimme ”hetki sitten” juuri tuon täyteyden
tilan: 1990-luvulta 2000-luvun alkuun moniarvoinen demokratia näytti ehkä
parhaat puolensa tai ainakin se näytti voittavalta hevoselta yhteiskuntajärjestelmien
kilpajuoksussa. Täydellisyydestä ei voi olla tietenkään puhettakaan. Historia
ei loppunut tälläkään kertaa.
Voisi kuvitella, että nykypopulismissa – sen
kannattajien toimesta - ylevän sankarin ”aristokraattista” viittaa sovitettaisiin
autoritäärisen demokraatin harteille.
Autoritäärinen persoona ajaa ylpeydellä
ylemmyydentuntoisesti kansakunnan asiaa. Tästä on olemassa eriasteisia
vaihtoehtoja, Miklos Orban, Donald Trump, Vladimir Putin ja Marine Le Pen
muutamia mainitakseni. Kaikille heille
on ominaista aristokraattinen herkkähipiäisyys, suunnaton oikeassa olemisen
tarve, ja eräänlainen messiaaninen lähetystehtävä.
On helppoa erottaa Tocquevilleläinen aristokratia
nykyajan populistisista suuntauksista jo pelkästään sillä perustella, että
nykyautoritäärisyys on nousukasmaista, siltä puuttuu de Tocquevillen näkemä aristokratian ylevä historiallinen luonne ja
syvyys. Se on vulgääriä päivänpolitiikkaa. Toista on aristokratiassa:
aristokraattinen yhteiskunta sinällään estää populismin toteutumisen: siinä on
ikään kuin sisäänrakennettu hienostunut este. Ihmiset ymmärtävät rajansa.
Mutta, mutta….miten rajojen ymmärtäminen luetaan? Merkitseekö se rajoitteita
sosiaaliselle koheesiolle, jonka koemme
demokratian hyveeksi.
Voisivatko demokratian parhaat piirteet edustaa uudelleensyntynyttä ja uudistunutta, ylevää aristokratiaa?Demokratisoituminen
on symbolisoinut koko kansakunnan ”aristokratisoitumista”, sen tasa-arvoista vaurastumista.
Eliitti ei ole enää pelkästään rikkaita koskeva määrite, vaan on
historiallisessa katsannossa levinnyt useisiin kansankeroksiin. Kulta-aikaa kesti kuitenkin vain hetken.
Globalisaatio, jonka avulla vaurastuminen on levinnyt ainakin osiin kehittyvää
maailmaa, on pysäyttänyt demokratisoitumiskehityksen
kehittyneissä maissa.
::::::::::::::::::::::::::::::
Kanavalehden numerossa 6/2020
demokratian itsepuolustusta käsittelee dosentti Aarne Mattila
artikkelissa ”Demokratian pitää taas ryhmittyä itsepuolustukseen”.
Hän käsittelee demokratiaa sekä kansainvälisinä että kansallisina
rakenteina. Yksi nykymaailman ratkaisemattomia kysymyksiä on suurten
kansainvälisten organisaatioiden (YK, Maailmanpankki, IMF, WHO …..) huono
sopeutuminen nykymaailman toimintaperiaatteisiin. Mattila sanoo niiden
rakentuneen erilaiseen maailmaan, kuin missä nyt eletään ja on
tietenkin tässä oikeassa.
Mitä seuraamuksia tällä kaikella on demokratian
toteutumiselle? Mattila esittää liberaalidemokratioiden toimintamekanismien
joustavoittamisen vaihtoehtona melko suoraviivaisesti autoritaarista
järjestelmää ”Kiinan tapaan”. Toiseksi vaihtoehdoksi Mattila esittää Venäjän,
Turkin ja Unkarin malleja. Molemmissa järjestelmävaihtoehdoissa jyrkät
muutokset näyttävät olevan kivuttomammin toteutettavissa kuin liberaaleissa demokratioissa.
Monissa autoritaarisissa järjestelmissä on rakennettu nipin napin
päivänvalon kestävä ”demokraattinen kate” kansakunnan halujen ja
toiveiden päälle.
Kysymys on siitä, pystyykö autoritaarisen
järjestelmän suoraviivaisuus ja tehokkuus peittämään järjestelmään väkisinkin
sisältyvät kansanvallan puutteet ja hyväksyvätkö kansalaiset demokratiavajeet. Luonnollisesti
on ihmisiä, jotka myös periaatesyistä vastustavat
demokratiarajoitteita ja heitä saattaa olla lisääntyvässä määrin, kun
autoritaarisista käytännön toimista saadaan näyttöä.
Tietenkin on kysymys myös esimerkiksi EU:hun
kuulumisen typpisistä sitoumuksista. Kuinka kauan läntiset liberaalit
demokratiat sietävät järjestelmärikkureita ja
hyväksikäyttäjiä? Rahanjakomekanismeihin sisältyy mahdollisuus
painostaa tottelemattomia demokraattisten prosessien vahvistamiseen, mutta EU:n
yhtenäisen kannan läpivienti voi tuottaa kohtuuttomia vaikeuksia. Se lienee
kuitenkin välttämätöntä ajan mittaan.
Selvää on, että edellä Mattilan kuvaamat työelämän ja
sosiaalisten linkitysten muutostarpeet ovat ilmeiset. Uudessa järjestelmässä
(jos järjestelmästä voidaan puhua) tulee olla kaksi lähestymistapaa,
kansallinen ja kansainvälinen (johtuen yleisestä globalisoitumisesta ja
valtavista pääomamarkkinoista). Käyttöön otettavan järjestelmän tulee perustua
poliittiseen päätökseen, työmarkkinajärjestöt eivät siihen pysty.
::::::::::::::::::::::::::::
Voisiko ääripäiden väliltä löytää kompromissin?
Markku Kuisma mainitsee kirjassan ”Rosvoparonien paluu” esimerkkeinä
vastuullisista kapitalisteista Gutzeitin, Herlinin, Rockefellerin (?). Voisin
lisätä tähän aivan tuoreen esimerkin: Supercellin johtajat. Mitähän de
Tocqueville sanoisi heistä? Jotain ihailtavaa tähän sisältyy: onnistujat
muistavat taustansa. Onko vihdoinkin nähtävissä edes häivähdys ylevästä
demokratiasta, ”demokratian aristokratiasta”.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Tocqueville ikään kuin ironisoi
tulevaisuudessa häämöttävää skandinaavista mallia todetessaan, että kunnianhimo
vähenee yhteiskuntaolojen saavuttaessa suuren tasa-arvoistumisen asteen. Tästä
syntyy helposti suuri erimielisyys, koska monet – minä heidän joukossaan - ovat
juuri päinvastaista mieltä: demokratia nimenomaan mahdollistaa kunnianhimon
täyttymisen? Tocquevillen mielestä taas tasa-arvo kypsässä vaiheessa
flegmatisoi yhteiskuntaa ja ihmisiä. Nämä ovat juuri nyt ajankohtaisia
kysymyksiä taisteltaessa hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti