Paasikiven linja – geopolitiikkaa vai sopeutumista?

 

 

Professori emeritus Alpo Juntunen on kirjoittanut Paasikiven elämäkerran ”Paasikivi.  Geopoliitikko ja Suomen kohtalon vuodet” (Otava, 2021), jossa hän määrittää sitä pysyvää jälkeä, minkä Paasikivi jätti historiaan. Lähteinä Juntunen on käyttänyt muun muassa Paasikiven kirjaston teoksia, joista runsaiden teoksiin tehtyjen merkintöjen perusteella käy ilmi Paasikiven kiinnostuksen kohteet.

Juntusen lähestymistapa ilmenee tämän blogikirjoituksen otsakkeesta. Oliko Paasikiven politiikka pyrkimystä tietoiseen  vaikuttamispolitiikkaan vaiko  ”vain” sopeutumista vallinneisiin olosuhteisiin?  Varmaankin molempia. Joka tapauksessa Paasikivi päätyi johtopäätöksiinsä käytännön kokemuksen, ankaran pohdiskelun ja huolellisen lähteisiin perehtymisen kautta.

Jottei haaste olisi liian helppo, niin yhdistän Paasikiven ajatteluun  kansainvälisen politiikan nykytilanteen,  sillä  se on hyvin ”geopoliittinen”. Maantieteellinen alue, josta pääosin puhun,  ulottuu Ukrainasta Itämeren piiriin ja edelleen Jäämerelle

Geopolitiikan iskulauseeksi sopii Stalinin kuuluisa ”määritelmä” talvisodan edellä käydyissä neuvotteluissa: ”Maantieteelle me emme voi mitään, ettekä tekään voi sille mitään”. Tällä Stalin tarkoitti, että koska Neuvostoliiton ja Suomen paikkaa ei voi maantieteellisesti muuttaa,  tulee politiikkaa muotoilla siten,  että se soveltuu kartalla nähtäviin tosiasioihin. Juntunen on valinnut Stalinin lausahduksen teoksensa motoksi. Siihen se sopii hyvin.

Paasikiven Venäjän kiinnostus oli todella suurta heti poliittisen uran alusta lähtien. Siitä osoituksena hänen kirjastossaan oli valtava määrä Venäjää käsitteleviä teoksia. Venäjä-suhde ei pysynyt toki vakiintuneena,  vaan vaihteli aikojen kuluessa, mutta oli koko ajan kiinnostuksen kohteena. Hyvän pohjan Venäjä-tuntemukselle tarjosi kielitaito, sillä Paasikivi opiskeli Venäjää sekä koulussa että yliopistossa, vieläpä Venäjälläkin. Toinen palavan mielenkiinnon kohde oli historiantutkimus, ja ehkä tarkemmin historianfilosofia.  Varsinainen leipäpuu tarjoutui kuitenkin oikeustieteellisten opintojen kautta.

Paasikivi suhtautui Venäjään myönteisesti koko elämänsä ajan, vaikkei hyväksynytkään bolsevistista järjestelmää. Venäjä- myönteisyys tuli osittain vanhasuomalaisuuden kautta. Hän tuomitsi aktiivisen Venäjä-vastarinnan ja Eugen Schaumanin tekemän kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhan. Paasikivi kannusti hyviin taloudellisiin suhteisiin Venäjän kanssa mm. toimivia rautatieyhteyksiä tukiessaan.  Paasikiven Venäjä-kannat poikkesivat mm. Svinhufvudin kannoista perusteellisesti.

Rajansa kaikella: Paasikivi vastusti Stolypinin, Seyn ja Bobrikovin  panslavistista politiikkaa.

Paasikivi ja vanhasuomalaiset tukivat ns. sotilasmiljoonien maksamista Venäjälle siitä hyvästä, että suomalaiset vapautuivat armeijapalvelusta Venäjän hyväksi. Muut puolueryhmät vastustivat maksamista. Maailmansodan sytyttyä Paasikivi pyrki säilyttämään lojaaliuden venäjää kohtaan.   

Bolsevikkivallankumous järkytti Paasikiveä. Bolsevikkien toteuttamaan Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen varhaisessa vaiheessa Paasikivi suhtautui skeptisesti. Paasikivi piti kuitenkin uhkaavana vuosien 1918-20 kehitystä,  joka tuntui johtavan vallankumouksen kaatumiseen. Miksi? Koska vastavallankumoukselliset valkoiset venäläiset eivät tukeneet Suomen itsenäistymistä. Hän toivoi sisällissodan jatkuvan ja bolsevismin edelleen heikentävän Venäjää.

Mikä oli Paasikiven linja,  ja mitkä olivat sen tunnusmerkit noissa olosuhteissa? Paasikiven opettaja oli vanhasuomalaisen puolueen johtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, jonka periaatteena olivat hyvät suhteet Venäjään,  ei kuitenkaan mihin hintaan hyvänsä: paineen alla ei saanut taipua, vaan käyttää saadut mahdollisuudet omaksi eduksi.  Yhteenvetona voisi todeta, että ”Suomen oli parempi harjoittaa joustavaa kuin kielteistä Venäjä-politiikkaa”, kuten Juntunen määrittää Yrjö-Koskisen - Paasikiven linjan.

Eräässä kysymyksessä Paasikivi näytti toimivan aiempien ajatustensa vastaisesti: hän asettui puolustamaan Saksan kanssa liittoutumista Venäjän valtapyrkimyksiä vastaan, koska  ajatteli, että Venäjän toipuessa Suomi ei pystyisi puolustautumaan itänaapuria vastaan. Siksi Paasikivi asettui vuonna 1918 monarkian kannalle tasavaltaa vastaan. Tämä vaihe oli vain suhdanneluontoinen ja pyyhkiytyi pois Saksan hävittyä sodan.

Paasikivi säilytti asemansa itsenäisen Suomen vaikutusvaltaisena päättäjänä. Hänet nimettiin talousosaston kanslian päälliköksi eli pääministeriksi keväällä 1918. Paasikiven tappion kärsinyt ”saksalaissuuntaus” johti hänet kuitenkin sivuun päätöksenteosta, mutta pian hän oli taas avainpaikalla,  kun  Suomen ja Venäjän välisissä Tarton rauhanneuvotteluissa tarvittiin hänen taitojaan. Tartossa Paasikivi toimi Suomen delegaation johtajana. Hän perusti Tarton tavoitteensa ja diplomatiansa  geopoliittiselle näkemykselle: Venäjän vastoinkäymisiä sisällissodassa ei saanut käyttää hyväksi Venäjää vastaan, koska kysymys oli Paasikiven mielestä tilapäisestä heikkoudesta. Päinvastoin Suomen toimenpiteiden piti  rakentaa siltaa tulevalle yhteistyölle.

Paasikivi vertasi Suomen ja Venäjän ystävyyttä norsun ja hiiren ystävyydeksi. Torjumalla vahvan (so. Venäjän) kaikki aloitteet heikko (so. Suomi) ei saavuttaisi mitään,  vaan joutuisi halveksituksi. Yhteistyöpyrkimyksistä huolimatta maanpuolustusta ei saisi laiminlyödä. Erityisen tuomittavaa oli lisäalueiden haikailu Venäjän kustannuksella, mitä harjoitettiinkin Suomen puolelta 1920-luvun vaihteessa.

Tarton rauha fokusoi Paasikiven suuren linjan. Rauhalla ei ollut mitenkään yksimielistä kannatusta suomalaisten joukossa, vaan pikemminkin tuon ajan vakiintumaton mielipideilmasto teki Tarton päätöksistä ristiriitaisia kansalaisten keskuudessa. Puhuttiin tietyillä tahoilla ”Tarton häpeärauhasta”, so.: väitettiin, että  rauhanneuvotteluissa annettiin liikaa periksi Neuvosto-Venäjälle. Tämä ristiriita korostaa Paasikiven irtiottoa monista varsinkin oikeistolaisista ryhmistä ja asemoi Paasikiven kymmenien vuosien linjalle.

Paasikivi eli ulkopoliittisesti näkymättömämpää vaihetta  suuren osan 1920- ja 30-lukua (toki toisiaan seurasivat KOP:n pääjohtajuus, kokoomuksen puheenjohtajuus ja suurlähettilään tehtävät Tukholmassa). Varsinkin viime mainittu tehtävä yhdisti hänet Suomen harjoittamaan pohjoismaiseen suuntaukseen sodan alla.  Noina vuosikymmeninä hän perehtyi geopolitiikan saloihin oikeastaan ensimmäistä kertaa tiedemiesmäisellä tarkkuudella. Väylä oli suhteellisen vapaa kuljettavaksi, koska ulkopoliittisesti orientoituneita poliitikkoja Suomessa ei liikoja ollut. Paasikiven painoarvo ulkopolitikan osaajana vahvistui, josta seurasi todella vastuunalaisia tehtäviä.

Juntunen asemoituu puolustamaan Paasikiveä vuoden 1939 sodanalusneuvotteluissa Stalinin ja Molotovin kanssa. Paasikivi (yhdessä Mannerheimin kanssa) olisi ollut valmis pidemmällä vietyihin myönnytyksiin sodan välttämiseksi,  kuin mihin eduskunta tai muu poliittinen johto suostuivat. Tarton oppien mukana hän yritti luoda neuvotteluille pohjan geopoliittisten suuntaviivojen mukaan ja Neuvostoliiton sotilaalliset minimiedut huomioiden. Ulkoministeri Eljas Erkon ja eräiden muiden periksiantamaton kanta kuitenkin voitti.   

Moskovan lähettiläänä välirauhan aikana Paasikivi yritti luoda luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon, mutta Helsinki spekuloi jo Saksa-suuntauksella. Saksan hyökätessä menestyksellisesti Neuvostoliiton kimppuun Paasikivi hairahtui hetkeksi Saksan vietäväksi (vrt. Paasikiven Saksa-suuntaus vuonna 1918), mutta korjasi asennoitumistaan pikaisesti.

Suomelle tarjoutui mahdollisuus irrottautua sodasta,  kun Neuvostoliito keskitti voimavaransa Keski-Euroopan vastaiselle rintamalle.  Suomi käytti oljenkortensa hyväkseen ja irrottautui sodasta.

Vastuulliset tehtävät saivat Paasikiven joskus päästämään suustaan mielisanansa ”hirmuinen”, mutta pian hän oli taas tasapainossa geopolitiikkansa kanssa. Oppejaan Paasikivi sovelsi myös Pariisin rauhanneuvotteluissa, YYA-sopimusneuvotteluissa  ja Porkkalan palautusneuvotteluissa.

::::::::::::::::::::::

Puhuisin Paasikiven linjasta, mutta en sisällyttäisi siihen Kekkosta. Kun Juntunen sanoo, että ”Paasikiven linja ei ollut opportunismia, vaan perustui geopoliittisille tosiasioille, jotka ovat pysyviä vuosikymmenestä toiseen”, näen hänen  viittaavan Kekkoseen,  jolla usein tarkoitus pyhitti keinot.

On kohtuutonta kysyä,  miten Paasikivi nykyisessä tilanteessa suhtautuisi Suomen liittymiseen Natoon, mutta arvailla voi. Epäilen, että hän geopoliittiseen linjaansa tukeutuen olisi Nato-kriitikko, mutta suhtautuisi Venäjään pitkämielisesti. Ehdotonta kantaa hän ei muodostaisi,  vaan jättäisi viimeisen sanan kansainvälisen tilanteen sanelemaksi. Luulen,  että Paasikivi kavahtaisi Naton maantieteellisen rajan siirtymistä Suomen itärajalle. Silloin – kansainvälisen konfliktin syttyessä - Venäjän vaatimuksena ei olisi enää vain rajan siirtäminen Karjalan kannaksella.   

EU:n suhteen ei tarvitse arvailla: Paasikivi olisi ollut innokas EU:n kannattaja. Hänen koko poliittinen profiilinsa oli kansainvälisyyteen suuntautunut.

Tämän päivän avainkäsitteitä ovat ”etupiirit”. Ne toi tullessaan toinen maailmansota. Niiden kanssa Paasikivi joutui myrskyn silmään sodan jälkeen. Etupiiriajattelu loittoni taustalle 1990-luvulta 2010-luvulle, mutta on jälleen avain tämän päivän kansainvälisen  politiikan ymmärtämiseen. Paasikivelle nykytilanne olisi kinkkinen: hän hyväksyi suurvaltapolitiikan,  ja pienten valtioiden aseman ymmärtäjänä etupiirien merkityksen, mutta olisi varmaan viimeinen,  joka antaisi alistaa Suomen tahdottomaksi etupiiriin kuuluvaksi valtioksi. Paasikivi laskisi hyvin paljon ystävällisten (ml. taloudellisten) suhteiden varaan.

Naton ja Varsovan liiton vanha kylmän sodan asetelma on muuttunut,  kun jäljellä on vain Nato. Varsovan liiton purkautumisen jälkeen Venäjältä on kadonnut sekä puskuri että etupiiri. Venäjä on joutunut kohtaamaan ”kasvotusten” lännen, johon se suhtautuu kylmän sodan perintönä vainoharhaisesti. Kärjekkäimmin asetelma ilmenee Ukrainan sodassa. Tällaisissa läpikotaisin herkissä asetelmissa paasikiveläisyys on vahvimmillaan.

Geopolitiikan merkitys on kasvanut sitten Paasikiven päivien. Ilmastonmuutoksen myötä Pohjoisen jäämeren painoarvo on vahvistunut dramaattisesti. Venäjän ja länsivaltojen lisäksi Kiina on kiinnostunut alueesta. Samassa suhteessa geopoliittisen yhtälön muuttujat ovat lisääntyneet ja monimutkaistaneet valtioiden keskinäisiä suhteita.

Turvallisuuspolitiikassa muodostetaan helposti ehdottomia kantoja. Ne ikään kuin kuuluvat asiaan. Kuitenkin ilma on sakeana erilaisia arveluja.  Kuinka moni harjoittaa paasikiveläistä juurisyihin pureutuvaa pohdintaa? Ja kuinka moni spekuloi vain ideologiansa pohjalta näkymiä? Entä kuinka moni harjoittaa profiilinnostoa ohuin pohjatiedoin? 

Alpo Juntusen teosta sopii lukea historian tulkintana paasikiveläisittäin, mutta myös Paasikiven elinajan ja nykypäivän yhteyksiä luodaten. Juntunen itse on toisinajattelija ehdotettuaan muutama vuosi sitten sotilaallista sopimusta Venäjän kanssa. En oikein jaksa uskoa,  että Paasikivi varovaisena konservatiivina – ja siirrettynä nykypäivään - veisi Venäjä-suhteita suoraviivaisesti Juntusen vision suuntaan, ei vaikka häntä voidaan pitää YYA-sopimuksen sanamuotojen kummina.