Meille on opetettu, että lehdistö (tai media) on neljäs
valtiomahti, niiden kolmen muun ollessa (1)
lakia säätävä valta, (2) toimeenpanovalta ja (3) tuomiovaltaa käyttävä oikeuslaitos.
Ihanteellisesti tämä yhdistelmä toimii, kun media tutkii valtiomahtien päätöksenteon
onnistumista ja arvioi sitä mahdollisimman objektiivisesti.
Mutta miten on median itsekritiikin laita? Anteeksipyyntöjä
ei ole kuulunut erehdyksen sattuessa. Ollaan siis oltu oikeassa, ja mitäpä sitä
oikeassa olemista pyytelemään anteeksi. Media voittaa aina, kun sen jälkiviisaus on sisäänrakennettu
uutisointiin. Seuraava aamu on aina edellistä iltaa viisaampi.
Viime aikoina olen pohtinut median
tehtävää vallan vahtikoirana. En kuitenkaan sen takia, etten hyväksyisi median kritiikkiä, joka
kohdistuu vallanpitäjiin, siis esimerkiksi poliitikkoihin. Kiinnittäisin huomiota kuitenkin median pyrkimykseen
tavoitella ”omaa” itseriittoista valta-asemaa. Ei siis enää riitä, että
medialla on julkisuuden henkilöitä ja instituutioita valvova tehtävä
esimerkiksi tutkivan journalismin avulla. Sillä on tulkintani mukaan omia
valtapyyteitä yli ja ohi vallan vahtikoiran tehtävien. Tämä kannanotto vaatii
selitystä!
Media on omaksunut roolin , jossa
se ei enää pelkästään reagoi tapahtuneeseen vaan rakentaa omannäköistä
julkisuuskuvaa itsestään ja ympäristöstään. Käyttäytyminen horjahtelee usealla erilaisella tavalla: ensinnäkin palstatilan määrä on usein
aivan suhteeton itse aiheen tärkeyteen. Toiseksi sensaatiot jäävät elämään omaa
elämäänsä. Sen huomaa siitä, että kirjoittelua
ei lopeteta ennen kuin aihe on lypsetty kuiviin, eikä sittenkään. Tämä ilmenee
myös siten, että käytännössä samoja uutisia
julkaistaan lukuisia kertoja uudelleen, vaikka
niissä vain kerrataan jo aiemmin
kerrottua. Aiheen ja otsakkeen myyntiä jatketaan niin kauan kuin sillä otaksutaan
säilyvän myyntiarvoa.
Otan esimerkiksi pääministeri Sanna
Marinin kohtelun. Auta armias, jos jäät virheestä
kiinni, sinua nutistetaan niin kauan, että
heikkohermoisempi pyytää vapautusta tehtävästä, johon on kovasti joskus pyrkinyt. En pyri mitätöimään Marinin virheitä, mutta
yritän eritellä, mistä kaikista osista
kritiikki häntä kohtaan kumpuaa.
Yksi näkökohdista on ideologinen.
Porvarilehdistössä ja -mediassa vasemmistohallitus saa harvakseltaan ruusuja,
jos ollenkaan , mutta risuja sitäkin enemmän. Esimerkiksi ”sitoutumattomasta” Helsingin
Sanomista on vaikea löytää pääkirjoitusta,
jossa suhtauduttaisiin myönteisesti hallitukseen. Toisaalta on muistettava, että kritiikki
kohdistuu ja on kohdistunut osittain myös pääministeri-instituutioon ja pääministerin
henkilöön. Tästä osansa ovat saaneet Aleksander Stubb ja Juha Sipilä.
Toinen näkökohta: Marin itse sanoo, että hänen persoonansa herättää vastustusta
joissakin tahoissa eikä hän luultavasti mahda sille itse kovinkaan paljoa. Tätä
on vaikea sekä kieltää että selittää, mutta siinä on vinha perä.
Kolmas näkökohta: Skuupeista
vallitsee kova kilpailu. Iltapäivälehtien levikkitaistelu vaatii uhrinsa.
Neljäs näkökohta: Taistelua käydään
myös eri kanavien toimittajien kesken. Kuka tahansa haluaisi olla oman aikansa
Leif Salmen, joskaan ei välttämättä samanlaisin ideologisin painotuksin, kuin mitä Salmenilla oli. Keinot vain ovat vuosien
saatossa muuttuneet räikeämmiksi. Sankaritoimittajat yrittävän luoda itselleen
tilaa: saattaahan sitä ylentyä ykköskommentaattoriksi jossakin aviisissa.
::::::::::::::::::::::::
Jostakin syystä sensaation tavoittelun
myötä tekstivolyymit ovat vain kasvaneet. Mikään ei ole riittävästi ja kohtuu
on liian vähän. Esimerkiksi Marinin kohdalla tämä on merkinnyt palstamäärien
räjähdysmäistä kasvua. Kolme täyttä sivua ei ole enää mikään maksimimäärä
yhdessä iltapäivälehden numerossa yhdestä henkilöstä. Ei kuitenkaan riitä, että
iltapäivälehdet ovat lisänneet revittelykirjoittelua. Sama ilmiö on nähtävissä esimerkiksi
asialliseksi luullussa Helsingin Sanomissa.
Kolumnien ja uutisten kirjoittajien
kilpailijoina ovat some-ketjut, jotka asettavat riman härskiydessä aivan omalle
tasolle. Muutos on tapahtunut vaivihkaa. Usein on kysymys pelkästä
räksytyksestä. Mikään muu ei enää herätä vastakaikua kuin ylilyövä sanailu somessa.
Lukijat tietenkin ratkaisevat: niin
kauan kuin tirkistely säilyttää vetovoimansa,
niin kauan jatkuu otsakepiehtarointi. Etevimmät osaavat muokata todellisuutta
sellaiseksi, että vääristellystä
totuudesta ei jäädä kiinni. Se on oma taiteenlajinsa.
Voiko kansanvaltainen järjestelmä
säilyttää asemansa, jos päättäjiin kohdistetaan niin kovaa arvostelua, että paras
päättäjäaines ryhtyy kriittisesti harkitsemaan yleensäkin politiikkaan osallistumista?
Juha Sipilän ”tunnustus” kusitolppana
olemisesta ei ole kaukaa haettu, mutta eihän ollut poliittisesti viisasta sanoa
noin, eihän? Median ”päätöksentekijän” rooli sekoittuu todellisten
päätöksentekijöiden roolin kanssa niin pitkälle, että rajojen hahmottaminen muodostuu
yhä vaikeammaksi tehtäväksi. Suostuako valmiiksi pureskellun tarinan
kritiikittömäksi kuluttajaksi vai vieläkö jaksetaan pyrkiä objektiiviseen
totuuteen kaiken koetun jälkeen? Kyynistyyhän
sitä vähemmästäkin. Nykyisin kai ajatellaan,
että vakavasti asioihin perehtyvän kannalta saippuavaahdon sietäminen on
se hinta, joka meidän on maksettava
uutis/viihdejanostamme.
Korona on paljastanut uutisoinnin epäreiluja
piirteitä enemmän kuin mikään muu viime vuosina. On tehty henkilö- ja
mediakohtaisia ennätyksiä jälkiviisauden lajissa. On selvää, että pandemian ennusteissa on yksi
jos toinenkin tehnyt virheitä, niin ennalta arvaamaton on taudin kulku ollut. Syytökset
ovat sinkoilleet milloin kenenkin päälle. Ihan viime aikoina ovat yleensä
viileät alan ammattilaisetkin ottaneet
yhteen keskuudessaan. Olisin melko varovainen kovin suoraviivaisten johtopäätösten
teossa.
Media turhautuneisuudessaan on jakanut
korvapuusteja melko ohuella tietopohjalla, kertoen – yleensä jälkikäteen - mitä olisi
pitänyt tehdä. Melko pienet sattumukset laukaisevat paniikkireaktion, jossa suhteellisuudentaju karkaa käsistä. Onko
kaikella välirahansa? Kohtuudellakin.
Olenko nyt tyytyväinen, kun sain yksipuolisesti varata itselleni
oikeuden asettua poliitikkouhrin asemaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti