Skandinaavinen hyvinvointimalli vai uusliberaali vallankumous?

 

Helsingin Sanomissa oli 30.11.2021 Sixten Korkmanin kolumni ”Uusliberalismi ei ollut tie onnelaan”, jossa hän kritisoi tätä 1980-luvun ”vallankumousta”. Hän kuvailee lyhyesti ns. skandinaavisen mallin suhdetta tähän läntisen maailma erääseen valtavirtaan, uusliberalismi-nimiseen ilmiöön. Korkman toteaa, että Skandinavian maat eivät koskaan lähteneet läheskään täysillä uuteen (muoti-)trendiin, joskin talouselämän puolelta sillä oli vankka kannatus.

Oleellista on se,  että uusliberalismi yritti selittää  maailmaa talouden lähtökohdista.  Muitakin lähestymiskulmia toki on.  Silmiin sattui Tarja Filatovin itsenäisyyspäivän blogikirjoitus, jossa hän osui mielestäni naulan kantaan: ”Olen usein sanonut, että EHKÄ sittenkään suomalaisen yhteiskunnan suurin haaste ei ole talous, vaan sosiaalisen eheyden säilyttäminen. Tänään en sano enää ehkä. Olen täysin vakuuttunut siitä, että yhteiskunnallinen koheesion rakentaminen on tärkein haasteemme. Runoilija Markku Into sivusi aihetta kerran,  kun häneltä tivattiin mikä on elämäntarkoitus: ”Ehkä se on sitä,  että löytää itsensä kaiken tämän sekamelskan keskeltä - ja sitten toisen ihmisen”.

Yhteiskunnallisen koheesion rasitteena on yhtenäiskulttuurin  rapautuminen. Sitä ei enää entisessä laajassa mielessä ole, eikä se ehkä ole enää relevanttia nykypäivänä. Kysymys onkin siitä,  että irtautuessamme yhtenäiskulttuurista välttäisimme siihen sisältyvän aidosti ehjän särkemisen.

Professori emeritus Risto Harisalo vastaa Korkmanille (”Mikään aate tai ideologia ei voi luvata ihmisille onnea”, HS 5.12.2021), jossa hän teoretisoi erilaisilla talousfilosofioilla opponoiden samalla Korkmania. Minulle jää kuva,  että hän puhuu ohi Korkmanin viedessään teeman teoretisoinnin viidakkoon. Korkman puhuu aidasta ja Harisalo aidan seipäistä. Palaan Harisaloon vielä.

Aluksi pitäisi määrittää,  mitä tarkoitetaan uusliberalismilla. Korkman viittaa sen sisältöön sanoessaan, että ”se on nähty matalien verojen ja tehokkaan talouden sekä yksilön vapauden tyyssijana”. Korkman kysyy retorisesti: ”Olisiko tuo malli pitänyt omaksua myös Pohjoismaissa”? Korkmanin mielestä ei. Tärkeää on todeta, että uusliberalismi suhtautuu kielteisesti laajaan valtion vastuuseen.

Entä miten itse olen määrittänyt uusliberalismin kirjoituksissani?  Blogikirjoituksessa ”Kun uusliberalismi ja oikeistopopulismi kohtasivat” (20.5.2016) totesin seuraavasti:  ”Jotkut ovat luopuneet uusliberalismi-käsitteen käytöstä, koska sitä voidaan käyttää melkein missä merkityksessä ja missä talouspoliittisessa yhteydessä tahansa. Usein sitä käytetään haukkumasanana. Työvälineenä uusliberalismi on kuitenkin aivan relevantti käsite, kunhan se määritellään kunnolla. Kirjassaan ”Euroopan radikaali oikeisto”  Euroopan historian dosentti Jouko Jokisalo rajaa uusliberalismin seuraavasti: ”…..poliittisen taloustieteen teoria, jonka mukaan ihmisten hyvinvointia voidaan parhaiten edistää vapauttamalla yksilön yritteliäisyys ja osaaminen sellaisessa institutionaalisessa viitekehyksessä, jota määrittävät vahva yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa. Käytännössä tämä on merkinnyt talouden sääntelyn purkamista, yksityistämistä ja valtion vetäytymistä sille aikaisemmin kuuluneista tehtävistä”.

Ja edelleen kirjoitustani referoiden:

”Uusliberalismi yhdistetään lähes aina poliittiseen oikeistoon. Siksi on syytä käsitellä oikeistoradikaaleja liikkeitä osana suurempaa kokonaisuutta. Olen itse joissakin yhteyksissä pohtinut uusliberalismin ja konservatismin keskinäistä suhdetta. Olen ollut näkevinäni, että Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin vallassaoloaikana varovainen konservatismi sai väistyä ja sijalle tuli aggressiivinen uusliberaali suuntaus. Portteja uusliberalismin suuntaan avasivat nimenomaan Thatcher ja Reagan.”

Miten Korkman arvioi uusliberalismin menestystä kolumnissaan? Hän vertaa neljää angloamerikkalaista maata Yhdysvallat, Britannia, Australia ja Kanada neljään Pohjoismaahan (pl. Islanti). Veroasteen hän toteaa olevan alhaisempi anglosaksissa maissa (10 prosenttia). Tuotanto henkeä kohden sen sijaan on Pohjoismaissa hieman korkeampi.

Korkman haastaa oletuksen, että matala verotus on talouden tehokkuuden ja tulotason kannalta etu. Lieneekin niin, että verotuksen haittavaikutukset ovat pienemmät kuin on oletettu. Tämän myös vahvistavat OECD:n tilastot. Matalan verotuksen maat eivät yllä muita korkeampaan tulotasoon.

Hieman varovaisesti suhtaudun Korkmanin väitteeseen, että vertailukelpoiset veroasteet ovat Pohjoismaissa tilastoituja alempia verotuksen erilaisen rakenteen takia. Hän viittaa tässä Jukka Pekkarisen informaatioon Talouselämä-lehdessä 16.10.2021.  En pysty myöskään osoittaman vääräksi Pekkarisen näkemystä, mutta epäilen että kaikkia muuttujia ei monimutkaisessa yhtälössä ole huomioitu. Tärkeintä tässä on kuitenkin se, että Pohjoismaiden veroasteet arvioidaan pikemminkin liian korkeiksi kuin mataliksi.

Pohjoismailla on myös etuna veropanostukset koulutukseen ja sosiaaliturvaan, joilla varmistetaan yksilön saama hyöty työuraa varten.

Lista täydentyy taloudellisen eriarvoisuuden vähäisyydellä tai kohtuullisuudella Pohjoismaissa, skandinaavisella luottamuspääomalla, jossa  luottamus instituutioihin ja ihmisiin  on verrattomasti korkeammalla tasolla kuin anglosaksisissa maissa ja Pohjoismaiden korkeilla sijoituksilla  onnellisuustutkimuksissa vuodesta toiseen.

Korkman viittaa Freedom Housen arvioihin, joiden mukaan ihmisen vapaus toteutuu Pohjoismaissa paremmin kuin missään muualla. Säännöt eivät – päinvastaisista väitteistä huolimatta - kahlitse vaan luovat mahdollisuuksia toimia, elää ja olla vapaammin kuin muualla.

Toki Suomella on ollut vastoinkäymisiä Korkmanin esiin nostamilla mittareilla. Suurin ongelma lienee menestyksekkään teollisen toiminnan ja palveluliiketoiminnan kärjen kapeus. Nokian tunnetut vaikeudet, Venäjän kaupan romahtaminen, digitalisoitumisen vaikutukset paperiteollisuuteen  ja väestön ikääntyminen ovat pääsyitä talouden anemiaan 2010-luvulla,  ei pohjoismainen järjestelmä, koska Suomi näyttäisi muista Pohjoismaista poiketen  jäävän osin yksin haasteineen.

Markkinafundamentalismin ja verohelvetin vastakkainasettelussa Suomi on selvinnyt vähintään kohtuullisesti.   

Risto Harisalo ”vastineessaan” teoretisoi sen,  minkä Korkman konkretisoi. Tietenkään mikään oppi tai ideologia ei sellaisenaan tuo leipää tai onnellisuutta,  mutta se,  millä tavoin aatteet konkretisoidaan, tuo.

Harisalon moitteen siitä,  että Korkmanin uusliberalismin määritelmä  jää ohueksi,  allekirjoitan. Siksi määritin itse ideologian tarkemmalla tasolla yllä.

Harisalo yrittää heikentää thatcherismin ja reaganismin kuvaa tehokkaina yksityistäjinä sillä,  että kumpikaan ei pystynyt heikentämään valtion asemaa numeroin mitattuna. Tästä syntynee  kiistaa: ainakin Reagan laski rutkasti ylimpiä marginaaliveroprosentteja (ensin 50 prosenttiin, sitten 28 prosenttiin). Oleellista on kuitenkin se,  että retoriikassaan ja propagandassaan molemmat yrittivät pienentää valtiota.

Harisalon mukaan uusliberalismia paremmin talouden kehitystä kuvaa neoklassinen (uusklassinen) talousajattelu. Se kattaa myös Korkmanin käyttämän markkinafundamentalismin käsitteen.  Useita uusklassisen talousteorian  taustaolettamuksia pidetään kuitenkin virheellisinä. Paul Krugmanin (Wikipedia): mukaan ”uusklassisessa taloustieteessä kaikki makrotalouden mallit täytyy rakentaa mikrotalouden perusteista, joissa on oletuksina täydellisen rationaaliset toimijat ja markkinat”. Tämän ”tehokkaiden markkinoiden teorian” mukaan markkinat hakeutuvat automaattisesti tasapainoon ilman erillisiä tasapainotustoimia. Korkeasuhdanteessa ja matalasuhdanteissa markkinat osaavat itse tasapainottaa itsensä. Harisalon kannattaman uusklassisen (tai chicagolaisen koulukunnan) mukaan ihmisen käyttäytymistä ohjaa siis rationaalisuus. Moni asettaa tämän kyseenalaiseksi.

Kovin teoreettiselta kuulostaa Harisalon ajatuskulku, kun hän sanoo, että  ”ne,  jotka tänään ansaitsevat vähän,  ansaitsevat todennäköisesti jo lähitulevaisuudessa paljon enemmän”. Uskooko hän itsekään tällaiseen kaavamaiseen ajatteluun? Harisalo saa minut ymmälle: ”voisi olla hyvä miettiä sellaista politiikkaa, joka mahdollistaisi tulojen kasvun kaikille”. Hieman tulkiten meillä on jo sellainen malli, pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan malli, jota on toteutettu hyvällä menestyksellä kymmenien vuosien ajan!  Tähänhän Korkmankin perustaa arvionsa.

Harisalo vierastaa kaikkea valtion puuttumista ja näkee ”valtion valintojen” olevan syynä taloudelliseen epätasa-arvoon. Siinä meillä todellinen liberaali, etten sanoisi uusliberaali!

Uusliberalismi on näinä aikoina jo hieman väljähtänyt ideologia, vaikka jättikin jälkensä läntisiin yhteiskuntiin. Itse asiassa varsinkin Yhdysvalloissa on jo pidempään ollut nousussa oikeistosuuntauksen vastaliikkeenä vasemmistolainen liike,  joka varsinkin demokraattipuolueessa on saanut vakaan aseman. Valtion halutaan ottavan vastuuta entistä enemmän yhteiskunnallisesta  kehityksestä Skandinavian tapaan.