Pikkuporvari ja porvarin pöydästä putoavat leivänmuruset

 

”Kaikista kapitalismin tuotteista epämiellyttävin on pikkuporvaristo”. Näin lainaa Anna Kontula tuoreessa pikkukirjasessaan ”Pikkuporvarit: pohdintaa aikamme hengestä” (Into, 2021, 168 tekstisivua) Christopher Cauldwellia. ”Kirottu on, joka ei sitä pakene”, jatkaa Kontula lainaustaan. Annetaan ymmärtää, että pikkuporvari ei ole ”oikea ” porvari, vaan porvarin pöydästä tipahtelevia riiston murusia ”jakava” yksilö.  Tämä kuitenkin riittää pikkuporvarille, jotta hän  voi identifioida itsensä porvarilliseen järjestelmään.

Kontula sanoo suoraan, että hän keskittyy kirjassan ennen kaikkea – oman tulkintansa mukaan - pikkuporvarillisuuden kielteisiin ja vahingollisiin piirteisiin.

Tämä kirjoitukseni ei ole oikeastaan kirjakritiikki,  vaan omaa suhdettani pikkuporvaristoon Kontulan kirjan kautta peilaava subjektiivinen arvio.  Liioin en kuvittele perehtyneeni kirjan kaikkiin aspekteihin. Hämmentää jo etukäteen, voinhan olla tulkintoineni aivan väärässä. Lähtökohta on kuitenkin selvä: en katso kuuluvani johonkin puolittaiseen varjomaailmaan, ”melkein oikeaan”, minähän olen vain minä, kokematta tunnontuskia, mihin luokkaan kuulun! Mutta ehkä pelkään vain leimautumista vastenmieliseen pikkuporvariuteen!

Eikö tämä kaikki oikeastaan liity minua edeltäneen sukupolven – omien vanhempieni - kaipuuseen jostain paremmasta?  Määritelmän mukaan pikkuporvari ei ole oikeastaan päässyt yli välivaiheen kohti henkistä ja aineellista vaurautta, siihen johon on pyrkinyt.

Mutta entä jos kuulun niihin,  jotka ovat kokeneet onnistumisen tunteen (tai onnistumisen ongelman), joille taistelu paremmasta elämästä on ainakin ulkoisesti voitettu kanta. Vanha taistelu paremman elämän puolesta  on ”kaipuuta” herättävä muisto vain: otsasi hiessä on sinun leipäsi tienattava. Mikä on onnistumisen ongelma? Se on tila,  jota on tavoiteltu, ja jonka saavuttamisessa on onnistuttu, mutta silti jotain puuttuu.

Oikaistaan vähän.

Voisin sanoa, että koen siis tulleeni valmiiseen pöytään, enkä haalimaan murusia jostakin paremmasta. Riittää,  kun en tuhri sitä henkistä ja fyysistä perintöä,  jonka vartijaksi koen itseni laitetuksi.

Pikkuporvarin tavoite -  Kontulan mukaan - on päästä edes yksi pykälä korkeammalle, kohti  oikeaa porvarillisuutta, joka siintää kaukana yläpuolella. Samalla pikkuporvari identifioi uhkaksi yhden suuren pelon, putoamisen proletariaattiin. Onko tällainen henkilö siis kovasti elämänsä aikana säästänyt ihminen, joka on päässyt irti suurimmista köyhyyspeloista ja asettunut omaan pesäkoloonsa tuntien  olonsa pääsääntöisesti melko turvalliseksi,  vai onko pelko edelleen puserossa, että tästä livetään johonkin  epätoivottavaan tilaan?

Kontula myöntää, että pikkuporvariston määrittely perinteisen luokkakäsitteen kautta on hankalaa:  se on ikään kuin  sivupolku tai risteys  porvariston ja työväenluokan valtateiden rinnalla.   

Pikkuporvariston määritelmään vaikuttaa sen muuttuva luonne. Kontula vierastaa ajatusta käsityöläisten ja pikkuliikkeiden omistajien määrittämistä pikkuporvarillisuudeksi Marxin tapaan. Pikkuporvarillisuudelle onkin luonteenomaista vilkas liikkuminen muihin ryhmiin. Sosioekonominen asema mielletään väliaikaiseksi eikä sille siksi muodostu luokkaidentiteettiä.

Yleisesti voidaan kuitenkin sanoa, että pikkuporvariston ”yhteiskunnallisen aseman jatkuva epävarmuus synnyttää kokemuksen elämästä taisteluna”, kuten Kontula toteaa. Uusi aika ja uudet teknologiat altistavat pikkuporvariston riskeille. Pikkuporvareilla on juuri sen verran omistusta, että ”on jotakin menetettävää”.

Kontula puhuu pikkuporvarillistumiseen sairastumisesta.  Itse näkisin jatkumon, jossa ihmiset ovat vaurastuneet vaiheittain aivan luonnollisella (terveellä) tavalla ja ovat tehneet niin kauan kuin edellytykset eteenpäinmenolle ovat olleet olemassa. Ihmisessä  tapahtuvaa pikkuporvarillista muutosta en sanoisi ”sairastumiseksi”. Kontulan oma ideologia on tässä taustalla, johon palaan.

Pikkuporvarillisuudelle  ominaisin sosioekonominen ryhmä on keskiluokka. Keskiluokkaiset ihmiset ovat viihteen ja urheilun suurkuluttajia. Ulkoiset tunnusmerkit ovat tärkeitä: kodin sisustus, lukuharrastus (viihde), TV:n katselu, ravintolassa syöminen….. Keskiluokkaa on kutsuttu uudeksi pikkuporvaristoksi. Näinä aikoina moni on pudonnut tai pelkää putoavansa keskiluokasta.

Ideologisesti pikkuporvarillisuus horjuu työväen ja alisteisen porvariston välimailla kuitenkaan sekoittumatta eliittiin.

Entä pikkuporvarit itse, miten he luokittelevat itsensä? Kontulan mukaan he kieltävät systemaattisesti luokkansa (”luokka-allergia”). Tosiasia lienee kuitenkin, että pikkuporvarit ajattelevat asemaansa suhteessa muihin luokkiin.

Kontula näkee ”luokattomuusajattelun” hyödyttävän rikkaita. Hän liittää ajattelun reaganismiin  ja thatcherismiin: luokista keskustelu ei ollut enää muodikasta. Taustalla on melkein kaikkien hinku kuulua keskiluokkaan, so. keskiluokkaa ei mielletä luokaksi lainkaan.

Luokattomuusjulistuksella on tietyt tarkoitusperät. Pikkuporvarillisuudessa ihminen hahmotetaan yksilönä eikä luokan osana. Kontulan tarjoaa selityksen: uusliberalismissa halutaan ihmisen pärjäävän omillaan ”irrallaan yhteiskunnan rakenteellisista ehdoista”. Luokan kieltäminen onkin tosiasiassa  luokkavallan käytön vahva väline!

::::::::::::::::::::::::::

Vaikka pikkuporvari kieltää luokan, haluaa hän erottua eliitistä (joka on saanut kaiken liian ”helposti”) ja alaluokasta (joka on moraalisesti ”arveluttava”). Hän siis haluaa yhteiskunnan arvostuksena tietyn statuksen. Kontula katsoo terveyden tavoittelun ja liikunnan kuuluvan pikkuporvarillisuuden pakettiin,  joka  yhdistää sen keskiluokkaan:  terve elämä terveessä kehossa!

Samalla periaatteella työteliäisyys kuuluu yleväksi koettuihin hyveisin.

Tärkeää pikkuporvarin kannalta on,  että hän pitää hajurakoa työväen luokkaan työteliäisyydellään ja muilta vaatimallaan työteliäisyydellä, mutta ei liian kanssa, sillä samaan aikaan  hänen pitää pitää puoliaan, jotta hänelle itselleen jää liikkumavaraa katsoa työväkeä ”nenänvarttaan pitkin”. Hiukan mutkikasta, mutta näin Kontula mielestäni näkee asian.

Kontula arvioi, että viime vuosituhannen loppu oli länsimaissa keskiluokan loiston aikaa. Yhä suurempi osa päätyi korkeakouluihin. Vastaavasti elintaso nousi. Keskiluokkaa odotti lupaava tulevaisuus. Muistan itsekin, kuinka1960-luku oli optimistisen odotuksen aikaa,  vaikka maailmalla jylläsi  kylmä sota. Ihmiset tunsivat,  että sosiaalinen ja henkinen turvallisuus parani. Oli jotain,  mitä odottaa.

Sittemmin kehitys hidastui ja palkat eivät enää nousseet entiseen tahtiin. Keskiluokka muuttui ekspansiivisesta liikkeestä etuja puolustavaksi liikkeeksi. Sosiaalinen koheesio heikkeni, samoin solidaarisuus.  Keskiluokan profiili vastareaktiona  terävöityi taistelun tiimellyksessä. Keskiluokan tuli myös näyttää keskiluokalta.  Vastaavasti pikkuporvarillisuus vahvistui.

:::::::::::::::::::::::::::

Kontula toteaa kirjansa loppusivuilla, että ”katalinta pikkuporvarillisuudessa on, että kukaan meistä ei ole sille immuuni”. Se vastaa niin moneen haluistamme: ahneuteen, henkiseen laiskuuteen  ja turvallisuuden ja hyväksynnän tarpeeseen.

Ymmärrän niin, että Kontula haluaa pikkuporvarien tajuavan sen, että heitä viedään kuin pässiä narusta. Että he irtautuisivat pikkusieluisuudestaan ja  ymmärtäisivät lokeroituneisuutensa. Tästä näkökulmasta pikkuporvarit ovat harhautuneet itselleen haitalliseen ideologiseen ympäristöön.  Kontula vasemmistoliiton kellokkaana pyrkii tavoittelemaan konsensusta pikkuporvariston keskuudessa, että he ymmärtäisivät etunsa ”kuulua joukkoon” eli tiedostaisivat asemansa.   Tähän liittyy Kontulan lohdullinen toteamus, että ”pikkuporvariston keskuudesta on noustu pikkuporvarillisuuden yläpuolelle”. Kontulan aivoituksissa pikkuporvarillisuus liittyy kapitalistiseen tuotantoon oleellisesti. Siten pikkuporvarillisuuden hillitseminen edellyttää kapitalismin hillitsemistä.

Kontulan kirja on pieni, mutta siinä on paljon pureskeltavaa. Sitä voi suositella niillekin, jotka eivät jaa Kontulan omaa ideologiaa. Olisiko siis yksi elämäntarkoituksista hahmottaa oma asemansa tässä hullunmyllyssä?