perjantai 7. helmikuuta 2014

Nikita Hrustsev suuressa lännessä

TV:stä tuli dokumentti (”Historia: Hrustsev Amerikassa”, 5.2.2014) Nikita Hrustsevin vierailusta Yhdysvaltoihin syyskuussa 1959. Vierailu ei ollut itse suurvaltasuhteiden kehittämisen kanalta mitenkään merkittävä. Kymmenpäiväisen vierailun päätösvaiheessa käydyt neuvottelut epäonnistuivat, mutta ei niiltä paljon odotettukaan. Vierailua voidaan analysoida molemminpuolisen propagandan näyttämönä. Käytän dokumenttia vain taustana omille ajatuksilleni.

Vierailua oli edeltänyt Richard Nixonin vierailu Moskovassa heinäkuussa 1959, jossa pidettyyn näyttelyyn oli pystytetty moderni amerikkalainen keittiö osoittamaan amerikkalaisten edistyksellisyyttä: seurasi kuuluisa ”keittiöväittely” Hrustsevin ja Nixonin välillä…

Nyt Hrustsevia kuljetettiin rannikolta rannikolle. Amerikkalaiset halusivat nähdä omin silmin miehen, jonka nimeä he eivät osanneet kirjoittaa oikein. Olihan se suuri tapaus: johtava kommunisti vieraili johtavassa kapitalistisessa maassa. Dokumentti keskittyi itse vierailuun konkreettisesti. Muutama sana on syytä lausua siitä ympäristöstä ja ilmapiiristä, joka tuolloin vallitsi.

Kommunismi oli pahinta, mitä vauraat amerikkalaiset saattoivat kuvitella 1950-luvun perhe- ja uskontokeskeisen elämänmuodon ympäröimänä. Mccarthyismi oli takana päin, mutta kommunismihysteria eli edelleen. Parituhatjäsenisen kommunistisen puolueen annettiin toimia Yhdysvalloissa kuriositeettina. Puolue oli läpeensä FBI:n soluttama.

Suurvaltojen suhteet eivät olleet edistyneet Stalinin jälkeisen ”suojasään” (1950-luvun puoliväli) jälkeen. Molemmilla valtioilla oli tarve rakentaa suurvaltakuvaa. Siihen vaiheeseen ei kuulunut sopuilu vastapuolen kanssa muutoin kuin propagandamielessä. Molemmat supervallat tarvitsivat vihollisen . Vuonna 1959 oltiin vielä kaukana aseistariisunnan alkamisesta. Välissä maailma vietiin ydinsodan partaalle Berliinissä ja Kuubassa. Aseistariisunnassa edettiin näiden varoittavien esimerkkien jouduttamana vuonna 1963.

Neuvostoliitto oli seurannut Yhdysvaltoja ripeästi atomi- ja vetypommien koeräjäytyksissä. Avaruuden valloituksessa Neuvostoliitto otti johtoaseman. Sputnik vuoden 1957 syksyllä sai minutkin pikkupoikana tiirailemaan taivaalle. Amerikkalaiset se sai suunniltaan järkytyksestä. Tajuttiin, että jos raketti lentää avaruuteen voi se yhtä hyvin saavuttaa ydinasekuormassa Yhdysvallat. Neuvostoliitto säilyi avaruuskilpailussa johdossa useita vuosia Juri Gagarinista (1961) ensimmäiseen avaruuskävelyyn (Aleksei Leonov) ja ensimmäiseen naiskosmonauttiin (Valentina Tereskova) saakka 1960-luvun puolivälissä.

Muistan hyvin nuo kilpailuhenkiset vuodet: seurasin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain yleisurheilumaaotteluja, jotka olivat tuolloin suuri tapahtuma: kapitalismi ja sosialismi siinä ottivat yhteen. Maailmanennätyksiä kaatui roppakaupalla. Kilpailu ulottui kaikille elämänalueille.

Amerikkalaiset seurasivat herra K:ta (alkukirjain englanninkielisestä kirjoitusasusta) aluksi eräänlaisena kummajaisena. Samalla hän oli jotenkin pelottava hahmo. Olihan amerikkalaisille opetettu opetusfilmeissä, miten syöksytään pulpetin alle, kun hälytyssireenit alkavat soida kommunistien ydinasehyökkäyksen käynnistyttyä.

Kasvot vakavina amerikkalaiset ottivat vastaan iloisen ja vilkuttelevan valtionpäämiehen katujen varsilla. Amerikkalaiset eivät oikein tienneet, miten tähän mieheen piti suhtautua. Varmaan koettiin kylmän sodan propagandamyllyssä tarvetta vetää matalaa profiilia: intoa ei ainakaan päällepäin sopinut näyttää.

Itse vierailu oli täynnä erilaisia välikohtauksia: puolin ja toisin käyttäydyttiin loukkaavasti, valtavat tiedotusvälineiden armeijat parveilivat herra K:n ympärillä ruokakaupassa, maatilalla, milloin missäkin.

Hrustsevista on sanottu, että hän käyttäytyi (yleensäkin) moukkamaisesti, toisaalta hän oli ovela ja taitava poliitikko, joka halutessaan varasti shown. Kun Hrustsevia loukattiin, hän unohti kaikki diplomaattiset kohteliaisuussäännöt ja iski samalla mitalla takaisin. Herra K pystyi huomattavaan verbaaliseen pisteliäisyyteen ja sai amerikkalaiset ymmälle.

Hrustsevin näytelty tai todellinen suuttumus, kun häntä ei päästetty Disneylandiin johti kohtelun paranemiseen vierailun loppupuolella: Hrustsev pääsi vihdoin puristamaan tavallisten amerikkalaisten käsiä katujen reunamilla. Hän tuli, näki ja voitti. Amerikkalaisten epäluulot sulivat ja Hrustsev nautti tilanteesta.

Hrustsev oli merkillinen mies, hyvin impulsiivinen. Hän oli joko aidosti raivoissaan saamastaan kohtelusta tai sitten hyvä näyttelijä. Tämä ukrainalainen ehkä vain antoi tunteiden näkyä paljon helpommin kuin kukaan odotti. Nykyaikaisen diplomatian historiassa Hrustsev jää mieliimme eräänlaisena reliikkinä kylmän sodan tempoilevilta päiviltä.

Jälkikäteen voi sanoa, että minkäänlainen edistyminen vierailulla itse asiakysymyksissä ei voinut tulla kysymykseen. USA:n ulkoministerinä toimi kylmän sodan soturi (Cold War Warrior) John Foster Dulles, jolta ei liiennyt mitään positiivista Neuvostoliitosta. Eisenhower taas oli Dullesin ulkopoliittisen kokemuksen varassa liki täysin. Mieleen on jäänyt lausahdus opiskeluajoiltani: Eisenhower ei pystynyt presidenttinä ”työllistämään älyllisiä voimavarojaan”… Mukavuudenhaluisena miehenä hän pelaili mielellään golfia purkkiin työhuoneessaan….

Paradoksaalista oli, miten molempien mahtavien valtionpäämiesten liikkumavara oli pieni. Sotateollinen kompleksi (Military Industrial Complex) poliittisine lobbauskoneistoineen piti molempia otteessaan. Tämä ei todellakaan ollut yhteiskuntajärjestelmäkysymys. Kannattaa muistaa, mitä Eisenhower sanoi jäähyväispuheessaan 17.1.1961. Hän nimenomaan varoitti demokratiaa uhkaavasta sotateollisesta kompleksista. Ja Eisenhower tarkoitti kotimaansa sotilasteollisia tahoja!

Vierailun loppuvaiheessa Washingtonissa tapahtuneet neuvottelut kauppasuhteiden kehittämisestä, aseistariisunnasta ja Berliinistä eivät onnistuneet lainkaan.

Voivatko suurvaltojen suhteet parantua pelkästään tällaisen vierailun synnyttämän sydämellisyyden avulla, sillä kyllä vierailuun sisältyi riittävästi ystävällismielisiä hetkiä? Olisi kiehtovaa kuvitella niin. Inhorealisti sanoo tähän heti, että se oli toiveajattelua. Tosiasiassa edellä mainitut poliittis-sotilaalliset koneistot eivät olisi sallineet etenemistä rauhankysymyksissä.

Vierailun synnyttämä positiivinen henki romahti vapunpäivänä 1960, kun venäläiset ampuivat alas U2-vakoilukoneen Neuvostoliiton yläpuolella. Hrustsev peruutti Eisenhowerin vastavierailun Neuvostoliittoon.

Kylmä sota jatkui viimaisena.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti