Tällä hetkellä suosituin harrastus – olympialaisten katselun lisäksi – on hallituksen haukkuminen. Siitä on tullut kansanhupia. Siitä on muodostunut kansalaisia yhteen sitova liike. Pitäisikö minunkin lähteä tähän liikkeeseen mukaan? Muutoin kyllä, mutta omatunto ei jotenkin salli.
Poliittiset suunnat ovat samankaltaistuneet, mutta asia joka unohdetaan usein on, että niin ovat ihmisten tahtotilatkin. Yhteisenä tavoitteena on ollut, että kansalaisilla on suurin piirtein kohtuullinen elintaso ja elämisen taso. Se on suurin piirtein saavutettu, joskin nyt on uudelleen tapahtumassa repeämistä, mutta siitä hiukan myöhemmin.
Mistä johtuu, että kansalaiset tarvitsevat yhteisen ”vihollisen”? Yksi vastaus on että poliitikoista on tullut kulutustavaraa. Johtavat poliitikot kuluvat puhki muutamassa vuodessa, koska käyttö on niin rankkaa.
Ihmettelin naivisti, kun Matti Vanhanen joutui omituisen henkisen pahoinpitelyn kohteeksi. En yritä väittää, etteikö hän itse olisi ollut synnyttämässä itseensä kohdistuvia antipatioita, mutta lopputulema meni aivan järjettömäksi. Hän kului pois politiikasta.
Samaa ihmettelin aikanaan, kun Harri Holkeriin kohdistui silmitön vimma. Hän edusti jotain muutosta, mitä monet ihmiset eivät missään tapauksessa voineet hyväksyä. Kuitenkin muutokset kehittyneessä yhteiskunnassa ovat varsin maltillisia.
Erkki Liikanen on esimerkki ihmisestä, jota jotkut keskustelupalstojen ihmiset rakastavat vihata. Monesti on tullut mieleen, että Liikasen täytyy olla tosi kyvykäs, muutoin häntä ei moitittaisi niin kyvyttömäksi.
Kun arvostellaan nykyistä hallitusta verrataan sitä johonkin toiseen hallitukseen, jota kukaan ei ole muodostanut. Uutta tilannetta ei oikeastaan voi konkretisoida, koska tuleva hallitus sisältää yhden tai todennäköisesti useita nykyisen hallituksen puolueita. Mutta niin kauan, kun meillä ei ole ”sitä” hallitusta voimme kohdistaa kaiken raivon nykyiseen.
Mitä suurimmalla todennäköisyydellä, mikä tahansa hallitus joutuu äärimmäisen koville nykyisten ongelmien edessä (joita vielä mediassa paisutellaan). Suuri osa asioista, jotka nyt ovat pöydällä, olivat esillä jo edellisten hallitusten esityslistoilla. Ja edellisissä hallituksissa oli edustettuna koko poliittinen kirjo.
Historiakatsannossa pahimmasta on toki päästy irti: meillä ei ole enää Italian tautia (hallitus/vuosi), niin kuin oli ensimmäiset 50 vuotta itsenäistymisestä lähtien. Kekkosen jälkeen päästiin normaaliparlamentarismiin, jolloin hallitus on saanut istua koko nelivuotiskauden säännönmukaisesti. Hallitusta on rangaistu vasta vaaleissa eli säädetyssä järjestyksessä.
Nyt tarvitsisimme vielä pitkäjänteisempää ajattelua. Ei tarvita yksityiskohtaista tekojen listaa kahdeksaksi vuodeksi eteenpäin, mutta tietyt reunaehdot täytyisi luoda pari vaalikautta eteenpäin. Muutoksen voimakkuus vaatii sitä. Kyllä politiikalle silti jää tilaa yllin kyllin.
Yhdeksänkymmentäluvun lamasta selviytyminen ja kiivas talouden kasvu sen jälkeen ovat peittäneet muutoksen tarpeen, jonka ei itse asiassa tarvitse olla pitkälle aikajänteelle levitettynä dramaattinen.
Muutos on tuleva! Mikä muutos? On selvästi nähtävissä, että globalisaatio ja teknologinen kehitys muuttavat - ja ovat jo muuttaneet - kansallisvaltion demokratiaa ja hyvinvointiajattelua. Nykykehitykseen sisältyy paine erojen kasvamiseen ja kasvattamiseen ihmisten välillä ja jotkut tietoisesti jopa toivovat sitä.
Samaan aikaan meillä on yhteinen ideologinen paine omillaan pärjäämisestä. Sitä vaatii muodikas yksilöllistymisen trendi. Omillaan pärjääminen tarvitsee kuitenkin tuekseen ”edellytysten luonnin”. Kuka parhaiten osaa perustella tämän? Ihmisille on tärkeää, että heillä on tunne, että he selviävät omillaan. Käytännössä asia on aivan toisin, yhteiskunnallista tukea nimenomaan tarvitaan.
Moniarvoinen politiikka on tärkeää. Ketä me muutoin moittisimme pahasta olostamme? Maailmalla näkyy runsaasti ”vaihtoehtoja”. Ne ulottuvat epäkohdista vaikenemisesta poliittisen epävakauden kautta katujen mielenosoitusdemokratiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti