keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Ainutlaatuinen kansakunta?

Yhdysvaltain historiaa tarkasteltaessa ei voida ohittaa käsitettä ekseptionalismi (exceptionalism). Termi voidaan kääntää poikkeuksellisuudeksi, mutta ehkä on parempi puhua ainutlaatuisuudesta (uniqueness).

Tässä termillä tarkoitetaan jonkin kansakunnan ainutlaatuisuutta muihin kansakuntiin nähden. Olen käsitellyt osin tätä aihetta arvioidessani Arthur Goldwagin kirjaa ”The New Hate”. Silloin lähestymiskulmana olivat vihapuheet Yhdysvalloissa. Ja toden totta puhuminen ainutlaatuisuudesta johtaa helposti vihapuheisin ainutlaatuisuuden kyseenalaistavia kohtaan. Eihän ainutlaatuisuutta kannattava voi hyväksyä ketään tai mitään rinnalleen. Perustan faktat Peter Beinartin artikkeliin tuoreessa Atlantic-aikakauslehdessä. Johtopäätökset ovat omiani.

Historiassa on esimerkkejä ainulaatuisina itseään pitäneistä kansakunnista. Näitä ovat olleet esimerkiksi Saksa ja Japani. Tuorein esimerkki on Yhdysvallat, tosin senkin ainulaatuisuuden historia ulottuu kansakunnan perustajaisiin saakka. Alexis de Tocqueville määritti jo 1800-luvulla amerikkalaisuuden joksikin poikkeavaksi kirjassaan ”Demokratia Amerikassa”.

Ketkä sitten edelleen tänä päivänä pitävät Yhdysvaltoja ainulaatuisena tai ainakin taistelevat sen puolesta, että se pysyisi ainutlaatuisena? Kyllä näiden ajatusten kannattajat löytyvät Yhdysvaltain konservatiivisista piireistä. Mitä enemmän oikealla ollaan sitä kiivaammaksi käy ekseptionalismin puolustus. Käsitteet, joita käytetään tuntuvat eurooppalaisesta vastenmielisen omahyväisiltä: ”kaikkien aikojen suurenmoisin kansakunta”, ”maailman valo”. Nimitykset kuulostavat lähinnä parodialta, niin yliampuvia ne ovat. Mieleen tulevat myös jotkut diktatuurit….. Mutta monelle oikean reunan amerikkalaiselle, joka sana on totta.

Ekseptionalismin attribuutteina nykyinen konservatismi käyttää Beinertin mukaan kolmea määritettä: usko organisoituun uskonnollisuuteen, usko, että Amerikalla on erityinen tehtävä vapauden sanoman levittämisessä koko maailmalle ja usko luokattomaan yhteiskuntaan, missä hallituksen valta on rajoitettu, ja jossa vallitsee vapaa yrittäjyys.

Nämä arvot eivät kuitenkaan enää merkitse monille nuorille amerikkalaisille samaa kuin vanhemmille sukupolville. Suoraan sanoen monet alle 30-vuotiaat kokevat ne eurooppalaisten tavoin väljähtäneiksi muistoiksi Amerikan suurilta päiviltä.

Amerikkalaisen ainoalaatuisuuden nimiin vannovat konservatiivit ovat pistäneet käsitteen hapertumisen Barack Obaman piikkiin. Beinart aivan oikein torjuu tämän väitteen helposti.

Obamaa syytetään sekularismin tukemisesta. Hänen puheitaan seurataan pilkuntarkasti. Kun Obama sanoi eräässä puheessaan, että amerikkalaisuuteen sisältyy ainoalaatuisuuden oletus, olisi hän saanut synninpäästön, jos olisi lopettanut tähän, mutta kun hän lisäsi – vilpitön kun oli – että niin ajattelevat myös britit ja espanjalaiset, hän latisti ainutlaatuisuuden käsitteen jokakansan oikeudeksi. Se oli liikaa: Obamalta olisi haluttu kieltää koko käsitteen käyttö.

Beinart osoittaa konkreettisesti, miten tilanne on muuttunut. Niiden amerikkalaisten määrä, jotka kieltävät uskonnollisen henkilökohtaisen kytköksen on noussut vuoden 1972 viidestä prosentista tämän hetken 20 prosenttiin. Alle 30-vuotiailla tuo asenne on nykyisin joka kolmannella. Varsinkin nuorten amerikkalaisten kanta on lähestynyt eurooppalaisten vastaavaa. Beinart tosin selittää, että kysymys ei ole ensisijaisesti uskonnon vastaisuudesta, vaan kirkon vastaisuudesta.

Sitten Beinart viittaa hyvin oireelliseen asiaan nykyajan Yhdysvalloissa. Kun ennen suhtautuminen uskontoon ei erotellut liberaaleja ja konservatiiveja, on tilanne kääntynyt sellaiseksi, että uskonnollinen oikeisto (Religious Right) on ominut uskonnollisen oikeamielisyyden sanoman itselleen. Äärioikeisto on jopa pyrkinyt kieltämään liberaaleilta uskonnollisen viiteyhteyden.

Amerikkalaisen polarisoitumisen eräs haara on selvästikin uskontoon liittyvää perua.

Toinen äärimmäisen tärkeä Yhdysvaltain rooli konservatiivien mielestä on ihmisarvon ja inhimillisen vapauden puolustaminen kaikkialla maailmassa. Tämän mielipiteen mukaan Yhdysvallat taistelee maailmassa vallitsevaa pahaa vastaan. Pahan vastustamisessa Yhdysvallat ei tarvitse muiden lupaa. Kysymys on siis periaatteellisesta ”pahan” vastustamisesta, ei pelkästään ”pahan valtakunnista”, kuten Neuvostoliitto, Irak, Pohjois-Korea jne.

Tämä globaali ekseptionalistinen tehtävä ei käy suurelle osalle amerikkalaisista nuorista, ei enää. Nuoret haluavat, että liittolaisten mielipiteet otetaan huomioon, vaikka jouduttaisiinkin kompromisseihin. Myös YK:n roolia haluttaisiin korostaa. Konservatiivien mielestä Yhdysvalloilla ei ole mitään anteeksipyydettävää: Right or Wrong, My Country! Konservatiiveille nuorten empiminen ja suoranainen kielteisyys Yhdysvaltain erinomaisuutta korostavaa asemaa kohtaan on turhauttavaa.

Yksi syy muuttuneisiin asenteisiin on latinojen määrän kasvu suhteessa kantaväestöön. Nuorille latinoille yltiöisänmaallisuus on vierasta. George Bush nuoremman aggressiiviset kannat olivat myös vastenmielisiä monille nuorille amerikkalaisille. Myös Amerikan asemaa koskevissa kysymyksissä Obaman syyttely on harhaanjohtavaa. Nuoret ovat jo ennen Obaman presidenttiyttä omaksuneet kriittisiä kantoja Yhdysvaltojen kaikkivoipaisuutta kohtaan.

Kolmas konservatiivien korostama asia on luokka-ajattelun merkityksettömyys Yhdysvalloissa. Sitä, ettei Yhdysvallat omaksunut sosialismia pidetään amerikkalaisen elämänmuodon ansiona: amerikkalaiset nuoret eivät jääneet vauraudessa vanhempiensa tasolle, vaan pyrkivät ja onnistuivat pääsemään parempaan (proletariaatti rikastui, vallankumous estyi!). Konservatiivit pitävät Yhdysvaltoja sosiaalisen liikkuvuuden mallimaana.

Nyt on pystytty osoittamaan, että amerikkalaisten väitetty pystyvyys sosiaaliseen nousuun on nykyisessä tilanteessa myytti (johon tosin moni vanhemman polven amerikkalainen yhä uskoo). Nuoret ovat Yhdysvalloissakin omaksuneet eurooppalaista ajatusmaailmaa: keskiluokkainen elämäntapa ei ole enää itsestään selvä (ei ole ollut sitä pitkään aikaan), sosiaalinen nousu on vaikeutunut. Nuoret ovat keskimäärin vähemmän koulutettuja kuin edellinen sukupolvi. Monet amerikkalaiset nuoret haluaisivat yhteiskunnan laajempaa panosta palvelujen tuottamisessa. Konservatiivit taas sysäävät itselleen vastenmielisen yhteiskunnan roolin kasvattamisen Obaman vastuulle (terveydenhuoltouudistus!). Jälleen näytöt ovat vähissä.

Sosiaalisten luokkien väliset erot ovat kasvaneet USA:ssa. Rikkaat ovat rikastuneet ja keskiluokka on köyhtynyt. Tätä ei voi kieltää kukaan, niin räikeitä ovat faktat. Kehitys alkoi Reaganin kaudella ja jatkui George Bush nuoremman kaudella. Muutokset tapahtuivat suurelta osin veropolitiikan keinoin: rikkaiden veroprosentteja pudotettiin dramaattisesti. Toki teknologinen kehitys ja globalisaatio ovat myös lisänneet tuloeroja.

Ei ihme, että poliittinen taistelu Yhdysvalloissa on kiertynyt osittain käsitteen luokkataistelu (class warfare) ympärille.

Yhteenvetona voisi sanoa, että ideologia (Beinert tosin puhuu politiikasta) määrittää konservatiivien ja äärikonservatiivien suhtautumisen edellä mainittuihin kolmeen arvoon. Nuoret kokevat nämä oikeistoideologiset asenteet vastenmielisiksi.

Monet amerikkalaiset pitävät käsitykseni mukaan hurskasteluna monen konservatiivin oikeamielisinä kokemia arvoja, kuten muiden opastamista kohti amerikkalaistyyppistä vapautta. Myöskään amerikkalainen kaksinaismoralismi ei herätä luottamusta nuorten keskuudessa. Miten opettaa muita, kun oma uskottavuus horjahtelee.

Eurooppalaisen mielestä moinen kansallisen ainutlaatuisuuden ylistys voi toimia vanhalla mantereella vain joissakin äärioikeiston marginaaliryhmissä, jotka ovat usein – omasta mielestään - isänmaan asialla. Näiden marginaaliryhmien kritiikki kohdistuu nykyajan poliittisen järjestelmän väitettyä mädäntyneisyyttä vastaan. Ääriryhmien uskottavuus on kuitenkin ollut vähissä ehkä aivan viime aikoja lukuun ottamatta.

Onko Suomessa koskaan ollut edellä kuvatun kaltaista ekseptionalismia?

En oikein jaksa uskoa, että Suomessa ajateltaisiin Suomea vertaansa vailla olevana kansakuntana, ja hyvä niin. Korkeintaan 1920-luvulla ja 1930-luvun ja 1940-luvun alussa saattoi esiintyä yltiöpäistä äärinationalistista ”ekseptionalismia”, so. korostetiin Suomen erinomaisuutta ulkoista vihollista vastaan sotaisin ääri-ilmauksin.

Tarvitsemme kuitenkin tänä päivänä kansakunnan parhaita piirteitä selviytyäksemme päälle kaatuvista haasteista. Mitkä olisivat meidän vahvuutemme tulevissa globaaleissa selviytymistaisteluissa?

Minä ajattelisin seuraavia ”suomalaisuuksia” (mutta en ainutlaatuisuuksia):

1) Luokka-ajattelun puuttuminen, laaja kaikki kansanryhmät läpäisevä sivistystyö ja sosiaalinen koheesio.

2) Sitkeys, sisu ja periksiantamattomuus positiivisessa mielessä.

3) Käytännöllinen, yksilöistä lähtevä terve järki ja kekseliäisyys.

Vai teenkö saman arviointivirheen kuin vanhoilliset amerikkalaiset?

PS

Amerikkalaisen konservatismin olemuksesta ja ulottuvuuksista lisää blogikuvassani ”Movement Conservatism kuvana”.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti