Jari Tervon Koivisto-sarjan 7. ja 8. osassa perehdytään presidentin toiseen virkakauteen sekä aikaan sen jälkeen. Jälkikäteen mennyttä arvioitaessa tapahtumien vyöry on melkoinen. Ei ihme, että Koivisto joutui melkoiseen turbulenssiin.
Yhdeksänkymmentäluvun alussa Neuvostoliiton hajoaminen ml. Baltian maiden itsenäistyminen olivat syvästi Suomea koskettavia asioita. Myös suurvaltasuhteissa tapahtui isoja siirtoja. Koivisto liittyi kaikkiin keskeisiin muutoksiin, koska Helsingin asema idän ja lännen välisenä etappina korostui. On vaikea sanoa, miten syvällinen Koiviston vaikutus käytännössä oli, mutta joka tapauksessa Koivisto tarjosi valtavan tietomääränsä kansainvälisen yhteisön käyttöön.
Itse akuuteissa (Baltia, Neuvostoliitto, Kiina, suurvaltasuhteet) ongelmissa Koivisto oli varovainen ehkä juuri sekä sodan- että rauhanaikaisen kokemuksensa takia. Jälkikäteen arvioiden rohkeammin ja ripeämminkin olisi voinut toimia.
Tämän kaiken keskelle syntyi kotimainen lama – pahin sitten 1930-luvun – ja talousmiehenä Koivistolta odotettiin lääkkeitä talouden sairauteen. Presidentin tehtäviin ei sinänsä kuulu talouspolitiikan johtaminen, mutta joka tapauksessa Koivistolta odotettiin enemmän. Dokumentissa Juhana Vartiainen vapauttaa Koiviston laman ja pankkikriisin suurimmasta vastuusta ja Erkki Liikanen painottaa eduskunnan roolia pankkikriisissä, kun se ei huolehtinut pääomavaatimusten nostamisesta. Silti kansalaisten mielissä Koivistolta odotettiin vaikuttavampaa roolia ja seurauksena Koiviston gallup-suosio laski voimakkaasti.
::::::::::::::::::
Vanha vaiva, sanomisten epäselvyys nousi jälleen valokeilaan. Tietynlainen jämäkkyys vaikeina aikoina oli tilauksessa, mutta sitä ei saatu. Ääneen lausutut pohdinnat olivat kyllä mietittyjä, mutta niin vaikeaselkoisia tai ohi maalin meneviä, että presidentin johtajuus kärsi.
Minusta näytti, että älyllisissä pohdinnoissaan Koivisto ei ottanut riittävästi huomioon, miltä lausutut sanat vaikuttivat ulospäin. Hän halusi olla ensisijaisesti rehellinen itselleen muodostaessaan kantojaan. Poliittisen hygienian hän siirsi syrjään. Baltian tapahtumiin hän otti kantaa ulkopuolisena tarkkailijana, eikä ottanut riittävästi huomioon kansalaisten tuntoja. Koivisto ehkä ensisijaisesti ajatteli Venäjän reaktioita eikä niinkään hädässä olevia eteläisiä naapureita. Jälleen nousee esille ajatus valtiomiehestä, joka pyrkii korkealta helikopteriperspektiivistä havainnoimaan tapahtumia kokonaisvaltaisesti: maiseman yksityiskohdat häipyvät usvaan. Kimmo Rentola tuo esille George Bush vanhemman varoitukset, ettei Venäjää kannata ärsyttää. Jää pohdittavaksi, mikä vaikutus tällaisilla mielipiteillä oli Koivistoon. Pahimpana vaihtoehtona pidettiin, että vanhoilliset voimat pääsevät valtaan ja tuhoavat uudistuspolitiikan hauraat saavutukset.
Huomiotta on jäänyt Suomen Virolle antama ”kulttuuriavustus”, jonka antamista Koivisto tuki ja jonka tärkeyttä dokumentissa korostetaan. Tämä on huonosti tunnettu asia.
::::::::::::::::::
Uusi pääministeri Esko Aho aiheuttaa ristiriitaisia tunteita Koivistossa. Hapuilevan alun jälkeen yhteistyö kuitenkin alkoi sujua. Sitä ennen Baltian maiden tunnustamisessa presidentillä ja pääministerillä oli eri linja. Pääministeri halusi toimia ripeästi, kun Koivisto taas toimi varovasti.
Koivisto panosti Gorbatsovin kykyyn uudistaa Venäjä. Siinä hän koki takaiskun, kun Gorbatsov työnnettiin syrjään Boris Jeltsinin tieltä. Venäjän vallanvaihtoon osin liittyen YYA-sopimuksesta irtautumisen presidentti pitää omissa käsissään ja hoiti sen varsin kivuttomasti.
Euroopan unioni oli seuraava vaikea pähkinä. Ratkaisu ei ollut helppo Koivistolle, mutta ei se ollut sitä tavalliselle kansalaisellekaan. Jäsenyyden vastustajien määrä oli kannatusmittauksissa aika ajoin korkeampi kuin kannattajien määrä. Koivisto ei ottanut ratkaisijan roolia hankkeessa. Empimisen jälkeen Koivisto näytti vihreää valoa isolle harppaukselle. Jäsenyyshakemus hyväksyttiin 1.3.1994 Brysselissä.
Presidentinvaalien lähestyessä vanha vainolainen Paavo Väyrynen nosti jälleen päätään ja yritti saada aikaan hallituskriisin. Koivisto ja Aho kuitenkin yhdessä operoivat kriisin pois päiväjärjestyksestä. Väyrynen näyttää kerta toisensa jälkeen päätyvän historian nurjalle puolelle.
::::::::::::::::::::
Koiviston siirtyessä eläkkeelle Suomella oli pitkästä aikaa elossa oleva entinen presidentti. Presidenttinä Koivisto oli tehnyt tyylistään ja tavasta hoitaa asioita ”tavaramerkin”, kuten Esko Aho ilmaisi asian dokumentissa. Löysäilyyn hän ei väistynyt eläkkeelläkään. Kaikesta päätellen Koivisto nautti uudesta vapaa-ajastaan.
Koivisto oli aktiivinen eläkeläinen ottaen kantaa yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Myös kirjoitusharrastus elpyi: muistelmat ja muita kirjoja ilmestyi ripeään tahtiin. Koivisto selväsi pyrki muistelmissaan – tyylilleen uskollisena - eksaktiuteen sekä sisällön että kieliasun osalta.
Koivisto oli tilanteessa, jossa hän pitkään sai lukea muiden käsityksiä itsestään ja presidenttikaudestaan. Kaikki se, mitä saatiin lukea ei ollut mieltä ylentävää. Panin itse merkille, miten esimerkiksi Juhani Suomi otti tehtäväkseen pesäeron rakentamisen Kekkosen ja Koiviston välille Kekkosen hyväksi. Kirjojen kuvitusta myöten annettiin ymmärtää, että presidenttien välillä oli eroa työn laadussa. Tarkoitushakuinen kompromettointi tuntui epäreilulta. Se on todettava, että mitä kauemmas taakse presidenttikaudet ovat jääneet, sitä myönteisemmäksi kuva Koivistosta on muotoutunut kirjallisuudessa.
Dokumentissa tuodaan esille Kekkosen julkaistuissa päiväkirjoista antama vino kuva Koivistosta. Vielä ärsyttävämpää oli lukea päiväkirjoista venäläisten kanssa käydystä kaupankäynnistä koskien aluevaihtoja siihen liittyvine eduskunnan hajottamisineen. Koivistoa menettely ärsytti suunnattomasti.
Mielenkiintoinen on Koiviston tapa nauhoittaa käymiään keskusteluja, jotka hän teki keskustelukumppanin luvalla. Nauhoitukset eivät ole valtiomiesten tekeminä mitenkään poikkeuksellisia. Esimerkiksi Yhdysvaltojen monet presidentit ovat nauhoittaneet vaihtelevin menetelmin keskustelujaan. Koiviston perustelu tälle oli, että Kekkonen ei juurikaan jättänyt materiaalia keskusteluistaan seuraajaansa varten muuten kuin editoiden. Koivisto joutui hapuilemaan osin tietämättömänä, mitä Kekkonen oli kaavaillut tai sopinut.
Dokumentissa on mielenkiitoinen ajankuva Englannista vuodelta 1950. Koivisto oli mansikanpoimimis/kielileirillä juuri tuolloin briteissä. Matka avasi silmiä ja vapautti tulevan presidentin aikaan liittyvästä synkkyydestä: tällaistakin voi olla! Kansainvälisyys oli myöhemminkin ulkoisesti jähmeälle Koivistolle tärkeä asia.
Oli toinenkin vapauttava kokemus. Käsitän niin, että lähinnä isän ahdistavan jyrkästä uskonnollisuudesta vapautuminen oli hänelle henkisesti avartava kokemus. Hän tuntui löytävän tasapainon Jumalansa kanssa.
Koivistolla oli loppumaton tiedonjano. Lukemista hän harjoitti koko elämänsä ajan. Hän oli kielitaitoinen mies, joka hallitsi esimerkiksi ruotsin kielen vivahteet.
Mauno Koivisto oli arvoituksellinen, oraakkelimainen realisti, joka tavoitteli vahvaa faktapohjaa tekemisilleen. Kun Pirkko Työläjärveltä kysyttiin dokumentissa, miten Koiviston kaltainen ihminen pärjäisi tämän päivän mediaympäristössä, hän vastasi, että Koivistolle kynnyskysymys olisi, että mielipide ei ole sama kuin tieto. Ymmärrän niin, että hänellä ei ollut ”musta tuntuu” -totuutta, hänen kriteerinsä totuudelle olivat paljon vaativammat. Tämän päivän pursuava mielipideympäristö olisi ollut Koivistolle vieras.
Realistille haaveilijat eivät olleet ohjenuorana, paitsi ehkä yhden kerran. Koivisto myönsi, että Viron itsenäisyyden puolesta taistelleet haaveilijat olivat oikeassa, ei hän.
Kun Koivisto puolusti demokratiaa ja pohjoismaista sivistysyhteiskuntaa Turun satamassa 1940-luvun lopulla, hän osoitti samalla, että minkäänlainen kansalliskiihko mistään suunnasta ei ollut hänen mieleensä.
Jari Tervo summaa Koiviston sanomalla, että hän oli ”väärinymmärretyin optimisti”, mitä hän tuntee. Koivisto ajatteli oletuksena, että käy hyvin, jos ei ollut näkyvyyttä tulevaisuuteen.
Hän ei todellakaan antanut yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin.
::::::::::::::::::::::
Yle TV1:n tuotantoa oleva Tommi Pietiläisen (ohjaus), Marjo Vilkon (käsikirjoitus) ja Jari Tervon (toimitus, juonto) kahdeksanosainen Mauno Koivistoa käsittelevä dokumenttisarja on perusteellinen historiadokumentti Mauno Koiviston elämästä. Näkemyksen oikeellisuudesta voidaan tietenkin kiistellä, mutta mihinkään dramaattiseen kritiikkiin en näe aihetta. Sarjassa on vahva faktapohja. Edustavan aikalaisjoukon muistikuvat on taltioitu vielä, kun suurin osa kokijoista on niistä kertomassa.
Tervon näkemys on kohdetta ymmärtävä, mutta samalla erittelevä ja kohtuullisessa määrin kriittinen. Monet yhtyvät Seppo Kääriäisen sanoihin, että Koiviston ajatuksista ”ei oikein koskaan päästä selville ja perille, mutta onko tarpeen päästäkään”.
PS
Sarjan päättymisen jälkeen Helsingin Sanomat nosti julkisuuteen räväkällä otsakkeella (5.1.2020: ”Betonilähiöiden isä Mauno Koivisto”) Mauno Koiviston roolin betonilähiöiden yhtenä isistä STS:n toimitusjohtajana. Tervo sivuutti tämän tärkeän yhteiskunnallisen näkökulman sarjassaan.
Sana betonilähiö tuo mieleen epäviihtyisän asumisen, mutta paljon oleellisempi asia oli Helsinkiin muuttaneiden valtavan asuntotarpeen tyydyttäminen 1960- ja 1970-luvulla. Tuossa vaiheessa omalla asuntotuotannolla kilpailtiin Ruotsiin muuton kanssa. Tervo painotti muita politiikan lajeja enemmän (kuin asuntopolitiikkaa) ja toki painotus sallittakoon. Oli hyvä, että Hesari nosti esille Koiviston roolin asuntotuotannossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti