Jari Tervon Koivisto-dokumenttisarjan kuudennessa osassa perehdytään Koiviston ensimmäisen presidenttikauden tapahtumiin. Koiviston toimintatavat poikkesivat edeltäjänsä vastaavista. Suomi sai kotikutoiset kuninkaalliset, kun tytär Assi sai näkyvän roolin muun muassa valtiovierailujen yhteydessä. Uudella presidentillä ei ollut ”hovia”, mutta läheisiä ja uskollisia avustajia oli toki muutamia. Koivistot asuivat presidentinlinnassa Urho Kekkosen jäädessä Tamminiemeen.
Paavo Väyrynen sai huomata jäävänsä sivuun ulkoministerin tehtävistä. Koivisto nimitti tehtävään Per Stenbäckin.
Koiviston suosio oli ennenkuulumattoman korkealla tasolla vaalien aikaan. Se säilyi korkeuksissa koko ensimmäisen presidenttivuoden. Koivisto halusi säilyttää puolustusvoiminen ylipäällikön tehtävät itsellään myös sodan oloissa. Ulkopolitiikan muutoksia pelkääville Koivisto tuotti helpotuksen. Molemmat naapurit olivat vanhan kaavan mukaisilla paikoilla: hyvät suhteet naapureihin säilytetään. Paasikiven ja Kekkosen linja sekä YYA-sopimus olivat tutuissa yhteyksissä mukana. Joillekin - varsinkin Ruotsissa - oikeastaan minkään muuttumattomuus ulkopolitiikassa tuotti pettymyksen. Oli toivottu ”vapautumista” erityisesti itään päin. Dokumentissa Per Stenbäck tuo esille, että Koivisto ja Olof Palme eivät olleet tyylillisesti ja toimintavoiltaan samoilla linjoilla: Palme oli huomattavan aktiivinen kansainvälisesti ja herätti ristiriitaisia tunteita. Häneen verrattuna Koivisto veti tietoisesti matalaa profiilia.
Venäläisille Koivisto puhui venäjää ja ruotsalaisille huomattavan ilmaisurikasta ruotsia. Suhteiden luomista itään vaikeutti Neuvostoliiton johdon vaihtuminen kaksi kertaa heti presidenttikauden alussa. Samaan aikaan jännittynyt sotilaallinen tilanne Euroopassa loi varjon presidenttiyden ylle ja aiheutti paljon pohdintaa Koivistolle.
Läheinen suhde Koivistolle syntyi George Bush vanhemman kanssa. Ilmeisesti Bushia viehätti kuulla pohdiskelijapresidentin mietteitä Neuvostoliitosta, joskaan keskinäisen suhteen merkitystä ei kannata liioitella.
Kotimainen media odotti aiempaa vapautuneempaa ilmapiiriä uuden presidentin astuessa virkaan, mutta pettyi, kun Koivisto ilmoitti, ettei yhteydenpito jatku vaan pikemminkin harvenee lupaavan alun jälkeen. Jatkossakin Koiviston ja median suhteet olivat rosoiset ja kulmikkaat: presidentti vaati, että vain hän itse saa kommentoida omia puheitaan. Koivistolla oli selvästi vaikeuksia sopeutua lausuntoja kärkkäästi vaativaan lehdistöön. Ajat olivat muuttuneet. Media tuntui ikään kuin kiusankappaleelta tullessaan tunkeilevasti iholle. Tavallisten kansalaisten parissa presidentillä meni paremmin. Asia on nähtävä toisaalta myös niin, että Kekkosen aikaan verrattuna suorasukaisempi arvostelu oli sallittu: Suomi siirtyi pikku hiljaa länsimaisiin käytäntöihin.
Koiviston aikana ei – kuten Tervo sen sanoo – johtajatasolla kännätty. Sikäli kanssakäyminen muuttui terveemmälle pohjalle. Hän puuttui Ahti Karjalaisen humalahakuiseen työssäryyppäämiseen ja vapautti Karjalaisen lopulta tehtävistään Suomen pankin johdosta.
:::::::::::::::::::
Neuvostoliiton avautuminen osui 1980-luvun jälkipuoliskolle. Syyskuussa 1985 Koivisto tapasi Gorbatsovin. Kimmo Rentolan mukaan Koiviston ja Gorbatsovin välille rakentui ystävällinen, mutta eriparinen suhde. Koivistolle Gorbatsov oli paljon tärkeämpi, kuin mitä hän itse merkitsi Gorbatsoville. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet olivat normalisoituneet ja ajantasaistuneet! Vanhanaikainen ”henkilösuhde” ei ollut relevanttia.
Huhtikuussa 1986 radioaktiivinen laskeuma paljasti Tsernobylin ydinonnettomuuden tapahtuneen. Kävi niin kuin usein on käynyt: ruotsalaiset panikoituivat ja syyttivät Koivistoa suomettumisesta, kun presidentti ei reagoinut oletettuun vaaraan ripeästi. Lopulta Koiviston varovaisuus lausunnoissa osui enemmän oikeaan kuin ruotsalaisten hätäily.
:::::::::::::::::::
Sitten dokumentissa tullaan kiisteltyyn salaiseen kassakaappisopimukseen (1986). Sen solmivat keskenään puolueidensa puheenjohtajat Paavo Väyrynen, Ilkka Suominen ja Christoffer Taxell. Tarkoitus oli varmistaa, että vuoden 1988 eduskuntavaalien jälkeen maahan varmistetaan porvarihallitus, jos vaalitulos sen oikeuttaa. Koivisto sai kuulla huhun sopimuksesta ja ryhtyi vastaoperaatioon, kuten hän oli tehnyt vuonna 1981. Koivisto ”aavistaa, että jotain on tekeillä”, kuten Tervo sen muotoilee. Tavoitteena oli pystyttää Paavo Väyrysen johdolla hallitus ja vahvistaa hänen asemiaan tulevissa presidentinvaalitaistoissa. Tätä salakähmäisyyttä Koivisto ei suostunut katselemaan sivusta.
Siinä mielessä vuosien 1981 ja 1987 tapaukset ovat samanlaiset, että molemmissa tapauksissa Väyrynen oli aktiivina järjestelijänä ja molemmissa tapauksissa hän on projisoinut syyllisyyden omista toimistaan sosiaalidemokraateille.
Ilkka Suominen muistuttaa, että kokoomus oli ollut 21 vuotta oppositiossa. Hänellä oli kova paine lunastaa odotukset ja päästä hallitukseen. Koko tuona oppositioaikana keskustapuolue käytti hallituksessa kokoomuksenkin mandaattia. Seppo Kääriäinen toteaa dokumentissa rehellisesti ja oivaltavasti ”poikien” aikeiden luonteen: ”Tässä on ratkaisu, herra presidentti: ottakaa tästä”. Ja Kääriäinen jatkaa: ”Koivisto tuli valmiiseen pöytään, jonka kattaminen kuului oikeastaan hänelle”.
Torpatessaan porvaripuolueiden salaa valmistellun pyrinnön Koivisto sai osakseen syytöksiä, että hän oli tuossa tilanteessa ”kekkosmaisimmillaan”. Paremmin asian sanoi Mikko Majander, joka totesi, että Koivisto oli tuossa tilanteessa ”koivistomaisimmillaan”. Hän ei suostunut sivustakatsojaksi, kun syntyneen vaalienjälkeisen valtatyhjiön täyttäjät olivat liikkeellä. Koiviston vastavetona oli kutsua Harri Holkeri muodostamaan hallitus, jonka sitten muodostivat sdp ja kokoomus ”asevelipohjalta”. Syntyi sinipunahallitus.
Paavo Väyrynen kärsi kirvelevän tappion, joka sai hänet pyytämään lääkäriltään lausunnon oman sielunelämänsä tilasta. Koivistolle tapaus merkitsi isoa harppausta kohti toista presidenttikautta.
Tervo summaa Koiviston ensimmäisen kauden keskeiset saavutukset: parlamentarismi vahvistui, hallituksista tuli kertaiskulla pitkäikäisempiä, median vapaus saada sanoa sanansa lisääntyi. Suomi länsimaistui. Haluaisin itse korostaa, että kun viime aikoina on puhuttu hallituskausien lyhentymisistä niin kyllä Koiviston pyrkimys koko kauden hallituksiin on toiminut hyvin. Ennenaikaisia vaaleja ei ole järjestetty eikä hallituksen runko ole kaatunut, vaikka yksittäinen ministeri tai jopa puolue on lähtenyt koalitiosta.
Mauno Koivisto valittiin presidentiksi toiselle kaudelle vuonna 1988.
PS
Paavo Väyrynen on ankarasti moittinut Tervon tapaa käsitellä ”kassakaappikriisiä”. Turhaan mielestäni.
Aivan kuten vuoden 1981 presidentin vaihdoksen osalta, hän nytkin haluaisi kirjoittaa historiaa uusiksi. Hän ilmoittaa joutuneensa pahan kerran pettymään katsellessaan Tervon dokumenttia: Tervo on Väyrysen mielestä sortunut historialliseen virheeseen antamalla väärän kuvan hallituksen muodostamisprosessista. Mielenkiintoista tässä on, että sopimuksen muut osapuolet (Taxell, Suominen) eivät dokumentissa haastateltuina lainkaan kiistä sopimuksen ja siihen liittyvien tapahtumien totuudellisuutta. Mitä on tapahtumien taustalla?
Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla keskustan ja sosiaalidemokraattien (ja varsinkin Sorsan ja Väyrysen) suhteet olivat pahasti tulehtuneet. Hallituks(i)en eväät oli ns. syöty. Tässä yhteydessä nostettiin vaihtoehtona esille mahdollisuus sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen yhteishallituksesta. Keskustan Väyrynen sanoo heränneensä tähän skenaarioon vuonna 1986. Tässä ei liene mitään erikoista: normaalia poliittista taistelua.
Sitten tullaan Väyrysen subjektiiviseen tulkintaan tapahtumista. Tarkoitus oli, että muodostetaan ”uusi kansanrintama”, jossa punamultaa täydennettäisiin kokoomuksella. Väyrynen hyvin tietää, että tämä oli pelkkä sumuverho: sosiaalidemokraatit eivät olisi suostunet porvaripuolueiden panttivangiksi. Niinpä oli ”varasuunnitelma”, jonka mukaan muodostettaisiin porvarihallitus (joka siis oli alkuperäinen tavoitekin!). Tämän varmistamiseksi (kokoomuksen mahdollisen lipsumisen johdosta!) nimet pistettiin paperiin ja paperi suljettiin kassakaappiin.
Väyrynen huonon omantunnon takia arkailee käyttää kassakaappisopimussanaa käyttäytyen ikään kuin poikanen, joka on jäänyt vilpistä kiinni. Hän toteaa viattomasti tuoreessa Tervon dokumentin synnyttämässä tiedotteessaan, että ”tulevaa hallitusyhteistyötä pohjustettiin keskustan, kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien keskusteluissa”. Vasta monta kappaletta myöhemmin hän uskaltautuu käyttämään kassakaappisanaa ja silloinkin lainausmerkkien sisällä ikään kuin antaen ymmärtää, että kysymys oli joidenkin toisten ihmisten keksimästä menettelytavasta. Väyrynen: ”Mauno Koivistolle `kassakaappisopimuksen´ kauhisteleminen on ollut väline, jolla hän on pyrkinyt peittelemään totuutta ja oikeuttamaan omaa toimintaansa”. Miksi siis alun perinkään annettiin valtti vastustajalle, kun tällainen asia ei pysy kuitenkaan salassa?
Väyrynen sekoittaa pakkaa hyppäämällä tiedotteessaan sosdemin Neuvostoliitto-yhteyksiin. Hän olisi reiluuden vuoksi voinut kertoa omista yhteyksistään Viktor Vladimiroviin, kun hän esitti tälle idänkauppaan liittyviä välipuheita edistääkseen Karjalaisen presidenttitietä 1980-luvun vaihteessa.
Väyrysen kirjoitukset kuulostavat samalta kuin 30 ja 40 vuotta sitten, huonon häviäjän selityksiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti