Hannah Arendt: ”haluan ymmärtää”

Kurt Sontheimerin kirjoittama ja Maija Pietikäisen suomentama Hannah Arendtin elämäkerta ”Suuren ajattelijan elämä” (Into) on ilmestynyt kaivattuna ”uutuutena” tänä vuonna. Saksankielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 2006.

Arendt (1906-1975) on kiistatta yksi 1900-luvun merkittävimmistä yhteiskunnallista ajattelijoista. Hänen merkityksensä on kasvanut kirjailijan ja ajattelijan kuoleman jälkeen. Avain- tai pääteos ”Totalitarismin synty ” ilmestyi jo vuonna 1951. Juutalaisen Arendtin elämänvaiheet liittyvät oleellisesti totalitarismin historiaan myös henkilökohtaisella tasolla.

Keskityn tässä blogissa Arendtin pääteoksen keskeisiin sisältöihin, koska näyttää siltä, että autoritaarisesti johdettujen valtioiden vaikutusvalta on lisääntynyt 2000-luvulla. Siksi on kiehtovaa ajatella, mitä Arendtilla on viestittävänä tälle päivälle. Arendt hakeutui varhain (1920- ja 1930-luvulla) lukuisien aikansa johtavien filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden tuttava- tai ystäväpiiriin ammentaen näin ajattelunsa pohjarakenteita verkostonsa avulla. Ystävien joukossa olivat mm. Martin Heidegger, Edmund Husserl, Hans Jonas sekä elinikäinen yhteistyökumppani Karl Jaspers. Arendt näyttää vaihtaneen yliopistoja (väitöskirja Heidelbergissa vuonna 1928) ja elämänympäristöään nopeaan tahtiin noina aikoina. Kuvasiko tämä vaeltelu jo tuolloin levotonta etsijän mieltä?

Yhteiskunnallinen ja poliittinen tietoisuus kasvoi pikkuhiljaa filosofisen ajattelun rinnalla. Alun perin Arendt oli poliittisilta asenteiltaan melko naiivi, kunnes ystävien kautta tapahtui herääminen 1920- ja 1930-luvun todellisuuteen. Juutalaisuuden merkityksen sisäistäminen kehittyi vastaavasti, vaikkei hän koskaan ollut juutalaisuuden intomielinen edistäjä. Tukijaksi ja aviokumppaniksi löytyi samanhenkinen ei-juutalainen Heinrich Blücher, jonka kanssa Arendt jakoi koko lopun elämänsä. Gestapo vangitsi Arendtin ensimmäisen kerran vuonna 1933. Hän pakeni vankilasta Tsekkoslovakian ja Sveitsin kautta Pariisiin. Juutalaisyhteisöt tukivat häntä ja työllistivät Ranskassa olon aikana vaikeiden aikojen yli. Natsien edetessä Ranskaan ja Arendtin tultua uudestaan vangituksi hän joutui muuttamaan Yhdysvaltoihin vuonna 1941.

Uudella mantereella - alkuvaikeuksista selvittyään - Arendt tukeutui jälleen juutalaisyhteisöön ja pääsi tekemään sitä, mitä parhaiten osasi eli politiikkaa käsitteleviä kirjoitustöitä. Vähitellen – tunnettuuden kasvaessa - hän pääsi myös merkittävien lehtien kommentaattoriksi keräten mainetta osaavana ja oivaltavana poliittisena havainnoijana. Hänestä tuli myös menestyvä luennoija ja yliopistovierailija. Yhdysvalloista käsin Arendt perehtyi juutalaisten hyytävään kohteluun natsi-Saksassa.

Arendtin uran ja elämän avainlauseita on ”haluan ymmärtää”. Hän halusi ymmärtää, mitä natsismi syvällisimmin merkitsi ihmisille, ja mitä oli totalitarismi. Arendt keräsi aineistoa ja käytti kolumnejaan hyväksi pääteoksensa kirjoitustyössä, joka julkaistiin vuonna 1951. ”The Origins of Totalitarianism” (suomeksi ”Totalitarismin synty”) oli merkkitapaus historia- ja politiikkatieteessä. Arendt kirjoitti avainteoksensa vuosien 1944 ja 1949 välisenä aikana. Kirja on käännetty vuosien varrella useille pääkielille.

Sontheimer käyttää paljon palstatilaa sen selvittämiseksi, että Arendt ei toimi niin kuin perinteinen historioitsija ts. pane tapahtumia järjestykseen A, B, C, D, vaan hän pyrkii luomaan ”ymmärryksen”, jolla selitetään, miten on mahdollista, että totalitaarinen valtio – ”väkivaltaherruus” - lyö läpi modernissa maailmassa. Ensimmäinen haaste oli selvittää, miksi yleensäkään kehittynyt maailma saattoi synnyttää tappajajärjestelmän ja toinen, miten kehittää ”uusi politiikka”, jolla estetään ”vanhan politiikan” (totalitarismin) uusiutuminen.

Bolsevismi ja kolmas valtakunta edustavat Arendtin kategoriassa uutta ”valtiomuotoa”. Lähtökohta on, että 20. vuosisadan kauheuksien alkusyyt ovat historiassa, ainakin 1800-luvulle saakka. Syitä voidaan hakea Arendtin mielestä mm. ”kansallisvaltion rappiosta ja hajoamisesta sekä modernin massayhteiskunnan noususta”. Totaalisen herruuden elementtejä olivat mm. harjoitettu imperialismi ja antisemitismi. Nämä ovat kuitenkin vain osaselityksiä tapahtuneille julmuuksille.

Arendtilla keskiössä on kausaliteetin käsite. Antisemitismi ja imperialismi eivät ole ainoita syitä totalitarismille. Sen sijaan niistä saattaa tulla sellaisia, kun on niiden toteutumisaika: ”Tapahtuma valaisee oman menneisyytensä, mutta sitä ei koskaan voi johtaa menneisyydestä”. Tämän takia kai epätoivottavien historian kulkujen estäminen on niin vaikeaa. Käsitän asian niin, että on fakta, että bolsevismi ja natsismi löivät läpi (so. pääsivät valtaan) odottamattoman lyhyessä ajassa, niin että valmius torjua ne oli auttamatta myöhässä.

Arendtin mukaan totalitarismin muodostaman uuden valtiomuodon päämääränä on tuhota ihmisen ymmärrys politiikasta ja luoda länsimaiselle historialle uusi ja äärimmäinen ominaislaatu. Seurauksena olisi inhimillisyyden tuhoutuminen.

Arendtin ajattelun ytimessä on, että kehityskulkuja ei voida seurailla pelkästään empiirisesti ja kronologiana, vaan täytyy luoda yleisempi kehys, jonka avulla hahmotetaan totaalisen järjestelmän luonne. Voin hyvin kuvitella, miten totalitarismin analyysissä eksytään yksityiskohtien labyrinttiin: metsää ei nähdä puilta. Toisaalta Arendtia itseään on moitittu siitä, että hänellä oli totalitarismikäsityksensä perusteluiksi tarjota liian vähän konkreettista tietoa. Tähän lienee syynä se, että Arendt ei noudata minkään tieteenalan metodologisia oppeja tutkimuksissaan ja kirjoituksissaan.

Arendt määrittää totalitaarisen liikkeen siten, että se ei muodostu mistään organisaatioista (puolueet, yhdistykset), vaan on eräänlainen järjestymätön ja jäsentymätön massa. Tämä massa muodostui Saksassa 1920-luvulla ensin inflaation ja sitten talouslamaa seuranneen kovan työttömyyden seurauksena. Totta tietenkin on, että natsismi, bolsevismi ja fasismi hajottivat olemassa olevat puoluerakenteet, mutta niiden sijalle muodostui yhden puolueen ”puoluerakenne”.

Massoille on ominaista syrjäytymisen tunne valtavirroista. Massat eivät silti ole mitään ilman johtajaa, eikä johtaja ole mitään ilman massaa. Sama pätenee autoritaarisesti johdettuihin valtioihin, organisaatioihin, puolueisiin ym. Ratkaisevaa on, että massat pidetään jatkuvassa liikkeessä. Silloin massat pysyvät johtajalleen uskollisina.

Intellektuellit eivät olleet immuuneja natsismille, vaan Arendtin mukaan solmivat liiton joukkoliikkeen ja rahvaan kanssa. Arvostelijat ovat huomauttaneet, että hänellä ei ole todisteita tällaisesta liitosta. Itse olen omissa arvioissani päätellyt, että intellektuellit varovat aluksi joukkoliikkeitä, mutta saattavat sitten – nähtyään niiden menestyvän – osallistua niiden johtamiseen tai taustalla vaikuttamiseen. Tosin osa intellektuelleista säilyttää etäisyyden totalitarismiin ja osa muodostaa opposition ytimen.

Mikä viime kädessä liikuttaa massoja? Etujoukot harjoittavat propagandaa ja organisoitua terroria, joka tempaa mukaan massoja, ja joista muodostuu ”toinen maailma”. Massat saadaan pakenemaan todellisen maailman ongelmia. Oleellista on, että vapaalle ajattelulle ei jää tilaa, ja että totalitaarinen ideologia laatii – vanhan sijalle - uuden selityksen maailmasta. Ideologisten lainalaisuuksien mukaan massat pysyvät heitä varten pedatulla tiellä eivätkä sulata sattumanvaraisuutta.

Keskitys- ja tuhoamisleireillä uusi järjestelmä saavutti huippunsa. Ihmisten hallitseminen on niissä täydellistä. Leirit ovat ikään kuin totalitaarisen järjestelmän laboratorioita. Juuri keskitysleirijärjestelmä sai Arendtin rakentamaan vastakkaista, elinvoimaista ja inhimillistä maailmaa.

Arendt jatkoi ”Totaritalismin synnyn” jälkeen kirjallisia töitään usean vuosikymmenen ajan. Paitsi poliittisfilosofisia artikkeleita, on Arendt kirjoittanut mm teokset ”Ihmisenä olemisen ehdot (1958), ”Vallankumouksesta” (1963), ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” (1963, Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä).

Kirjoissaan Arendt syvensi näkemyksiään läpimurtoteoksesta. Varsinkin ”Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” sisältää mielestäni loogisen kytköksen Totalitarismi-kirjaan.

:::::::::::::::::::

Arendt oli kaikissa kannanotoissaan kliinisen riippumaton ja itsenäinen. Hän osoitti riippumaattomuutta myös omaa viiteryhmäänsä, juutalaisuutta kohtaan, mikä aiheutti hänelle kahnauksia ja välirikkoja juutalaisyhteisön piirissä.

”Totaalisen herruuden järjestelmä” voi toistua ja joissakin maissa on toteutunutkin viime vuosikymmenien aikana. On sanottu, että Arendtin kirja totalitarismista on omalaatuinen sekoitus ”osanottoa ja etäisyyttä”. Tämä yhdistelmä herätti myös ärtymystä kriitikoissa. Ehkä lähestymistapa on koettu liian kylmäksi ja kliiniseksi?

Mikä siis totalitarismin vastavoimaksi? Arendt asettuu inhimillisyyteen suuntautuvan politiikan kannalle. Se on vastalääke totalitaariselle yhdenmukaistamiselle ja yksilöllisyyden latistamiselle. Vaikka länsimaissa totalitarismi tuntuu tällä hetkellä etäiseltä, on populistinen oikeistoautoritarismi täällä tänään. Jo sen varalta kannattaa ottaa vakavasti Arendtin poliittiset vastalääkkeet. Tähän liittyvät Arendtin pohdinnat siitä, onko totalitarismin vastavoimien perinne riittävän vahva torjumaan uudet mahdolliset totalitaristiset hyökkäykset.

Niin, onko perinne riittävän vahva?

Liberaali demokratia on vahvistunut länsimaissa Weimarin hauraista ajoista, mutta lievemmät autoritarismin versiot voivat läpäistä demokratian suvaitsevan ja sovittelevan maailman.

:::::::::::::::::::

Kurt Sontheimerin kirja on suositeltavaa luettavaa varsinkin Hannah Arendtiin nyt ensi kertaa tutustuville. Kirja valaisee Arendtin elämänvaiheita oivallisesti. Sontheimerin asenne Arendtiin on hyvin myötäsukainen ja monisanaisesti ”puolustelevan ymmärtävä”.