Vladimir Putin opintiellä - tiekartta vallankäytön saloihin

Timothy Snyder on kirjoittanut oppaan nyky-Venäjän, Euroopan ja Yhdysvaltojen keskinäisten suhteiden ymmärtämiseksi. Alkuperäinen englantilainen teos ilmestyi nimellä ”The Road to Unfreedom” (2018). Se on käännetty suomeksi nimellä ”Tie epävapauteen. Venäjä – Eurooppa - Yhdysvallat” (Siltala). Irrotan tästä kirjasta erilleen yhden sen avainteemoista nimittäin Venäjän ja Vladimir Putinin yhteyden fasistifilosofi ja antisemitisti Ivan Iljiniin (s. 1883 – k. 1954).

Snyder näkee kirjassaan Venäjän etsineen itseään historiasta 1990-luvun alussa samaan aikaan, kun amerikkalaiset kuuluttivat kovaäänisesti historian loppua.

Aatelisperheeseen syntynyt Ivan Iljin toivoi - kuten moni muukin - järjestäytynyttä yhteiskuntaa Venäjälle. Kun kuitenkin päädyttiin vallankumoukseen, tuli Iljinistä vastavallankumouksellinen. Hänestä kehittyi bolsevismin kukistajaksi tarkoitetun kristillisen fasismin luoja. Seurauksena hänet karkotettiin maasta vuonna 1922. Iljin asettui Berliiniin ja myöhemmin Sveitsiin ja liittyi kirjoituksillaan Neuvosto-Venäjän vastavallankumouksellisten ”valkoisten” rintamaan. Kun odotukset eivät toteutuneet, Iljin tähtäsi kirjoituksillaan Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän syntyyn. Sitä hän ei tietenkään itse koskaan nähnyt.

Ivan Iljin on kokenut renessanssin Venäjällä 1990-luvulta alkaen. Hän täyttää tänä päivänä jonkin aukon, jolla Venäjän olemassaoloa ja sen vihollisia perustellaan. Iljinin keskeinen filosofia syntyi 1920- ja 1930-luvulla. Fasismilla oli Timothy Snyderin mukaan tuolloin kaksi ydinominaisuutta: se palvoi tahtoa ja väkivaltaa yli kaiken. Juuri nämä fasismin ominaispiirteet Iljin omaksui. Snyderin mukaan ”fasismi palvelee (tämän päivän) oligarkkeja katalysaattorina siirryttäessä …… kohti poliittista sepitettä ; pois merkityksellisestä äänestyksestä kohti valedemokratiaa , pois oikeusvaltiosta kohti yhden henkilön käsiin keskittynyttä hallintoa”.

Iljiniä harmitti, kun Mussolini omaksui fasismin ennen Venäjää. Hitlerissä hän näki taistelijan inhoamaansa bolsevismia vastaan. Yhtä lailla hän oli länttä vastaan, jota hän piti rappeutuneena.

Iljinin filosofiaan ja kirjalliseen perintöön ihastunut Vladimir Putin järjesti hänelle uudet hautajaiset Moskovassa vuonna 2005. Putin alkoi lainata Iljiniä puheissaan. Snyderin mukaan Iljinin kautta selittyvät ne pyrkimykset, joilla Putin heikensi Euroopan unionia, ja joiden varjolla hyökkäsi Ukrainaan. Putin mainitsi lopulta suoraan Iljinin historian henkilönä, joka on vaikuttanut häneen. Putinin kautta Ivan Iljinin vaikutus levisi kulovalkean tavoin Venäjän korkeimpaan johtoon ja alueillekin. Kreml alkoi levittää Iljinin kirjallista tuotantoa systemaattisesti Venäjä hallintoon.

Iljin tuomitsi Jumalan oman filosofiansa tieltä syrjään. ”Poistettuaan” Jumalan näyttämöltä hän jätti itselleen tehtävän säädellä kirjoituksillaan, mikä on oikein ja mikä on väärin. Hän käsittääkseni ”palautti” Jumalan – jumalaisen maailman - haluamassaan olomuodossa ja tehtävä lankesi yhdelle ihmiselle, joka oli tietenkin Iljin itse. Hän pyrki kirjoituksillaan luomaan itsestään ainutlaatuisen kuvan, jossa hän projisoi oman poikkeuksellisuutensa Venäjään. Sanomattakin on selvää, että tämä Venäjän näkeminen kategorisen oikeamielisenä oli vastakohta todellisuudelle. En edes yritä selittää Iljinin sumeaa ajattelua läpikotaisin, mutta on helposti nähtävissä, että Putin ja hänen seuraajansa ovat omaksuneet Iljiniltä käsityksen Venäjän erityislaatuisuudesta.

Iljinin filosofia on yksinvallan oikeutuksen perustelemista. Diktaattorin tehtävänä oli ”vihollisen tunnistaminen ja neutralointi”. Koko valtakoneisto perustui vihollisen olemassa ololle. Epäselväksi ei jää, kuka tai mikä taho on syyllinen: ”Viallisen maailman täytyi vastustaa Venäjää, koska Venäjä oli ainoa jumalaisen täydellisyyden alkulähde”. Viallista maailmaa edusti tietenkin länsi. Tuskinpa äärinationalismia voi viedä pidemmälle.

Iljin antaa ymmärtää, että kun ”kansakunnan hengelliset saavutukset ovat uhattuina”, sota on oikeutettu. Tämä itseään toteuttava argumentti perustelee sodan ”viattomuuden ilmauksena”.

Kaikki edellä esitetty kertoo, että Iljinin Venäjä on täysin keskitetty valtio: Puolueita ei sallittaisi. Vaalien pitäisi olla julkiset ja äänestyslippujen allekirjoitetut. Koko yhteiskunta olisi äärimmäisen hierarkkinen, jokaisella olisi oma paikkansa.

En ole lainkaan varma, että käsitin kaiken Iljinin tarkoitusperistä Snyderin kuvaamana, mutta perusajatus tuli selväksi. Yhtä selvää on, että tällaisen yhteiskuntamallin toteuttaminen ei onnistu todellisuudessa. Putin kuitenkin on omaksunut kehyksen tästä ajattelusta ja katsoo ilmeisesti sen riittävän perusteluksi, jotta hän voi sanoa olevansa iljiniläinen. Snyder pitää Iljiniä tärkeimpänä fasistisista ajattelijoista, joka on elvytetty nykyaikana.

:::::::::::::::::::::

Snyder käsittelee Putinin hallintoa varsin suorasukaisesti, joku voi sanoa yksinkertaistaen, läntisten lasien läpi. Luin kuitenkin uteliaana Snyderin kirjaa muodostaakseni yhden näkökulman Putinin tapaan hallita.

Ei mikään ole jäänyt vaille liberaalin demokratian tartuntaa, ei edes Venäjä, eikä edes Putin. Vuonna 2002 hän puhui myönteisesti ”eurooppalaisesta kulttuurista” ja vältti Naton näkemistä vastustajana. Putin jopa puolsi Ukrainan jäsenyyttä EU:ssa. Hän puhui Euroopan unionin laajenemisesta, joka ”ulottaisi rauhan ja hyvinvoinnin vyöhykkeen Venäjän rajoille”. Vuonna 2008 hän osallistui Naton huippukokoukseen. ”Kaikki” oli seesteisesti, kun taloudella meni hyvin vuosien 2002 ja 2008 välillä. Sattumoisin Putin ja Medvedev vaihtoivat paikkaa juuri vuonna 2008.

Sen jälkeen jumalaisen suurvallan gloria voitti alaa. Erityisesti vuonna 2011 Putin alkoi puhua Neuvostoliiton lopettamisesta virheenä. Snyderin tulkitsemana oli kysymys iljiniläisestä ”vihollisen tunnistamisesta ja neutraloinnista”. Tärkeää oli valita vihollinen oikein! Todellisista uhista piti vaieta, koska paljastuessaan ne toisivat esille valtion todelliset heikkoudet. Viholliseksi valittiin siis länsi, joka Snyderin mukaan ”ei edustanut mitään uhkaa Venäjälle”. Iljiniä Putin lainaili tarkoitushakuisesti omaan vallankäyttöönsä sovittaen.

Syntyy kuva, että Venäjä etsii itseään mystiikan sumupilven läpi. Koen liberaalin demokratian näkökulmasta tällaisen ajattelun hämyisenä pyrkimyksenä löytää erityisiä merkityksiä valtion olemassaololle ja sillä tavoin syvästi vieraana ilmiönä todelliselle demokratialle. Kun tuntuvaa edistystä ja kehitystä on ollut vaikea saada aikaiseksi Venäjällä, on tapahtunutta selitetty spekulatiivisella filosofialla, joka ei kestä kriittistä tarkastelua.

Länsimaisen liberaalin demokratian kannattajan mielestä edellä esitetty ”iljiniläinen” kuvaus on harhaisen ajattelun tuotosta, jolla yritetään epätoivoisesti perustella vaikeasti hallittavan Venäjän valtion autoritaarista (tai diktatorista) koossa pitämistä. Onko tämä malli - jonka Iljin loi - eräänlainen houre tai vääristynyt näky, jossa yksi ihminen asettuu kaiken yläpuolella olevaksi?

Miten Venäjä siis pärjää maailmassa, jossa toimintaperiaatteet useimpien maiden osalta poikkeavat dramaattisesti Venäjästä? Vai laskeeko Putin sen varaan, että suuri osa muista maista rupeaa muistuttamaan autoritaarista Venäjää? Sen esteenä taitaa olla kuvitelma Venäjän ainutlatuisuudesta.

::::::::::::::::

Entä mikä on relevanttia hallitsemisen kannalta tämän päivän Venäjällä?

Tuoreessa Le Monde Diplomatiquessa 5/2019 yritetään avata muutoksessa elävän Venäjän yhteiskunnan ja valtion sisintä. Onko sillä mitään yhteyttä Ivan Iljiniin?

”Diplon” yhteistyökumppanissa Novaja Gazetassa haastateltiin Moskovan strategisen keskuksen entistä johtajaa, sosiologi Mihail Dmitrijeviä aiheesta ”Miten presidentti menetti asemansa pyhänä hahmona, ja miksi venäläiset ovat nyt valmiita vaihtamaan ainakin osan tilipussinsa sisällöstä poliittisiin vapauksiin?” Edustaako Iljin-prosessi siis ohimennyttä aikaa?

Dmitrijev havaitsi toukokuussa 2018 tehdyn tutkimuksen perusteella Venäjällä ja Venäjässä tapahtuneen muutoksen, jossa Krimin valtausta seurannut yhteiskunnallinen konsensus ”mureni silmissä”. Tyytymättömyys ja yhteiskunnallisen muutoksen vaatimus lisääntyivät. Erityisesti paikallisesti protestoijat ovat saaneet huomattavia voittoja, jotka liittyvät usein rakennetun tai rakennettavan ympäristön kyseenalaistamiseen. Ainakin voidaan sanoa, että aiemmin niin silmiinpistävä sopu tai sopeutumishalu on osin kaikonnut. Luottamus kansalaisaktiiveja kohtaan on lisääntynyt.

Mutta miten on käynyt päättäjiin kohdistuvan luottamuksen kanssa?

Edustuksellisen demokratian edut tulevat esille vasta luottamusyhteiskunnan myötä. Nyt Venäjällä vallitsee – jos mahdollista – vielä aiempaa suurempi epäluottamus päättäjiä kohtaan. Vapaus ja demokratia toimiakseen vaativat instituutioiden, puolueiden, liikkeiden ja johtajien rakentavan toimivuuden.

Putin ei ole enää iljiniläinen ”pyhä hahmo” – jos on koskaan ollutkaan – eikä hän ole enää mielipidetiedustelujen ylivoimainen figuuri. Hän ei ole enää vaihtoehdottomuuden symboli.

Muutos näkyy kansalaisten mielipiteissä: 60 prosenttia kyselyihin vastanneista pitää vapautta tärkeämpänä kuin palkankorotuksia. Lopuksi on sanottava varoituksen sana: Stalinin suosio on kasvussa samaan aikaan, kun tunnetaan kaipuuta demokraattiseen johtajuuteen. Venäjällä on havaittavissa piirteitä samasta mielipiteiden hajoavasta kirjosta ja polarisoitumisesta kuin lännessä.