Karina Jutila ”e2 Tutkimuksesta” (aiemmin keskustataustainen ”Ajatuspaja e2) on kirjoittanut Kanava-lehden numeroon 1/2020 mielenkiintoisen artikkelin ”Antti Rinteen eron syyt ja asiantuntijoiden tulkinnat”. Artikkelissa hän keskittää fokuksen (politiikan) toimittajiin ja (politiikan) tutkijoihin asettaen toimittajien asiantuntemuksen ”hektisissä” tilanteissa tutkijoiden edelle: ”Hyvät toimittajat ovat hektisissä tilanteissa selvästi paremmin informoituja kuin tutkijat”. Hän viittaa siihen, että tutkijoiden aika ei riitä uutisvirran seuraamiseen ”puhumattakaan tuntien viettämisestä eduskunnassa ja taustavaikuttajien kanssa”. Eli tämän ajattelun mukaan toimittajat ja politiikan ammattilaiset saattavat olla parempia politiikan asiantuntijoita kuin ammattitutkijat. Hän moittii tutkijoiden antia ”ohueksi, yksipuoliseksi ja jopa faktoja sivuuttavaksi”. Hänen johtopäätöksensä on, että pelkkä ”tieto ei riitä, vaikka tulkintataidot ovat hyvät”.
Tietenkin Jutilan tekstistä kannattaa huomioida, että hän rajaa arvionsa ”hyviin toimittajiin” ja ”hektisiin tilanteisiin”, jotka yhteen liitettynä antavat valtit hyvän toimittajan käteen. Aivan yhtä hyvin voisi sanoa, että hyvät tutkijat pystyvät objektiivisempaan arvioon ”hektisistä päivän tapahtumista” kuin toimittajat pidemmälle aikavälille ulottuvan historiaperspektiivinsä takia. Monesti kuulee toimittajan näkevän ”ainutlaatuisuutta” asiassa, jossa sitä ei ole.
Tutkijana Jutila kohdistaa siis kritiikin myös itseensä. Yritän seuraavassa ymmärtää myös tutkijoiden näkemysten perusteita. Ymmärrän kyllä, että terävä toimittaja pystyy analyyseissaan parhaimmillaan merkittäviin oivalluksiin akuuttien tapahtumien seuraajana. Mutta huiput ovat huippuja.
Haasteena päivän politiikkaa tarkkailtaessa on, että asiantuntijakirjo on aiempaa huomattavasti leveämpi. Tutkijoiden ja toimittajien lisäksi poliitikot itse ja ajan hermolla asioihin perehtyvät politiikan seuraajat osallistuvat ”asiantuntijakilpaan” toisiaan kirittäen. Sähköiset jokaisen käytössä olevat alustat tarjoavat helpon kanavan tekstintarjontaan, joskus liiankin helpon.
Voitaneen sanoa, että toimittajien työn etu/haitta on usein lehden (tai muun välineen) sitoutuminen johonkin poliittiseen ideologiaan tai sitten sitoutuminen - äärikaupallisen uutisoinnin seurauksena - lehden markkina-asemaan (vrt. otsikoilla myyminen). Ja tänä päivänä uutisen myyminen on yhä tärkeämpi osa toimittajan työtä.
Aivan liian usein toimittajien muisti ulottuu vain edellisestä illasta seuraavaan aamuun ja jutut ovat sen mukaisia. Myös vastuu oman tekstin loogisuudesta horjahtelee usein: toimittaja voi asettua – hiukan kärjistäen - lyhyen ajan sisällä aiempiin mielipiteisiinsä nähden ristissä oleville kannoille aina sen mukaan, mistä tuulee.
Mutta meidänhän piti puhua hyvistä toimittajista……
Median tai tutkijatekstien seuraaminen vaatii lukijoilta usein kovan luokan asiantuntemusta, jotta pystyy erottamaan jyvät ja akanat toisistaan. Meillä on tutkijapuolella ”asiantuntijoita”, joihin pitäisi kiinnittää varoituslappu subjektiivisten mielipiteiden esittämisen takia. Tutkijatkin kilpailevat palstatilasta.
::::::::::::::::::::
Jutila tarkastelee artikkelissaan Antti Rinteen eroamisen syiden rinnalla tutkijoiden ja toimittajien roolia totuuden esille saamiseksi tapahtumaketjussa. En seuraavassa kajoa konkreettisiin yksityiskohtiin, vaan tarkastelen tapahtumasarjaa yleisemmällä tasolla.
Taloustutkimuksen hallituskriisiä koskeneessa kyselyssä kansalaisten arvio näytti selvältä: yli puolet (56 prosenttia) piti eroon syyllisenä Rinteen omaa toimintaa, neljännes oli sitä mieltä, että keskusta halusi kaataa Rinteen. Jutila ei kommentoi tulosta, mutta on syytä panna merkille, että suuri osa kansalaisista näki tilanteen monitahoisempana kuin pelkästään Rinteen omana vikana. Myös hallituksessa Rinteen takana seisoivat sdp:n lisäksi vihreät, RKP ja vasemmistoliitto. Eroperusteet eivät olleet niiden mielestä riittävät.
Tuntuu siltä, että keskustavasemmistolainen hallitus on kovan arvostelun kohteena jo pelkästään ideologisista syistä. Tiedotusvälineissä vallitsee porvarillinen hegemonia, joka on paljon tuntuvampi enemmistö kuin se voimasuhde-ero, joka vallitsee kansalaisten keskuudessa. Tässä mielessä mielenkiintoinen on OP ryhmän ja Aalto-yliopiston loppuvuodesta 2019 toteuttama suuryrityksille suunnattu tutkimus, jonka mukaan kyselyyn vastaajista 49 prosenttia piti Suomen poliittisen johdon toimintaa uhkana ja 28 prosenttia mahdollisuutena.
Rinne teki impulsiivisuudessaan selviä virheitä, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että ratkaisevaa virhettä myös odotettiin. Tällä vuosituhannella pääministereiden asemaan on kohdistunut paine, jossa on mukana jotain ajan hengessä tapahtunutta muutosta. Poliittinen toimintaympäristö on käynyt ahdistavaksi. Kriittisyyden kasvu yhdistettynä vihamieliseen mediaympäristöön luo toimintapuitteisiin jopa kohtuuttomia esteitä.
Hallituksen sisällä pitäisi välttää puheissa ilmaisua ”meidän puolue” ja sen sijaan puhua ”hallituksestamme”. On helppoa vaatia pääministeriltä luottamuksen rakentamista hallituksen sisällä. Käytännössä oman puolueen edun ajaminen on luvattoman usein kuitenkin voittanut hallituksen yhteisen edun 2000-luvulla. En syyttäisi tästä ketään yksittäistä poliitikkoa, vaan näkisin ajattelutavan kumpuavan poliittisen kulttuurin konsensuksen murenemisesta. Osittain tämä kehitys johtuu vanhojen pääpuolueiden ahdingosta, mutta vain osittain.
Mielestäni Jutila aliarvioi tutkijan työn luonnetta. Tutkijoiden ja toimittajien työt täydentävät toisiaan. Nopeat käänteet politiikassa suosivat toimittajien työtä, mutta toisaalta olen kokenut kypsiksi parhaiden asiantuntijoiden mielipiteet TV:n uutis- ja ajankohtaislähetyksissä. Usein on kysymys oivalluksista tai uusien yhtymäkohtien löytymisistä, jotka jäävät mieleen: ”tuota en itse tullut ajatelleeksi”.
Jutila toteaa lopuksi, että yhteistyö toimittajan ja tutkijan välillä voi tuoda parhaan tuloksen politiikan arvioinnissa. Toki poliitikkokin, jos hän ymmärtää roolinsa puolueiden ulko- ja yläpuolella olevana asiantuntijana, nostaa analyysin tasoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti