sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Lepomäki, Sipilä, Berner - käymään vain, eikä olemaan…..

”Käymään vain tänne tullaan, eikä olemaan”. Siis mihin? No, politiikkaan. Tällaisia mielipiteitä alkaa olla yhä useammalla poliitikolla. Anne Berner, Juha Sipilä ja nyt Elina Lepomäki ovat korostaneet, että heistä ei ole tulossa elämäntapapoliitikkoja. He päinvastoin käyvät panemassa asiat kuntoon ja sitten ”lähtevät tekemään jotain muuta”. Usein tähän lisätään vielä loppukaneetiksi, että kysyntää on muihinkin hommiin.

Onko meille kehittymässä uusi poliitikkosukupolvi, joka haluaa näyttää vanhoille jäärille, missä nyt mennään. Ja se missä vanhastaan mentiin, ei ole oikein. Onko siis kysymys poliittisen uran väheksymisestä? Eikö edustuksellisen demokratian toimivuuteen luoteta? Onko tässä ripaus autoritäärisyyden kaipuuta? Berneristä, Sipilästä ja Lepomäestä saattaa syntyä käsitys, että he eivät ole poliitikkoja lainkaan. Eikä tämä ole kannattajien mielestä mikään kielteinen kuva kyseisistä henkilöistä. Pikemminkin päinvastoin: poliitikot on leimattu epäammattimaisiksi. Monta astetta pidemmälle tämän asian on vienyt Donald Trump, joka myös mielletään ei-poliitikoksi. Tosiasiassa kaikki edellä mainitut ovat mitä suuremmassa määrin poliitikkoja.

Joskus ennen vanhaan muistan, kuinka Rafael Paasio opasti keltanokka Niilo Tarvajärveä, että ensimmäinen kausi menee katsellessa. Jos ajatellaan ministerin uraa, niin se tulee sitten omalla vuorolla, kun ollaan jonkinlaisia senioreita kansanedustajien joukossa. Uudet eivät suostu takapenkkiläisiksi, he haluavat parrasvaloihin ja nopeasti. Todennäköisesti se on ollut suorastaan ehto politiikkaan tulolle.

Mikään ei ole niin kuin ennen. Nyt nämä tulokkaat tuppaavat ministereiksi heti ensimmäisellä kaudellaan. Se, että heitä ei välttämättä päästetä ministeriksi johtuu tulppakansanedustajista, jotka kehottavat odottamaan omaa vuoroa. Harmittaahan se, että politiikkaan napataan joku ulkopuolinen tähti ja kiilataan hänet sitten tukijoukkojen avulla tyrkylle ministeriksi konkareiden edelle.

He ovat kieltämättä lahjakkuuksia, joille joku on luvannut sileämpää tietä huipulle. He ovat kärsimättömiä tehopakkauksia. Työmarkkinaneuvottelut ovat pitkäpiimäisyydessään heille kauhistus. ”Yksityisellä puolella asiat olisi pistetty poikki ja pinoon jo aika päiviä sitten”, he toteavat. Vika täytyy olla tottumuksessa. Politiikka (=edustuksellinen demokratia) on hidasliikkeistä. Toista ovat poliitikkoja äänestävät kansalaiset, he haluavat vipinää. He haluavat, että ihan oikeasti alkaa tapahtumaan: mennään, eikä meinata.

Nämä ”nuoret” talentit kokevat politiikan väliaikaisena kutsumustehtävänä: pannaan asiat kuntoon ja vaihdetaan sitten muihin haasteisiin. Politiikka on kaavoihin kangistunutta touhua, jossa mukavat yleispoliitikot eli kaikkien alojen asiantuntijat junailevat omalla hitaalla rytmillään asioita eteenpäin. Näin nämä kellokkaat ajattelevat, mutta eivät sano sitä ääneen. Se jätetään kannattajille, jotka ovat usein innokkaampia kuin lahjakas mestari itse. Usein nämä säihkyt tyypit ovat oikean reunan kulkijoita. Tosin he itse kieltävät sen. He jopa ihmettelevät, mistä tämä leimaaminen johtuu, hehän vain hoitavat asioita – epäpoliittisesti.

Mietitäänpä tätä hieman tarkemmin. Elina Lepomäki toteaa HS:n haastattelussa, että virkamiesten osaamisen rinnalle pitää nostaa poliitikon asiantuntijuus. Poliitikon pitää osata asiat, joista hän on päättämässä. Virkamiehen asiantuntemus voidaan kyseenalaistaa tarpeen tullen. Lepomäen agendalla ovat korporatismin ja valtiokapitalismin vastaisuus, asioiden hitaan etenemisen vastustaminen, kova kiistanalainen oikeistolaisuus (ei äärioikeistolaisuus), puhdasotsaisen kapitalismin puolustaminen, asiantuntijaelitismin korostaminen, kiistanalainen, mutta kiistaton kompromissittomuus. Tässä vähän aluksi….

Tulee väistämättä mieleen, että Lepomäki on eliitin asialla. Hetkinen, minkä eliitin? Ei, ei kysymys ole ”yläluokasta” tai kultapossukerhosta”, vaan osaamiseliitistä. Tämäkään ei kerro kaikkea. Hän olettaa ilman muuta, että myös ihmiset ympärillä ovat valveutuneita, aktiivisia ja osaavia. Nyt tämä eliittiin kuuluva osaaja ja poliittinen päättäjä projisoi kannattajiinsa (ja suomalaisiin yleensä) aivan uusia taitoja. Hän on idealisti. Hän ei ole törmännyt ehkä kannattajaan, joka ei osaa prosenttilaskua. Ehdokkaamme ei halua holhota tavallista osaavaa kansalaista. Hän ei sano ääneen sitä, minkä Mitt Romney päästi presidenttiehdokkaana suustaan: emme tarvitse niiden 47 prosentin ääniä, jotka saavat sosiaaliturvaa. Suomalaiselta poliitikolta ei tällaista tyhmyyttä pääse suusta. Mutta entä jos sisäänrakennettu ajattelu on sellainen, että idealistisesti kuvitellaan kansalaisen osaavan sellaista, jota hän ei kuitenkaan hallitse. Ei välttämättä hallita rahan käyttöä tai pelihimoa tai omaa elämää yleensä. Ollaan eksyksissä. Mutta ovatko nämä juuri niitä, joiden ääniä Lepomäki ei tarvitse, tai joita hän ei – tätä ei saisi sanoa – halua.

Tämän varalta hänellä on perustili, jolla pidetään kaikki mukana. Mutta onko se kannustin vai vain lohdutuspalkinto niille, jotka eivät pysy uudessa uljaassa maailmassa mukana?

Väitän siis, että tavallinen kansalainen on tuen tarpeessa enemmän, kuin minkä kuvan hän antaa itsestään. Lepomäen mielestä ihmiset osaavat sopia työehdoistaan ihan itsenäisesti. Ei tähän tarvita ay:n tukea. Hänen idealisminsa ei mahdollista sellaista ajattelua, että itsenäisesti ajatteleva työntekijämme tarvitsee joukon tukea pystyäkseen pitämään puoliaan. Lepomäen solidaarisuus on kaikesta huolimatta ylhäältä katsovaa. Ihmiset vaistoavat sen, ihmiset mieltävät sen niin. Suurin osa ihmistä tarvitsee työtovereiden tukea. Kaikki työnantajat eivät ole välttämättä laupeita samarialaisia, jotka oikeudenmukaisesti yhdessä työntekijän kanssa sopivat palkat sovussa. Onko se niin vaikeaa, jos työntekijäjärjestön sallitaan olla mukana neuvotteluissa?

Räikeä aynrandmainen elitismi ei ole realismia suomalaisessa politiikassa, mutta USA:ssa sillä on ”epäsosiaalinen” tilaus. Vain Björn Wahlroos voi Suomessa julistautua Randin oppilaaksi. Mutta silti minulle tulee mieleen, että oikeistolainen elitismi on randilaisuutta.

En silti kuvittele, että Lepomäki pakenee vuorille omiensa pariin. Hän on poliitikko tähän yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa näyttää väistämättä syntyvän tuloeroja, sosiaalisia eroja, osaamiseroja….. Hyväksyykö Lepomäki tällaisen suunnan? En usko, mutta hänen ajattelunsa suosii tätä kehitystä. On mahdollista, että vuorille pakeneminen on sitä, että hän jättää turhautuneena politiikan palaten omiensa joukkoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti