Black Lives Matter – Kenen kadut? Meidän kadut.

Docventuresissa näytettiin 7.9.2020 dokumentti ”Whose Streets? We Will Not Go Quietly” (2017), joka kuvaa Black Lives Matter -liikkeen syntyä. Dokumentin suuri arvo on siinä, että se menee tapahtumien keskelle, suoraan kadulle ihmisten pariin. Katselijassa ja kokijassa syntyy läsnäolon tuntu, mutta myös ahdistus kadun lakien ja rasismin seurauksena.

Dokumenttielokuva kuvaa tapahtumia köyhässä ja suurelta osin mustien asuttamassa Fergusonin kaupungissa  (joka kuuluu  Saint Louisin metropolialueeseen) sen jälkeen,  kun valkoihoinen poliisikonstaapeli Darren Wilson ampui mustaihoisen nuorukaisen Michael Brownin 9.8.2014.

Tapahtumat käynnistyivät tupakkavarkaudesta. Michael Brownin varkaus jäi valvontakameran nauhalle. Vähän myöhemmin konstaapeli Darren Wilson havaitsi  kadulla kaksi miestä,  jotka kävelivät keskellä ajoväylää. Miehet eivät totelleet poliisin kehotusta siirtyä jalkakäytävälle. Poliisi yhdisti miesten käsissä olevat pikkusikarit ilmoitettuun tupakkavarkauteen ja päätti puuttua asiaan. Wilsonin ja Brownin välille syntyy käsikähmä,  kun poliisi yrittää pidättää Brownin. Wilson ei saa pidäteltyä isokokoista Brownia, joka lyö poliisia. Jouduttuaan alakynteen poliisi tarttuu pistooliinsa ja sekavan tilanteen jälkeen ampuu  Brownia useita kertoja. Brown on siinä vaiheessa loitontunut autosta muutaman  kymmenen metrin päähän. Kuuden luodin todetaan osuneen Browniin aiheuttaen kuoleman.

Sekava tilanne jatkui ampumisen jälkeen. Tapahtumia kuvanneeseen  kameraan tallentuvat välittömästi ampumisen jälkeiset  tapahtumat. Nopeasti syntyi käsitys,  että poliisi oli ampunut aseetonta Brownia. Paikalle kiirehtinyt surmatun äiti kertoi, että ruumis oli kadulla useita tunteja. Ulkopuoliselle tarkkailijalle jää kuva,  että tilanne kaupungissa oli ollut räjähdysherkkä jo pitkään ennen dramaattista tapahtumasarjaa. Väkivallanteot ovat olleet arkipäivää kaupungissa.

Dokumentti käynnistyy varsinaisesti lyhyillä niiden ihmisten haastattelukatkelmilla, joilla on merkittävä rooli dokumentissa tapahtumien kommentoijina. Nämä ihmiset kuvaavat olleensa arkisissa askareissaan kuka missäkin ampumisen tapahtumahetkillä. Yhtäkkiä he ovat käynnistyvän historiallisen draaman todistajia  ja tapahtumiin osallistujia.

Syntyy spontaani ”kädet ylös” -liike myötätunnon osoituksena aseettomalle Brownille. Brownin tavoin ihmisjoukot ovat aseettomia. Joukossa ihmiset kadottavat pelkonsa, vaikka poliisien rintama lähestyy heitä. Pyrkimys on järjestää rauhanomainen mielenosoitus.  Toisin käy: särjetään ikkunoita, poltetaan myymälöitä, ammutaan  kyynelkaasuammuksia,  tuodaan kansalliskaarti paikalle, ammutaan kumiluoteja – ja lopulta  tilanne karkaa käsistä. Ulkopuolinen tarkkailija vetää helposti johtopäätöksen,  jossa ylilyönnit molemmin puolin johtavat konfliktiin. Amerikkalaiselle yhteiskunnalle tyypillinen polarisoitumisilmiö näkyy kauttaaltaan tapahtumakuvauksessa.

”Kädet ylhäällä, älkää ampuko” -mielenosoittajat sekoittuvat järjestyshäiriöiden tahallisiin aiheuttajiin. Mielenosoituksen organisaattorit yrittävät pitää tapahtumat järkevissä käsissä, mutta tehtävä on lähes mahdoton.  Poliisi menettää tilanteen hallinnan ja levottomuudet jatkuvat päivä toisensa jälkeen. Dokumentin kuvakerronta  paljastaa myös TV-yhtiöiden valitseman raadollisen lähestymistavan:  keskiössä ovat hävityksen äänet ja kuvat. Sen sijaan tapahtumien logiikka jää sivuun. Fergusoniin julistetaan hätätila ja ulkonaliikkumiskielto.

Häiriönaiheuttajia uhkaa  pitkäaikainen sulkeminen vankilaan. Kovat rangaistukset  ovat osa amerikkalaista kulttuuria.

Kesken katujen epäjärjestystä saattaa kuulla huudon ”poliiseista on päästävä eroon”.  Aivan oikein, poliisin roolista käydään vakavaa keskustelua laajemmaltikin Yhdysvalloissa . Ovatko he omiaan luomaan konflikteja omilla väkivaltaisilla toimenpiteillään,  ja koska virkamerkki houkuttelee rettelöijiä käymään kimppuun? Poliisi symboloi järjestyksenpitäjän väkivaltaa, siksi sitä pidetään vihollisena. Mielenosoittajien  loppuarvio on tyly: poliisi on epäonnistunut instituutiona. Muutos parempaan voisi  tapahtua muuttamalla poliisin tehtäviä ennalta ehkäisevään suuntaan. Poliisi nykyisillä toimillaan  vaatii  tavallisia ihmisiä valitsemaan puolensa. Se polarisoi kansakuntaa.

Dokumentin suvantokohdassa kuvataan autoajelulla käytyä mustien miehien välistä keskustelua. Aivan arkisesti käydään läpi sakkolappuja ja  tuomioita, joita on kertynyt vino pino. Viesti on selvä, ne kuuluvat normaaliin elämään.

Väliin dokumentissa kuvataan mielenosoitusten keskeisten organisaattoreiden perhe-elämää, lasten saattamista kouluun ja pyrkimystä pitää yllä arkista elämänrytmiä. Toisella puolella on näiden samojen tiedostavien mustien protestoijien halu pitää oikeuksistaan kiinni kadulla.

Mielenkiintoisena kommenttina eräs haastatelluista toteaa,  että hän ”kiistää koko normaaliuden idean”. Se on dokumentin yksi keskeisistä oivalluksista.  Mistä kiikastaa?  Tuntuu siltä,  että Yhdysvalloista saa varsinkin nykyisen presidentin aikana hakemalla hakea normaalielämän suuntaviivoja. Siksi tiedostavien rauhanomaisten mielenosoittajien pyrkimys taistella normaalien arjen käytäntöjen puolesta on kunnioitettavaa. 

Lokakuussa 2014 Darren Wilsonin  vapauttaminen Mike Brownin surmasyytteistä käynnisti levottomuudet uudelleen.

Kaikkialta maasta kerääntyi vapauttamispäätöksen vastustajia Fergusoniin. Nähtiin ”Ferguson -liikkeen” tai ”Mike Brown -liikkeen” syntyminen, jotka taas toimivat katalysaattorina -  muiden traagisten tapahtuminen kanssa  -  ”Black Lives Matter -liikkeelle”.

Jälleen toistui pääsanomana ”kädet ylös” ja ”älkää ampuko” -huudot. Joukkokokouksissa tapahtui kummia: vanhanmallisten kannustuskokousten alkaessa kuului protestoijien ääni: ”antakaa nuorten puhua!” Mikään ei ole,  kuten ennen: valta halutaan nyt niille,  jotka ottavat riskejä omalla aktiivisuudellaan katuviidakossa eikä juhlapuhujille.

Yhtä lailla  arvostelua saivat osakseen ”rasismia vastustavat filosofit”,  jotka toimivat kirjoituspöytänsä ääressä, mutta joita ei näy siellä,  missä varsinainen action tapahtuu….. Taidanpa tuntea sielunveljeyttä näitä filosofeja kohtaan.

Kun kaikki sitten oli ohi Fergusonissa,  purettiin mielenosoitusten jäljet,  vaikka itse aktivistit olisivat halunneet tehdä mielenosoituspaikoista muistopaikkoja. Apean tunnelman vallitessa tapahtui purku niiden harmiksi,  jotka joutuvat jäämään asumaan paikkakunnalle muistojensa kanssa.

Vielä huonommin kävi niille,  jotka saivat tuomion: vuokra-asuntoon ei ollut asiaa ja muutoinkin elämä vaikeutui varsinkin perheellisten osalta.

Katu on klassinen paikka kumoukselliselle toiminnalle. Iskulauseet toistuvat:  ”Kenen kadut?  Meidän kadut”.  ”Vihollinen on poliisi, välillämme ei ole puskuria”. Oikeuslaitoskin  on poliisin puolella.

Hätkähdyttävä oli mielenosoittajien kerta toisensa jälkeen huutama iskulause ”Kommunistisesta manifestista”: ”Meillä (proletaarilla) ei ole muuta menetettävää kuin kahleemme”. Olisi mielenkiintoista tietää tunnistavatko mielenosoittajat alkuperäisen lähteen ja mikä on tietoinen kytkentä marxilaisuuteen.

Minkä perinnön mielenosoittajat jättivät kouluikäisille lapsilleen,  jotka joutuivat kestämään vanhempiensa poissa olon kotoa? Isien ja äitien ahdistusta lisäsi mahdollinen tuomio laittomuuksista, joka eristäisi heidät lapsistaan.

Voittona muutoksen vaatijoille oli Fergusonin johdon ja poliisijohdon joutuminen sivuun ja poliisin rasismikytkentöjen tutkimisen käynnistäminen. Poliisi-instituution  kompromettoimisella saattaa olla laajoja koko Yhdysvaltoja koskevia seurauksia

Fergusonista käynnistynyt ”Black Lives Matter -liike” on saanut runsaasti kaikupohjaa koko läntisessä maailmassa. Rasismin vastainen työ on saanut tuekseen arvoisensa globaalitason solidaarisuuden.

”Whose Streets?” ei liene tarkoitettu ensisijaisesti objektiiviseksi tapahtumakuvaukseksi,  vaan sen ansiot ovat rasismin kuvauksen intensiivisyydessä. Rasismin ja antirasismin kiihkeyden kokemisessa dokumentti tarjoaa aitiopaikan kadulta ja kadun viereltä  ilman ulkopuolisia analyyseja. Analyysit välittyvät kadulla toimivien  puheenvuoroista.  Filosofointi jää sitten meikälaisen kaltaiselle kotisohvalla pohtijalle.