Demokratian vastahyökkäys

 

Hesari ja Kanava-lehti käsittelevät demokratiaa uhkaavia voimia ja sen itsepuolustusta tuoreissa artikkeleissa. Olen pitänyt aihetta esillä näissä kirjoituksissa vuosien ajan. Siksi on hyödyllistä avata muiden käsityksiä ja verrata omiini.      

Demokratia on ollut vastatuulessa viime vuosina monissa osin maapalloa. Siksi on ollut ilahduttavaa havaita että autoritarismin vastaliikkeitäkin on noussut puolustamaan kansanvaltaista järjestelmää. Ihmisen mielikuvitus on loihtinut käyttöön myös järjestelmiä,  jotka ovat puoliksi itsevaltaisia ja puoliksi demokraattisia. Ainakin niillä on pyritty luomaan käsitys, että ne täyttävät niukasti demokratian tunnusmerkit.

Hesarin Heikki Aittokoski luo 20.9.2020 artikkelissaan historiakatsauksen demokratian vaiheisiin professori David Stasavagen tuoreen kirjan  ”The Decline and Rise of Democracy” avulla. Hyvä, että otsakkeessa mainitut sanat ”rappeutuminen”  ja ”nousu” ovat tässä järjestyksessä! Viittaan tässä yhteydessä vain ohuesti Aittokosken artikkeliin. Pääviesti on, että demokratia ei ole niin tuore tulokas hallitsemisen markkinoilla kuin usein luullaan. Sitä on menneinä vuosisatoina tai jopa vuosituhansina kokeiltu siinä kuin itsevaltiuden eri muotoja. Historian oppikirjat tahtovat käsitellä aiheitaan sankarihallitsijoiden kautta, jotka usein olivat itsevaltiaita. Siksi kuvamme painottuu diktaattorivetoisiin järjestelmiin.

Stasavagen mukaan demokratia on ollut laajalle levinnyttä historian saatossa jopa aivan sen varhaisvaiheissa. Siksi voisimme perustella itsellemme,  että nykyisin välillä vyörytykseltä kuulostavat demokratian kumoamispyrkimykset  ovat saaneet tehokkaita vastavoimia nyt ja varhemmin. Demokratiatyyppisiä rakenteita löytyy hyvin yllättäviltä tahoilta,  kuten 1500-luvun Meksikosta ja vielä sitä paljon kauempaa Mesopotamiasta vain muutaman mainitakseni. Stasavage erottaakin varhaisen ja modernin demokratian toisistaan.

Moderni demokratia on edeltäjiään huomattavasti monimutkaisempi rakenne. Se alkoi kehittyä hitaasti viimeisten parin kolmen vuosisadan aikana. Monet kokeilut epäonnistuivat. Stasavage toteaa, että ”sivilisaation paradoksi on siinä, että edistys mahdollistaa itsevaltiuden tehokkaamman toiminnan”!  Eli demokratiaan on sisälle rakennettu sen vastavoima, koska demokratia itsessään tukee sivilisaation kehittymistä. Nykypäivän esimerkkinä tulee mieleen Kiina.

Mutta kumpi vaihtoehdoista pääsee niskan päälle ?  Järjestelmä pysyvyyden ytimenä Stasavage pitää sitä,  kumpi kahdesta hallintovaihtoehdosta on saanut hallintobyrokratian toimimaan tehokkaammin aikaisemmin.

Euroopan moderni demokratiakehitys 1900-luvulla eteni useammassa aallossa, ensimmäinen pysähtyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen,  toinen aalto seurasi toisen maailmansodan jälkeen ja kolmas vuoden 1989 jälkeen. Viime mainittu on osoittanut haurauden merkkejä, joka osoittaa,  että demokratia on haasteiden edessä. Kuitenkin moderneissa demokratioissa elävien määrä on Stasavagen mukaan koko ajan – mutta portaittain – lisääntynyt. Tämä osoittaa,  että demokratian itsepuolustus on toiminut. Eri asia on,  täyttävätkö kaikki demokratioiksi luetut valtiot kansanvallan kriteerit. Tuskinpa.

Aittokoski lainaa Stasavagea,  joka sanoo: ”Ei pidä vain kysyä kestääkö demokratia. Meidän täytyy myös kysyä, olemmeko tyytyväisiä  siihen demokratiaan, joka kestää.

:::::::::::::::::::::::::::

Kanavalehden numerossa 6/2020 demokratian itsepuolustusta käsittelee dosentti  Aarne Mattila artikkelissa  ”Demokratian pitää taas ryhmittyä itsepuolustukseen”. Hän käsittelee demokratiaa sekä kansainvälisinä että kansallisina rakenteina.  Yksi nykymaailman ratkaisemattomia kysymyksiä on suurten kansainvälisten organisaatioiden (YK, Maailmanpankki, IMF, WHO …..) huono sopeutuminen nykymaailman toimintaperiaatteisiin. Mattila sanoo niiden rakentuneen erilaiseen maailmaan,  kuin missä nyt eletään ja on tietenkin tässä oikeassa. Hiukan yllättäen Mattila sanoo EU:n olevan näistä sopeutumiskelpoisin. Pandemia osoitti,  että EU:ssa kukin valtio keskittyi aluksi hoitamaan tautia kansallisvaltion puitteissa, kunnes havaitsi yhteistoiminnan mahdollisuudet. Pandemian lisäksi yhteistyötä vaativat ilmastonmuutos, muuttoliikkeet ja pakolaisongelma ja monet muut asiat. Käytännössä näissä asioissa on kuitenkin korostunut kansallisvaltioiden tekemä työ. 

Teknologinen kehitys ja siihen kiinteästi perustuva talous ovat myös demokratialle epävakautta tuovia paradigman muutoksia.  Globalisoitumisen myötä koko maailma kietoutuu teknologiseen muutokseen. Vauraus ja epävakaus lisääntyvät samaan aikaan. Erityisesti aiemmin niin mahtava keskiluokka on nyt putoamisvaarassa johtuen aiemmin voimassa olleen teollisen tuotantomuodon massakäytöstä, joka sisälsi kokoaikaisia pysyviksi ajateltuja työsuhteita.

Työvoiman käyttö  pirstoutui ja muuntui, kun laajamittainen tietokoneistuminen tapahtui ja tietokoneet liitettiin verkkoon. Työsuhteet muuttuivat osittain kokoaikaisista osa-aikaisiksi.  Samaan aikaan tuotanto kansainvälistyi.  Mattila vertaa järistystä Karl Marxin näkemään teolliseen ja kapitalistiseen tuotantomuotoon siirtymiseen.

Keskiluokan aseman muutoksen lisäksi murros synnyttää superrikkaita, hyväpalkkaisia asiantuntijoita ja valtavan määrän pienipalkkaisia palvelualan työpaikkoja. Työ muuttuu epävakaaksi. Alhaisen tuottavuuden palvelusektori on niin laaja, että se alentaa potentiaalista kokonaistuottavuuden tasoa dramaattisesti.

”Vanhassa järjestelmässä  työmarkkinamekanismi rakentui teollisuusyhteiskunnan homogeenisten työntekijäryhmien pohjalle”, kuten Mattila toteaa. Myös toimihenkilöt ja virkamiehet tulivat soveltuvin osin saman järjestelmän piiriin. Työmarkkinamekanismi on haasteiden edessä,  kun toimialat ja osaamistarpeet muuttuvat heterogeenisemmiksi. Paine työsuhteiden joustavoittamiseen kasvaa. Työantajien ja työntekijöiden etujen yhteensovittaminen nousee keskiöön.

Kaikki edellä esitetty aiheuttaa painetta muuttaa työ- ja  sosiaalilainsäädäntöä vastaamaan muuttuneita olosuhteita  työpaikoilla. Työnantajien näkökulmasta työstä maksettavaa palkkaa ei saisi kuormittaa  kohtuuttomilla kustannuksilla ja työntekijöiden puolelta pyritään välttämään työsuhteeseen hiipiviä palkanalennusmekanismeja.

Viisikymmentä-  ja kuusikymmentäluvuilla luoduissa järjestelmissä työttömyys-, työkyvyttömyys- ja eläketurva sidottiin työsuhteeseen. Työnantaja otti kontolleen merkittäviä vastuita. Oletuksen oli, että työsuhteet pysyivät vakaina. Työnmurrostilanteessa etuja koskeva työsuhdekytkös heikkenee vähitellen. Valtion rooli on keskeinen, koska sille lankeaa monien työsuhteeseen liittyvien  kytkösten  kustantaminen. Niitä ei enää  kilpailusyistä haluttaisi  sisällyttää yritysten palkkauskustannuksiin.

Pääoman globaalit liikkeet tuovat omat haasteensa, koska suuryritysten menettelyt aiheuttavat veropohjaan vaikeasti paikattavia aukkoja eikä ole helppoa päästä kansainvälisiin sopimuksiin verotuksen tasosta. Valtiot hankkivat verotuksellisia kilpailuetuja omaan maahan sijoittuville yrityksille.

Uudet työnteon muodot aiheuttavat paineita joustavoittaa työaikoja ja työsuhteen ehtoja. Muun muassa etätyö on sattuneesta syystä tullut osaksi työsuhdetta entistä laajemmin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::..

Mitä seuraamuksia tällä kaikella on demokratian toteutumiseen? Mattila esittää liberaalidemokratioiden toimintamekanismien joustavoittamisen vaihtoehtona melko suoraviivaisesti autoritaarista järjestelmää ”Kiinan tapaan”. Toiseksi vaihtoehdoksi Mattila esittää Venäjän, Turkin ja Unkarin malleja. Molemmissa järjestelmävaihtoehdoissa jyrkät muutokset näyttävät olevan kivuttomammin toteutettavissa kuin liberaaleissa demokratioissa. Monissa autoritaarisissa järjestelmissä  on rakennettu nipin napin päivänvalon kestävä  ”demokraattinen kate” kansakunnan halujen ja toiveiden päälle.

Kysymys on siitä,  pystyykö autoritaarisen järjestelmän suoraviivaisuus ja tehokkuus peittämään järjestelmään väkisinkin sisältyvät kansanvallan puutteet ja hyväksyvätkö kansalaiset demokratiavajeet. Näyttää siltä, että järjestelmistä hyötyjät ovat autoritaaristen systeemien puolella ja niiden takia häviävät ovat oppositiossa. Luonnollisesti on ihmisiä,  jotka myös periaatesyistä vastustavat demokratiarajoitteita ja heitä saattaa olla lisääntyvässä määrin, kun autoritaarisista käytännön toimista saadaan näyttöä.

Tietenkin on kysymys myös esimerkiksi EU:hun kuulumisen typpisistä sitoumuksista. Kuinka kauan läntiset liberaalit demokratiat sietävät järjestelmärikkureita ja hyväksikäyttäjiä?  Rahanjakomekanismeihin sisältyy mahdollisuus painostaa tottelemattomia demokraattisten prosessien vahvistamiseen, mutta EU:n yhtenäisen kannan läpivienti voi tuottaa kohtuuttomia vaikeuksia. Se lienee kuitenkin välttämätöntä ajan mittaan.

:::::::::::::::::::::::::::.

Liberaali demokratia menestyy rauhallisissa olosuhteissa. Sen päämääriin kuuluu tai tulisi kuulua sovintoon perustuvat ratkaisut. Tämä on pienten,  mutta lukuisten muutosten tie, jossa tarvitaan kärsivällisyyttä. Tosiasiassa muutosten hitaus,  ja aikakauteen sisäänrakennettu kärsimättömyys lyövät toisiaan korville.

Selvää on, että edellä Mattilan kuvaamat työelämän ja sosiaalisten linkitysten muutostarpeet ovat ilmeiset. Uudessa järjestelmässä (jos järjestelmästä voidaan puhua) tulee olla kaksi lähestymistapaa, kansallinen ja kansainvälinen (johtuen yleisestä globalisoitumisesta ja valtavista pääomamarkkinoista). Käyttöön otettavan järjestelmän tulee perustua poliittiseen päätökseen, työmarkkinajärjestöt eivät siihen pysty.

Kenellä on rohkeutta avata näkymä tulevaisuuteen? Ammattiyhdistyliike käy viivytystaistelua, mihin sillä työntekijäpuolen edunvalvojana on täysi oikeus. Mutta missä on muutosrohkeus? Työnantajapuolen  tulisi myös tajuta suuret linjat,  ja kompromissivalmiutta tulisi olla nykyistä huomattavasti enemmän.

Tuskin koskaan päästään tilanteeseen, jossa demokratian muutostrendejä pystytään ennakoiman likikään täysmääräisesti, siispä on tyydyttävä mahdollisimman joustavaan, mutta samalla joutuisaan reagointiin.