Dokumenttielokuva Alvar Aallosta

 

 

Parhaillaan elokuvateattereissa menee dokumenttielokuva Alvar Aallosta (1898-1976) nimeltään osuvasti pelkästään ”Aalto”. Ohjaus on Virpi Suutarin. Sen ”pääosissa” ovat Alvar, Aino ja Elissa Aalto. Kävin katsomassa dokumentin kotipaikkakuntani uudessa hienossa  elokuvateatterissa  Cine Mäntsälässä.  En ole arkkitehtuurin tuntija, mutta olen toki kiinnostunut eri aikakausien arkkitehtuurisuuntauksista. TV:stä tulleet dokumentit Frank Lloyd Wrightistä ja isä ja poika Saarisesta ovat olleet innokkaan seurantani kohteita. Alvar Aalto -dokumentista muodostan mielikuvia dokumenttiin pohjautuen.

Nyt nähdyn dokumentin tähti on tietenkin Alvar Aalto. Uudessa elokuvassa korostuvat joskus aiemmin ehkä turhan vähälle huomiolle jääneet Aallolle läheisten naisten ”osasuoritukset”. Tällainen on  Alvarin ensimmäisen vaimon Ainon rooli miehensä rinnalla (toista vaimoa Elissaa unohtamatta). Tämä näkökulma avautuu kirjeiden muodossa,  jotka tekijöillä ovat olleet käytössä. Puolisoiden kirjesuhde on leikkisä, kiusoitteleva ja eroottinen. Aino aina silloin tällöin valittelee Alvarin ulkoisen viehätysvoiman vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen. Samalla Aino selvästikin tasapainotti boheemin Alvarin riehakkuutta. Alvar Aalto taas selvästi nautti roolistaan muiden seurassa. Mutta kuva kyllä täydentyy yltäkylläisillä keskinäisen rakkauden osoituksilla.

Aino Aalto ei ollut pelkästään muusa vaan ammattitaitoinen huonekalusuunnittelija. Hyöty molemmin puolin oli huomattava. Alvarin ja Ainon suhde kuvataan paitsi rakkaussuhteena niin myös tehokkaana työsuhteena. Ilmeisesti he täydensivät toisiaan jollain liki optimaalisella tavalla. Jää miettineeksi uhrautuiko Aino miehensä puolesta tukiessaan pyyteettömästi puolisoaan?  Ainon varhainen kuolema (1949) ei pysäyttänyt Alvarin luovuutta, mutta jonkin ison täyttämättä jääneen aukon Ainon poismeno jätti. Uusi puoliso Elissa oli hänkin toki läheinen mestariarkkitehdille varsinkin,  kun Aalto pyrki muovailemaan hänestä Ainon ulkonäköä myöten.

Ainon vaikutusta huonekalujen suunnittelussa ja valmistamisessa ja miehensä tukemisessa  ei voi aliarvioida. Niistä tuli Alvar aallon töiden yksi kivijalka. Teknisesti Aalto käytti huonekalujensa ”taivutetun puun” menetelmissä hyväkseen alansa huipun, Otto Korhosen apua.  Korhonen oli kullanarvoinen kuolemaansa 1935 saakka.

Aallon arkkitehtuurin kansainvälisen läpimurron kannalta näyttely New Yorkin modernin taiteen museossa MoMassa vuonna 1938 oli äärimmäisen tärkeä. Tästä Aallon maine Yhdysvalloissa kasvoi koko 1940-luvun ajan ja sen jälkeen.

Aalto teki uransa aikana valtavan määrän arkkitehtonisia merkkirakennuksia varhaisvaiheen töistä, Paimion parantolasta, Muuramen kirkosta ja Viipurin kirjastosta lähtien.  Dokumentissa kuvataan useat Aallon suunnittelemat keskeiset rakennukset. Tekijöiden kamera viipyy rakennuksissa kiitettävän kauan,  jolloin vapaudutaan nonstop-tyyppisestä hyppelehtimisestä. Aallon tärkeimpiä töitä ovat mm. Villa Mairea, Helsingin Finlandia-talo, Kulttuuritalo, Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo, Rovaniemen asemakaava, Jyväskylän yliopiston päärakennus, Säynätsalon kunnantalo, Seinäjoen Aaltokeskus, Espoon Otaniemen päärakennus. Suomen jälleenrakentamisessa Aallon rooli kannattaa huomioida.  Aalto suunnitteli myös ulkomaille arkkitehtonisia merkkirakennuksia.

Elokuvassa käytetään kertojina kymmeniä pääosin kansainvälisiä (mutta myös kotimaisia) Aallon töiden tuntijoita, jotka kritiikittömässä ylistävyydessäänkin monipuolistavat Aallosta syntyvää kuva.  Aalto kuvataan eloisana maailmanmiehenä varsinkin sitten,  kun hän on saanut kokemusta menestyvänä arkkitehtinä. Persoonan merkitystä Aallon  menestyksessä ei voi liioitella.  

Aalto tutustui jo varhain vallitseviin suuntauksiin, mm. Walter Gropiuksen perustamaan Bauhausin uuden arkkitehtuurin suunnittelukouluun. Aallon töissä on nähtävissä kiistattoman selvästi vaikutteet uudesta arkkitehtuurista, joskin hän itse kielsi vaikutuksen kategorisesti väittäessään,  ettei tuntenut Hugo Gropiuksen arkkitehtuuria.

Aallon vaikutus levisi rakennustaiteen ulkopuolelle yhteistyökumppanien avulla.  Alvar Aallon, Aino Aallon sekä Maire Gullichsenin (o.s. Ahlström) ja Nils-Gustav Hahlin perustama Artek oli mukana lanseeraamassa maailmalle pohjoismaisen muotoilun käsitettä.

Monille suomalaisillekin elokuva on ensimmäinen selkeä kertaus hieman hapertuneesta Alvar Aallon kuvasta. Hänestä on ehtinyt muodostua kiiltokuvamainen ikoni. Dokumentissa hänessä nähdään ihminen loistavine ominaisuuksineen ja puutteineen.

Aallon elinaikana kuvattu filmimateriaali on dokumentin tärkeää kuva-aineistoa ja kertoo vauraasta elämäntavasta hulppeine veneineen. Tämän kaiken hän oli ansainnut lahjakkuudellaan ja kovalla työllä. Aallon arkkitehtitoimisto oli pitkään pieni huone. Vasta menestyksen myötä hän siirtyi isoihin monen kollegan työtiloihin. Silloin hän pystyi myös delegoimaan töitään ja saattoi itse keskittyä töidensä hahmotteluun ja työpaikan hengen luomiseen.

Aalto ehti kokea myös nuoren arkkitehtipolven ”vierastamissuhteen”. Häntä alettiin pitää 1960-luvun radikalismin päivinä ”dinosauruksena”, joka oli pakko ottaa huomioon,  mutta jonka vaikutusta vastaan taisteltiin.  Ärtymys Aaltoa kohtaan johtui hänen töidensä  väitetystä keskittymisestä näyttäviin pankkipalatsikohteisiin,  joka ei sopinut silloiseen vasemmistosuuntaukseen. Aalto tuskin halusi murtautua ulos konservatiivisesta habituksesta, joka oli hänelle luontaista.

Dokumentissa ihmetelläänkin kuinka Aallon maine – samaan aikaan,  kun arvostelu kotimaassa lisääntyi – kasvoi kansainvälisesti uusiin sfääreihin.

Alvar Aalto ei ollut lasiinsylkijä. Vanhemmiten Aallon runsas alkoholin käyttö kääntyi häntä vastaan,  kun se loppuvaiheessa häiritsi työntekoa ja aiheutti jonkin työn menettämisenkin. Molemmat Alvarin vaimot Aino ja Elissa (avioliitto 1952) yrittivät hillitä alkoholinkäyttöä.  Dokumentissa näistä vaiheista kerrotaan hienovaraisesti,  mutta tosiasiapohjaisesti.

Dokumentti on tasalaatuinen kokonaisuus, ihaileva, mutta tarkasti elämänkulkua seuraileva ja sopivasti analyyttinen kertomus arkkitehtuurin suurnimestä. Ulkomaisten arvioijien ylistävät arviot  kertovat näkökulmasta,  joka meiltä suomalaisilta saattaa unohtua,  kun kriittisesti tarkastelemme suurmiehiämme.

Alvar Aalto kuoli Helsingissä vuonna 1976. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäen juurelle