Quo vadis, olympiakisat?

 

 

Olen seurannut kohtuullisella intensiivisyydellä Tokion olympiakisoja. En tässä kirjoituksessa puutu niinkään urheilijoiden suorituksiin  kuin siihen, miten kisat koetaan tänä päivänä. Vertailukohteena ovat vuoden 1964 kisat samassa kaupungissa. Ikkunan edellisiin kisoihin tarjoavat omat muistikuvani kisoista ja säilyttämäni ”Urheilun kuva-aitan” olympianumero (numero 10/1964).

Molempiin kisoihin on suhtauduttu kriittisesti, mutta eri syistä. Olympiakisat ovat tällä hetkellä – ja ovat jo pitkään olleet - melkoisessa kriisissä johtuen paisuvista  kustannuksista. Lisäksi juuri nyt koronapandemia tuo vakavia  lisäongelmia kisojen järjestämiselle .

Tokion vuoden 2021 kisat päätettiin järjestää,  vaikka suurin osa tavallisista Japanin kansalaisista vastustaa niitä. Tämä osoittaa, että jotkin tahot – varsinkin poliitikot, jotkin urheilupiirit  ja mahdollisesti liike-elämä – puoltavat vahvasti olympialaisten tuomaa gloriaa. Erittäin merkittävä seikka kisojen järjestämisen välttämättömyydestä ovat myydyt TV-oikeudet, joista vapautuakseen KOK joutuisi  miljardiluokan korvauksiin.

Toista oli ennen: Tokion vuoden 1964 kisat olivat näyteikkuna japanilaisesta osaamisesta ja olivat kaiken kaikkiaan merkittävä osa Japanin maineenrakennusta.

Japanin 2021 kisojen todellisiksi kustannuksiksi arvioidaan jopa 25 miljardia euroa. Se on kiistämättä  jättiläissumma, mutta samalla vahvistaa käsitystä,  että kansainvälisestä massiivisesta huomiosta ollaan valmiit maksamaan. Oma lukunsa on kustannusten leviämien käsiin järjestelyjen edetessä. Se hinta, jolla kisat myytiin päättäjille on aivan eri luokaa kuin se,  mitkä ovat todelliset kustannukset kaiken jälkeen.

Usein perustellaan kisoihin sijoitettuja varoja sillä, että resurssi olisivat joka tapauksessa  käytetty tulevaan tarpeelliseen infrastruktuuriin. Aivan liian usein käy kuitenkin niin, että rakennelmat jäävät mureneviksi muistomerkeiksi kisoista. Esimerkiksi Rion kisat 2016 olivat tuhlaavuudessaan omaa luokkaansa. Venäläinen nationalismi ja kritiikittömyys taas johtivat Sotshin olympiakisojen massiivisiin kuluihin. Suuren johtajan kunniasta ollaan valmiit maksamaan tähtitieteellisiä summia.

Itsevaltius ja demokratia yhtä lailla kumartavat mammonan edessä.

Tulevaisuuden kisojen haasteena on,  että kisoja ei haluta järjestää useiden valtioiden yhteistyönä. Liioin ei haluta käyttää olemassa olevia tiloja vaan rakennetaan massiivisia urheilupyhättöjä.

:::::::::::::::::::::::::::

Urheilun kuva-aitta (UKA) tuo toisen näkökulman kriittisen suhtautumiseen kisoja kohtaan. Tokion 1964 osalta niin kuin muidenkin tuon ajan suurkilpailujen osalta kiinnitettiin huomiota kahteen asiaan, liian suuriin joukkueisiin ja toisaalta johtajien suureen määrään suhteessa urheilijoiden määrään. Liian suuriin joukkueisiin kohdistuvalla kritiikillä haluttiin tähdentää sitä, että ”hyötysuhde jäi liian pieneksi”. Taustalla näkyy 1920- ja 1930-lukujen menestyksen päivät,  jolloin suhteellisen pieniillä joukkueilla mitaleja  suorastaan ropisi kansallistunnon pönkittämiseen.

Myöhemmissä kisoissa mitaleja ei ole saatu tarpeeksi odotuksiin nähden. Mielenkiintoista on,  että  esim. 1964 kisojen suomalaiset mitalimiehet eivät välttämättä olleet niitä odotetuimpia. Entä jos mitalin kahmijat olisivat kisoja edeltäneiden  keskinkertaisten tulosten takia  jätetty kotiin?

Merkille pantavaa on,  että viimeisten kymmenien vuosien aikana en ole enää havainnut yliherkkää kritiikkiä liian suurista joukkueista ja liian suurista johtajien määrästä. Ajat ovat muuttuneet. Ehkä asioiden tilaan on totuttu.

:::::::::::::::::::::::::

Olympiakisat ovat paisuneet ennen kuulumattomiin mittoihin. Tämä on todistettavissa muutamin luvuin.

Kun tarkastellaan nyt järjestettäviä Tokion olympialaisia, kisat ovat kooltaan aivan eri luokkaa  kuin vuonna 1964, jolloin Tokio järjesti olympialaiset ensi kertaa. Tuolloin urheilijoiden määrä oli hieman yli 5 000, josta naisia oli vain 13 prosenttia. Nyt naisten osuus 11 000 kilpailijasta on 45 prosenttia.

Vuoden 1964 Tokion kisoissa jaossa oli 163 kultamitalia. Nyt lukema on 339. Lisäksi 1990-luvulta paralympialaiset on järjestetty samassa kaupungissa olympialaisten jälkeen.

Em.  luvut perustuvat Helsingin Sanomien tietoihin.

Kisojen paisumista koskeva arvostelu on ollut Japanissa rankkaa, mutta suuri osa siitä käydään julkisuudelta piilossa. Pelätään, että jos kisat olisi peruttu,  ei Japani enää saisi merkittäviä urheilutapahtumia järjestettäväkseen. Mainehaitta on ilmeinen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Urheilun kuva-aitassa Tokion 1964 olympialaisiin kohdistuvasta  kritiikistä osa on nähtävä Suomen urheilun menestymättömyydestä johtuvana turhautumisena. Kaukana takana päin olivat glorian päivät, mutta menetyksestähän voi aina haaveilla.

Suurin kritiikki vuonna 1964 kohdistui kisojen suureellisuuteen. Pieni ja idyllinen on kaunista. Vanhaan suomalaiseen tapaan muistutettiin, että Helsingin kisat vuonna 1952 olivat ”viimeiset kunnon kisat”, joissa urheilu oli pääosassa.

Urheilun kuva-aittakin myöntää rivien välissä, että Tokion vuoden 1964 kisat olivat hieno urheilullinen menestys, jonka rinnalla kritiikki kalpenee, mutta, mutta…. sitten tullaan mammuttitaudin ilmenemismuotoihin, kun jokainen kisakaupunki vuorollaan haluaa erottua edukseen jollakin persoonallisella tavalla.

UKA:ssa (Pentti Vuorion kolumni: ”Quo vadis, olympiakisat”) nähdään tulevaisuuden kisojen haasteina tilanne,  jossa IBM luopuu palveluistaan(!). Se tapahtuu Vuorion mukaan, ”kun IBM katsoo olevansa tarpeeksi tunnettu ilman kisojakin”. IBM oli tarjonnut kisojen tietotekniikan ilmaiseksi mainostaakseen omaa businestaan. ATK-jättiläisen poistumisen nähtiin johtavan lehtimiesten määrän hallitsemattomaan paisumiseen(!).  Toisena epäkohtana nähtiin ammattilaisuuden tunkeutuminen kisojen sisälle. Kisoja käytettiin ”vain ponnahduslautana ammattilaisuuteen”. Taustalla on vanha kaipuu amatööriyden ”puhtaaseen” ihanteeseen. Pelättiin myös ”olympiakyläfilosofian” (so.  lämpimän yhdessäolon) katoamista.

Tuo edellä esitetty voidaan kuitata toteamuksella, että ”kaikki mainittu  toteutui”, mutta entä sitten?

Oma lukunsa on sitten päättäjien suhtautuminen eri lajeihin. Vuorio epäilee jouduttavan tilanteeseen, jossa lajeja karsitaan. Niin on tapahtunutkin,  mutta kokonaisuudessaan haasteeksi on pikemminkin noussut  lajikirjon runsastuminen, jonka  Vuoriokin myöntää. Edellä jo todettiin, että jaettavien kultamitalien määrä on yli kaksinkertaistunut Tokioiden välillä.

Vuorio ottaa esille ikuisuuskysymyksen eli lajien painoarvon. Hän näkee eri lajien MM-kisojen syrjäyttävän olympiakisojen statuksen. Tämähän ei ole toteutunut: molemmat kisamuodot  elävät ja voivat hyvin.

Naisten osalta tilanne on paradoksaalinen : samalla,  kun naisten lajien määrä kasvaa yli äyräiden,  tasa-arvo toteutuu paremmin. Vuorio on ymmällä.

:::::::::::::::::::::

Olympiakisat ovat happening,  jota rakastetaan vihata. Tämäkin kirjoitus on täynnä kritiikkiä, mutta samalla urheilun mahdin myöntämistä kaikissa eri muodoissaan. Kisat paisuvat ja pursuvat ja Vuorio pelkää henkilökohtaisesti kadottavansa kokonaisuuden hallinnan. Vuorion pelko on toteutunut ja/tai siihen on samalla myös löytynyt ratkaisu: Ylen areenassa esimerkiksi voi seurata viittä lajia yhtaikaa. Tarvitaan vain penkkiurheilijan kanavasurffailun hallintaa.

Quo Vadis, olympiakisat?  Ja Vuorio vastaa: ”…luulen, että nykyaikaiset olympiakisat ovat kulkemassa kohti tuhoaan”. Taitaa Suomen urheiluliiton nykyinen puheenjohtaja Sami Itani  olla Vuorion jäljillä….. Tämän ajattelun mukaisesti  urheilu jakautuisi eri osa-alueiden itsenäisiksi ”paremmuuskisoiksi”(esim. MM-kisat). Vuorion ehdottomuus hämmentää tänä päivänä: hän katsoo, että siinä vaiheessa, kun yleisurheilun MM-kisat astuvat kuvaan,  olympialaisten päivät ovat luetut. Pieleen meni. Olympiakisat ovat paljon sitkeämpi viritelmä kuin useimmat luulevat.

::::::::::::::::::::::

Käsittelemättä jäivät mm. urheilupolitiikka, doping-ongelma, kestävä kehitys, ihmisoikeudet, järjestäjämaan demokraattisuuden aste,  ja se ongelma, että maailman parhaat lajeissaan eivät läheskään täysimääräisesti kohtaa kisoissa. Osa näistä kysymyksistä on sellaisia,  ettei Vuorio niitä ymmärrettävistä syistä osannut huomioida.

Vuorio on viime kädessä lohdullinen teemalleen:  ”Loppujen lopuksi olympiakisat lienevät kuitenkin pelastettavissa, mutta paljon ja radikaali(st)a on tehtävä pian”