Yleisurheilu urheilulajien turbulenssissa

 

Olen kymmenien vuosien ajan seurannut eri urheilulajeja,  välillä intensiivisemmin, välillä väljemmin. Teen niin varmaankin elämäni loppuun saakka. Myös julkisen sanan kiinnostus eri lajeja kohtaan on vaihdellut. Yksilölajit ovat olleet otsikoissa ja analyyseissa vuosikymmenien ajan, mutta nyttemmin joukkuelajit ovat voittaneet suosiota itselleen.

Olen seurannut esimerkiksi yleisurheilun rimpuilua sen taistellessa huomiosta joukkuelajien kanssa. TV:n urheilulähetyksissä on kiitettävästi pidetty yleisurheilun puolta – joskus epätoivoisestikin. Viimeksi Pihtiputaan keihäskarnevaalien lähetysten aikaan nähtiin, kuinka selostajat ja asiantuntijat yrittivät luoda henkeä hengettömiin kisoihin. Mutta minkä mahdat,  kun keihäs ei lennä. Selvää on, että lahjakkuudet eivät hakeudu lajin pariin entiseen malliin. Taso ei puhumalla nouse, mutta TV:n selostajat kuitenkin yrittivät sitä.

Meillä on krooninen lahjakkuusvaje. Joskus 50 vuotta sitten yritin selittää,  että Suomen yleisurheilumenestys 1970-luvulla johtui  suurten ikäluokkien tulosta oikeaan ikään. Sitä ei oikein uskottu. Nyt sanoisin,  että yleisurheilijoita on – lahjakkuusreservien niukkuuden takia – yritettävä rekrytoida systemaattisesti muiden urheilulajien harrastajista.

Lehdessä julkaistiin jokin aika sitten tietoja koululaisilla suoritetuista testeistä,  joissa vaikeudet heittää ”yläkautta” palloa olivat tulleet ilmi. Että siis ei osattu heittää palloa enää yläkautta! Seinässä ollut maalialue säästyi valitettavan usein osumalta,  heitot eivät osuneen edes koko seinään!  Tulee mieleen Tahko Pihkalan into kehittää pesäpallon heittoa, olkoonkin,  että Tahkon piilotavoitteena  - pesäpallon varjolla – oli väitetysti halu kehittää käsikranaatin heittotaitoja. 

Lajiperinne on tärkeä käsite arvioitaessa kunkin urheilulajin menestystä. Sen huomaa usein vasta sitten,  kun lajiperinne on katkeamassa eli kun menestys loppuu. Tällainen lajiperinteen katkeamisen uhka on luonut  varjon mäkihypyn ylle. Mäkihyppy on oma erikoistapauksensa,  koska ulkoiset puitteet (mäki!) ovat niin vaativat. Jos mäet katoavat ei jää jäljelle mitään. Omalla syntymäkotipaikkakunnallani mäkikautta kesti 40-luvulta 60-luvulle! Yleisurheilun pelastaa se, että laji jakaantuu pariin kymmeneen alalajiin.

Lajiperinteen säilymiseksi on kehitetty jos vaikka mitä vippaskonsteja. Yleisurheilun  Timanttiliigassa käytetty menettely, jossa viimeisellä kuudennella heittokierroksella on mukana vain kolme siihen mennessä parhaiten sijoittunutta on oma lukunsa. ”Voittaja” voi olla urheilija,  joka perinteisessä mielessä ei missään tapauksessa ole voittaja. Tällaiset teknisteoreettiset mallit voittajan selville saamiseksi ovat epätoivoisia yrityksiä luoda kliimaksin kautta kulminaatiopiste kilpailulle. Ne ovat tuomittuja epäonnistumaan.  

:::::::::::::::::::::::::::

Yleisurheilun kohdalla perinteet rapautuvat urheilullisuuden väistyessä. Nuoret ovat kiinnostuneet muista asioista, mutta myös muista lajeista. On kiduttavaa verrata sinänsä epäortodoksisesti sanokamme kiekonheiton tulostasoa  jalkapallomenestykseen, tarkemmin sanottuna jalkapallo innostukseen, sillä varsinaisesta  menestyksestä ei voida puhua kovin suurella rintaäänellä.

Selvää on,  että jalkapallo on valtavassa nosteessa.  Aiheesta voi sanoa,  että vihdoinkin! Kaikki kunnia maajoukkueen saavutuksille. Huipulle on vielä matkaa,  ja jo sen tuntumaan pääsy on haasteellinen tehtävä. Jalkapalloilijat voivat kuitenkin  innostuksen saattelemina nousta lähelle lentopalloilijoiden ja koripalloilijoiden saavutuksia. Paljolti on kiinni siitä, miten suomalaiset pääsevät sijoittumaan huippuseurojen palkkalistoille. Yhtä tärkeitä ovat esikuvat. Kun nuoret näkevät pukkien, hradeckyjen ja pohjanpalojen menestyksen,  on tartunnan saaminen helpompaa.

Vai pitäisikö omaksua kyyninen kanta: Suomen väestöpohjalla ei menestytä koskaan EM- tai MM-kisoissa. Onneksi kysymys on urheilusta. Monien pienten maiden odottamaton tai odotettu menestys nostattaa toiveita,  että päivä paistaa risukasaan, niin kuin nyt on jo paistanutkin. Jalkapallolla on juuri nyt momentum saada resurssit paremmiksi ja aikaa myöten kuntoon.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Raha on tärkeä kannustin, vaikka siihen voidaan suhtautua kainostellen. Jääkiekon taso on saatu korkeuksiin,  kun nuoret ja huippulahjakkaat kotimaassa pelaavat näkevät esikuviensa menestymisen paitsi pelitaitojensa puolesta niin myös korkeiden palkkioiden ansaitsijoina. 

Jääkiekkoilijat ovat sekä yksilötasolla että ”massana” ylivoimaisia palkkakilpailussa. Helsingin Sanomat vahvisti tuoreella (10.7.2021) palkkavertailullaan jääkiekkoilijoiden ylivoiman. Tämä johtuu tietenkin siitä, että suomalaisia on pääsyt massiivisesti pelaamaan NHL:n huippujoukkueissa.  Sitä ennen on kuitenkin tehty lujasti töitä kotimaassa. Muissa lajeissa  voidaan vain haaveilla  Mikko Rantasen,  Sebastian Ahon, Tuukka Raskin ja Aleksander Barkovin palkkioista – vain muutaman mainitakseni.  Jääkiekkoilijoiden kintereillä palkkatasossa ovat formulakuskit Valtteri Bottas ja Kimi Räikkönen sekä koripalloilija Lauri Markkanen. Mutta he ovat yksittäistapauksia Jalkapalloilijoista edes  lähelle huippujääkiekkoilijoita pääsee vain Lukas Hradecky.

Jääkiekossa ikäluokkien välillä on suuria eroja. Muutama vuosi sitten valitin, että ainakin yksi ikäluokka menetettiin takavuosina todennäköisesti toimimattomien valmennusjärjestelmien vuoksi. Suomalaisten pelaajien rekrytointi tyrehtyi. Sitten 2010-luvulla kuvaan astui nykyinen 20-26 vuotiaiden ikäluokka (1990-luvun lopulla tai 2000-luvun vaihteessa syntyneet), joka on edennyt mahtavasti NHL:ssä. Edellä mainitut huippupelaajat Raskia lukuun ottamatta kuuluvat tähän ikäryhmään.

Kyllä yleisurheilussakin raha liikkui ns. ruskeiden kirjekuorien aikaan, joskaan tuskin kukaan rikastui niillä. Sen jälkeen huiputkin ovat olleet nälkäkuurilla.  Uudet nuoret huipulle pyrkijät voivat kuitenkin muuttaa yleisurheilun tilanteen.

Jaksan edelleen ilahtua nuorten yleisurheilijoiden otteista. Esimerkiksi  kolmiloikkaaja Senni Salminen on tyypiltään oikea huippu-urheilija. Salminen tarvitsee vain vankkaa rutiinia ja tiettyä kovuutta suorituksiinsa. Suomalaiset ovat tällä kaudella päässeet irti normisuorituksista laajalla rintamalla  ja yltäneet huippusaavutuksiin ainakin Euroopan tasolla.  On valitettavaa,  että loukkaantumiset ovat pilanneet monen huipun tai  huipun tuntumassa olevan urheilijan tavoitteet väliaikaisesti.

:::::::::::::::::::::::::::

Jalkapallon hehkutus on tehnyt siitä elämää suuremman sukupolvikysymyksen. On syntynyt kansanliike  huuhkajien puolesta. Mutta onko Suomen oloissa jättimäisellä entusiasmilla suurempaa vetovoimaa, ovatko suomalaiset jalkapalloilijat nyt halutumpia  ulkomaisissa ammattilaissarjoissa kuin aiemmin? Monet asiantuntijat sanovat,  etteivät ole. Kilpailu on kova jalkapallomarkkinoilla  ja jatkuu EM-kisojen jälkeen sellaisena. Jalkapallomaajoukkue muodostuu pääosin kokeneista pelaajista. Tarvittaisiin  koko joukko nuoria lahjakkuuksia,  jotta ulkomainen kiinnostus suomalaisen jalkapallon osaamiseen lisääntyisi dramaattisesti. Kohtuuhyvä EM-kisamenestys voi toimia tässä katalysaattorina.

Jääkiekossa on systemaattinen värväysjärjestelmä ammattilaisliigoihin,  joilla lahjakkuudet poimitaan varhaisista nuorisoikäluokissa. Tällä järjestelmällä on pitkä historia takanaan. Siksi meillä on niin paljon huippukiekkoilijoita.

Mutta, mutta……

Vanha rakkaus ei ruostu. Siksi toivon, että taistelu yleisurheilun menestyksen ja säilymisen puolesta jatkuu.