keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Mccarthyismi ja tämän päivän vihapuheet

TV:stä tuli dokumentti Joseph McCarthysta. Koska olin perehtynyt tähän amerikkalaiseen poliitikkoon jo 1960-luvulla, katsoin mielenkiinnolla, mitä mahdollista uutta hänestä kerrottaisiin. Dokumentin katsomisen jälkeen on sanottava, että kuva säilyi entisellään. Kuitenkin mielessä kävi hänen sijoittamisensa nyt meneillään olevaan vihakulttuuriin amerikkalaisessa politiikassa.

Joseph McCarthy oli ammatiltaan lakimies. Hänellä oli ilmeisen ylikehittynyt kunnianhimo, joka ajoi häntä eteenpäin urallaan. Jää vaikutelma, että hän yritti etsimällä etsiä väylää poliittiseen kuuluisuuteen. Päästyään senaattiin 1946 hän ei saanut ”juonen päästä kiinni” ennen kuin keksi kommunismin vastaisuuden aseekseen vuosikymmenen vaihteessa.

Lähtölaukauksena oli puhe, jonka tämä wisconsilainen senaattori piti kotiosavaltiossaan vuonna 1950 ja jossa hän sanoi ulkoministeriössä olevan 205 nimeltä tiedettyä kommunistia (jota hän ei pystynyt koskaan todistamaan) . Tämä räjäytti julkisuusmyllyn, joka kantoi hänen populismiaan useita vuosia eteenpäin. Hänestä tuli todellinen julkkis. McCarthyn väitteet upposivat otolliseen maaperään. Ydinpommin salat, Korean sota ja Hollywoodin liberaalit ohjaajat ja näyttelijät olivat omiaan herättämään vainoharhaista suhtautumista kommunisteihin.

Monella epäillyksi joutuneella (mutta ei läheskään kaikilla) oli menneisyydessään kokemuksia vasemmistoyhteyksistä. Nämä yhteydet olivat syntyneet 1930-luvun laman aikoihin, jolloin amerikkalainen kapitalismi oli kovan arvostelun kohteena. Maa oli lähellä vallankumouksellista tilannetta väkivaltaisine mielenosoituksineen . Täysin toisissa olosuhteissa sodan jälkeen vanhat tapahtumat nostettiin esille. Katalysaattorina toimi sodanaikaisten liittolaisten, Neuvostoliiton ja USA:n katkera vastakkainasettelu: kylmä sota käynnistyi.

Monet johtavat poliitikotkin joutuivat epäilyksen alle. Harry S. Trumanilla, Dean Achesonilla ja Adlai Stevensonilla ei kuitenkaan ollut todellista vaaraa joutua syytettyjen penkille. McCarthyn uhrit olivat paljon pienempiä kihoja. McCarthyn aggressiivinen syyttely sai vain heidät näyttämään merkittäviltä hahmoilta.

Television nouseva merkitys tiedonvälityksessä toimi aluksi McCarthyn eduksi: hän sai suunnattomasti näkyvyyttä mediassa. Toimittajia ei kiinnostanut taustatietojen tarkistaminen, heitä kiinnosti McCarthyn persoona. Tässä mielessä on varmaan edetty aikamoisesti verrattuna noihin päiviin. Yksi dokumentin kiinnostavimpia kohteita oli vertailu Richard Nixonin ja Joseph McCarthyn välillä. Nixon pelasi varman päälle nuo vuodet, hyötyi McCarthyn kommunistivainoista, mutta varoi menemästä mukaan McCarthyn pahimpiin ylilyönteihin.

Presidentti Eisenhowerin suhde McCarthyyn on mielenkiintoinen. Eisenhower ei sanoutunut aluksi irti mccarthyismista eikä myöskään avoimesti sitä kannattanut. Hänen suhtautumisensa oli ambivalentti. Vasta myöhemmin hän ryhtyi vetämään rajaa heidän välilleen. Jotenkin menettely sopii kuvaan, joka minulla on Eisenhowerin mukavuudenhaluisesta olemuksesta.

McCarthy liittyy saumattomasti FBI:n Edgar Hooverin kanssa joukkoon, joka kuvitteli vainoharhaisesti täin kokoisen Yhdysvaltain kommunistisen puolueen jotenkin järkyttävän maailman mahtavimman valtion tasapainoa.

Eräs McCarthyn noitavainojen uhri kertoo paljastavasti, kuinka hän tapasi McCarthyn oikeussalin käytävällä. McCarthy taputti ystävällisesti syytettyä selkään, josta tämä veti johtopäätökset, että ”minun piti kantaa uhrin rooli”. Terve. Näytelmässä tarvittiin siis sankarihahmo (McCarthy itse) ja hänelle alistuvat vainoharhan kohteet!

Dokumentissa arvioidaan, että vaikka hyvin monet jo alun perin suhtautuivat Wisconsinin senaattoriin epäilevästi, he pitivät häntä hyvänä pelotteena kommunismia vastaan. Tarkoitus pyhittää keinot!

Kuten monesti tällaisissa prosesseissa päähahmo tarvitsee aseenkantajan. Tällaisen roolin otti asianajaja Roy Cohn. Dokumentissa monen haastatellun käsitys oli, että Cohn oli mccarthyismin aivot. Hän keräsi tiedot, analysoi ne ja hoiti myös julkisuutta itsevarmasti. Roy Cohn myös yritti levittää kommunismin vastaisuutta Euroopassa, mutta joutui luikkimaan Englannista nopeasti pois havaittuaan, että lehdistö oli rapakon tällä puolella paljon kriittisempää.

McCarthyn vastoinkäymiset alkoivat, kun hänen ja armeijan välille syntyi konflikti, josta senaattori ei enää selvinnyt kuiville. Hän ajautui senaatin silmätikuksi vuoden 1954 alussa ja menetti nopeasti maineensa.

Vuoden 1954 jälkeen McCarthy ei enää noussut. Häntä kuvataan elämänsä viimeisinä vuosina ihmisraunioksi. Epäonnistuminen politiikassa, turhautuminen ja alkoholismi tappoivat hänet nopesti vuonna 1957.

McCarthyn poliittinen ura herättää paljon kysymyksiä. Miksi yleensäkään tällainen hahmo on mahdollista synnyttää. Tulee tunne että sodanjälkeiseen ilmapiiriin tarvittiin McCarthyn kaltainen ilmiö, yhden asian mies. Hänellä oli sosiaalinen tilaus. Henry Kissinger määrittää hänet populistipoliitikoksi. Kyllä, mutta muustakin on kysymys.

Jää vaikutelma, että moni McCarthya kannattanut käänsi takkinsa, kun hänen suosionsa alkoi laskea oltuaan sitä ennen avoimesti tai peitellysti McCarthyn suosijoita. Tämä osoittaa kuinka tunnevaltaisesti asioihin otetaan kantaa ja kuinka vähäisellä logiikalla asioita hoidetaan. Pelottaa ajatella, kuinka helposti kansalaiset syttyvät tämäntyyppiselle propagandalle.

Panin merkille, että uusliberalismin riemuvuosina 1980- ja 1990-luvulla oli taipumusta palauttaa McCarthyn maine. Hänet yritettiin nähdä ”neutraalisti”. McCarthy on kuitenkin niin mahdoton hahmo, että dokumentissa hänen puolustajakseen jää oikeastaan vain Ann Coulter, tunnettu oikeistolainen radioääni. McCarthy siis kelpaa äärikonservatiivien vihapuheiden välikappaleeksi. Ja se tässä onkin avainasia. Edelleen tänä päivänä irrationaaliset liikkeet voivat Yhdysvalloissa saada ilmaa siipien alle.

Mccarthyismi edustaa väärin ymmärrettyä patriotismia: ensin määritetään isänmaallisuus äärimmäisen kapea-alaisesti negaation kautta (kommunismin vastaisuus) ja sitten vedetään raja ”vastustajiin”, joita ruvetaan sättimään. Onko tässä jotain tuttua? Mielestäni tämän päivän vihapuheet ovat läheistä sukua mccarthyismille. Ann Coulterin lisäksi Rush Limbaugh, Bill O`Reilly, Michele Bachmann ja monet muut ovat vihateeman asialla.

Tänä päivinä vihapuheiden näyttämöksi ovat nousseet tiedotusvälineet viisikymmentäluvun oikeussalien sijaan. Toisaalta tiedotusvälineissä on myös mahdollista torjua vihapuheet. Riippumaton lehdistö tarjoaa moniarvoisen mediakentän, joka on demokratian pelastus. Vastaavasti valtiojohtoinen media on maailmanrauhan suuri uhka.

Mccarthyismi tuhosi monen lahjakkaan taiteilijan, poliitikon ja virkamiehen uran. Monet ahdistettiin ilmiantajiksi, jotta olisivat pelastaneet oman nahkansa. Ne, jotka saivat tuomion pysyivät pannassa mccarthyismin hiipumisen jälkeenkin, joka sekin osoittaa, että vainoharhaisuus on yhtä nimettyä henkilöä paljon syvemmällä kansakunnan sielussa.

Vihapuheiden kaksinaismoralistinen ja tekopyhä torjuminen ei riitä. Tarvitaan aitoa sivistystahtoa, tiedon objektiivista välittämistä ja korkeaa moraalia, jotta säästymme mccarthyismin kaltaisilta ilmiöiltä.

1 kommentti:

  1. Meillä ammattiliitosta löytyy tuollaiset Joseph ja Roy ihan johtokaksikkona. Kritiikkiin suhtaudutaan "hieman" karsaasti...Siis marraskuussa 2015

    VastaaPoista