Tieto&Trendit -lehden pääkirjoituksessa (lokakuu 2013) puututtiin mielenkiintoisella tavalla yritysten investointitoiminnan ympäristössä tapahtuneisiin muutoksiin, josta aiheutuu sijoitusten vähenemistä erityisesti tuotannossa.
Esimerkiksi lehti ottaa esille yritysjohdon kannustimet. Ne eivät suosi pitkäjänteistä investointitoimintaa. Välittömän hyödyn saanti joko jo ansaituista varoista tai etukäteen odotettavissa olevista varoista lisääntyi varsinkin finanssikriisin alla ja vieläkin se on voimassa oleva trendi. Yrityksiä on viime vuosina kiinnostanut mm. omien osakkeiden osto, jolla on purettu kassavaroja. Nokia on hyvä esimerkki tästä. Jostakin syystä yrityksen tulevaisuus ja investointitarpeet eivät ole olleet niin tärkeitä kuin osakkeenomistajan etu.
Näkisin asian niin, että ”hidas raha” on nykyisessä hektisessä liiketoimintaympäristössä epämuodikasta. Aiemmin ymmärrettiin paremmin pitkäkestoisia teollisia prosesseja ja maltettiin odottaa tuloksia. Kaikki heti tänne -ajattelu on yleistynyt yritystoiminnassa, jossa tarvittaisiin ehdottomasti pitkäjänteisempää ajattelua.
Erityisen huolestunut on syytä olla teollisuuden investoinneista molemmin puolin Atlanttia. Osittain tosin voi olla kysymys myös näköharhasta, sillä kuten Tieto&Trendissä todetaan ”Suomessa ja monissa muissa maissa teollisuusyritysten aineettomat investoinnit ovat jo suuremmat kuin perinteiset kiinteät investoinnit”. Aineettomien investointien tilastointi on tulossa käyttöön Yhdysvaltain lisäksi Euroopassa. Ensi vuonna olemme tässä asiassa viisaampia. Investointien aneemisuuteen voi toki olla muitakin syitä, esimerkiksi epävarma poliittinen ympäristö, pk-yritysten lainansaantivaikeudet ym. Vielä ottaisin esille finanssikriisiä edeltäneen to make money out of money -buumin, jonka aikana sijoitukset osoitettiin finanssituotteisiin teollisuustuotteiden sijasta. Itse asiassa jo ainakin parin vuosikymmenen ajan investointeja on vähennetty teollisuudesta ja siirretty parempituottoisiin rahamarkkinakohteisiin. Kuplatalouden puhkeaminen kuitenkin osoitti, että suuntaus oli väärä tai ainakin ylimitoitettu.
Tieto&Trendit lehden pääkirjoituksen viimeisin kohta eli monopolivallan kasvu on mielenkiintoinen selitysmalli. Lehdessä viitataan Paul Krugmanin esille ottamaan seikkaan, että tuotanto on keskittynyt suuriin monikansallisiin yrityksiin. Krugmanin mukaan yritysten hyvä kannattavuus ”heijastaa enemmänkin markkinoiden hallinnan tuomaa `monopolituloa´ kuin tuloa aiemmista investoinneista”.
Globaalistuminen on siis johtanut pikemminkin teollisuuden keskittymiseen kuin kilpailun lisääntymiseen. Tieto &Trendit -lehti viittaa vielä OECD:n raporttiin, jossa todetaan, että monikansalliset yritykset ovat muodostuneet markkinahäiriköiksi ja rajoittaneet paikallisen ja kansallisen tuotannon mahdollisuuksia.
Viime mainittu kritiikki muistuttaa uusmarksilaisten tutkijoiden monopolikapitalismin arvostelua. Yksi tunnetuimmista uusmarksilaisista Paul Sweezy analysoi jo vuonna 1997, että myöhemmin vakaviin rahamarkkinahäiriöihin johtanut kehitys alkoi jo 1970-luvulla (Lähde: Nykyinen kriisi ja Marx, 2003). Pääoman kasaantuminen 1900-luvun lopulla johtui Sweezyn mielestä 1) kokonaiskasvunopeuden hidastumisesta, 2) monopolistisen (tai oligopolististen) monikansallisten yritysten maailmanlaajuisesta lisääntymisestä ja 3) pääoman kasaantumisprosessin rahallistumisesta (financialization), johon jo edellä viittasin. Sweezy, ja toinen hyvin tunnettu marksilainen tutkija Harry Magdoff esittivät, että rahallistuminen voi jatkua jonkin aikaa, mutta ennen pitkää pää tulee vetävän käteen ja ajaudutaan syvään kriisiin. Jokainen voi itse päätellä kuinka lähelle Sweezy ja Magdoff pääsivät finanssikriisin syntymekanismia.
Monopoli- tai oligopolistinen kapitalismi on paitsi markkinahäiriö niin myös demokratiahäiriö, sillä rahojen siirtyminen harvojen käsiin merkitsee myös vallan osittaista siirtymistä suuryritysten käsiin. Oikeastaan mikään merkittävä päätös ei mene Yhdysvaltain kongressissa läpi ilman lobbauskoneiston seulaa. Lakiesitysten on läpäistävä suuyritysten manipuloima - ja kongressin jäsenten kautta tapahtuva – kontrolli. Vaaleissa kongressiehdokkaan on vaikeaa ja itse asiassa miltei mahdotonta päästä läpi, jos ehdokas itse ei ole miljonääri tai hänen takanaan ei ole suuryritystä tai suuryrityksiä. Syntyy riippuvuussuhde, joka ei voi olla näkymättä päätöksenteossa.
Kehittyvien maiden tuoma kilpailu on tietenkin yhtenä syynä kehittyneiden maiden ongelmiin ja niiden rimpuiluun haasteiden keskellä. Tarve velkaantua on yhtäällä ja tarjottava velkaraha on toisaalla. Onko tässä kysymyksessä ”vain” paradigman muutoksesta, jossa hegemoninen ote on siirtynyt osin kehittyville maille näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi? Monien mielestä on vain oikeudenmukaista, että nyt on kehittyvien maiden vuoro menestyä: kehittyneiden maiden on vain sopeuduttava työttömyyden ja niukkenevin verorahoin tuotettujen palvelujen ympäristöön.
PS
Paul Krugman mainitsee New York Timesin kolumnissaan (17.11.2013), että Yhdysvaltain taloudessa vaikuttaa ”sitkeä taipumus pitää yllä taantumaa” vielä 4-5 vuotta finanssikriisin jälkeen. Yllättävää kyllä samoilla linjoilla on Larry Summers, joka epäili vastikään pidetyssä IMF:n kokouksessa, että ”meillä on talous, jonka normaalia tilaa kuvaa riittämätön kysyntä”. Kysymys on siis sekä Krugmanin että Summersin mielestä ”uudesta normaalista”. Mistä tämä johtuisi? Kolumnissaan Krugman esittää aiemmin jo mainittujen syiden lisäksi uusia arveluja tapahtuneelle kehitykselle. Näitä voisivat olla riittämätön asuntotuotanto ja kauppavajeet. Viime mainittu tosin voidaan johtaa edellä mainitusta kehittyvien maiden kilpailukyvyn paranemisesta.
Krugmanin ja Summersin selitykset ovat lähellä Sweezyn ja Magdoffin analyyseja Yhdysvaltain taloudesta, joka on – näin he väittävät - jatkuvassa alavireen tilassa ja joka vain poikkeustilanteissa – esim. talouden ylikuumenemisen aikaan – nousee selvästi pinnan yläpuolelle. Uusmarksilaiset korostavat monopolististen tai oligopolististen yritysten merkitystä, ja niistä johtuvaa kilpailun puutetta, talouden alavireen synnyttäjänä.
Mikä ero on Sweezyn ja Magdoffin ja toisaalta Summersin ja Krugmanin välillä? Erona on, että Sweezy ja Magdoff näkivät/näkevät talouden taantumaherkkyyden kymmenien vuosien jatkumona, josta on irtauduttu vain ”vastavoimien” (maailmansodat, 1920-luvun autoistumisbuumi, kylmä sota) aikana ja johdosta. Krugmanin ja Summersin uusi normaali on taas finanssikriisin ja sen jälkeisen ajan ilmiö ilman, että sillä välttämättä on yhteyttä itse finanssikriisiin! Molempien näkemysten mukaan ilmiö on kuitenkin pitkäaikaisempi kuin mitä yleensä kuvitellaan.
Tarvitsemme vielä todisteita näiden väitteiden tueksi, mutta historia jatkuu…..
www.historiajatkuu. blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti