Robert Gerwarth ja John Horne ovat toimittaneet mainion kirjan ”Sodasta rauhaan. Väkivallan vuodet Euroopassa 1918-1923”. Alkuperäisen teoksen nimi on ilmaisevampi: ”War in Peace: Paramilitary Violence after the Great War, 1917-1923”. Kirja koostuu 12 kertomuksesta Euroopassa, jossa sotaa käytiin joukoilla, jotka eivät pääosin olleet armeijoita. Käsite puolisotilaallinen (paramilitary) on osuva termi kuvaamaan taistelevia joukkoja. Ensimmäinen maailmansota oli päättynyt tai päättymässä, mutta sekasortoisissa olosuhteissa puolisotilaalliset joukot jatkoivat keskenään taistelua vallasta. Usein aiemmassa historiankirjoituksessa nämä vaiheet kuvataan jäsentyneempinä taisteluina selvemmin määritettyjen osapuolien kesken, kuin mitä tässä kirjassa annetaan ymmärtää. Mielestäni ”Sodasta rauhaan” edustaa realistista näkemystä.
Tarkastelen tässä erikseen - Robert Gerwarthin kirjoittamaa - kuvausta Venäjän tapahtumista 1918-1920 (”Poliittinen väkivalta Venäjän sisällissodassa 1918-1920”). Venäjällä toimi sekalainen joukko erilaisia aseellisia joukkoja, joista kehittyneimmät olivat armeijoita, eräät muut olivat puolisotilaallisia joukkoja ja pohjimmaisina olivat erilaiset pelkästään ryöstelyyn keskittyneet hajanaiset joukot. Valkoisten ja punaisten joukkojen lisäksi oli ainakin ”vihreitä” ja ”mustia” ryhmittymiä.
Väkivaltaisuuksien lähteeksi Gerwarth esittää jatkuvan puutteen esimerkiksi elintarvikkeista, mutta tosiasiassa kaikesta muustakin, mm. työvoimasta. Toiseksi syyksi hän esittää erilaisten menetysten aiheuttaman häpeän ja nöyryytyksen, jossa oli kysymys ”omasta ja kollektiivisesta” selviytymisestä. Kolmas syy oli kaiken organisoitumisen ongelmallisuus tai oikeastaan yhteiskunnan täydellinen lamautuminen.
Vaikuttaa siis siltä, että Venäjä syöksyi ensimmäisen maailmansodan myötä itseään toteuttavaan sekasortoon, jossa taustalla olivat tsaarin hallinnon epäonnistuminen ja Venäjän sekaantuminen sisäisen heikkouden tilassa eurooppalaiseen konfliktiin suurvaltojen välillä - ja huonosti valmistautuneena. Gerwarth ottaa vahvasti vastustavan kannan normaaleihin selitysoppeihin, jotka liitetään Venäjän katastrofaaliseen tilaan: ”Monet historiankirjoittajat pitävät yhä Venäjän vallankumouksen väkivaltaisia jälkimaininkeja osoituksena utopistisen internationalismin tuhoisasta luonteesta ja Leninin henkilökohtaisesta vallanhimosta”. Hän vastustaa siis Venäjän väkivaltaisuuksien käsittämistä pelkästään aatejärjestelmien välisen kilpailun tuotteeksi. On selvää, että moni vakiintuneen kuvan Venäjän tapahtumista sisällissodan aikaan saanut hätkähtää tällä tavalla esitettyä näkökulmaa. Mutta entä jos Gerwarth on oikeassa? Kysymys ei olekaan, kaavamaisesta ideologioiden välisestä kamppailusta, joksi moni Venäjän sisällissodan vieläkin kokee, vaan lukemattomien erilaisten ryhmittymien täyttämästä sekasortoisesta tilasta, johon Äiti-Venäjä oli vajonnut.
Gerwarth korostaa, että tuotanto- ja jakeluongelmat ja yleinen niukkuus alkoivat vaivata Venäjää jo vuonna 1914 ja kärjistyivät 1918-1922. Koko tuota ajanjaksoa selittää yhteiskunnan toimimattomuus. Niinpä vuoden 1915 loppuun mennessä Venäjän etulinjan joukoista 30 prosentilta puuttui aseistus. Puolitoista miljoonaa miestä oli palannut rintamalta vakavasti haavoittuneena ja ilman kunnollista hoitoa ja toiset 1,5 miljoonaa olivat kadoksissa tai sotavankeina ja miljoonat ihmiset olivat joutuneet pakenemaan asuinsijoiltaan. Vallanpitäjien sotaisa politiikka herätti suunnatonta ärtymystä kansalaisten keskuudessa. Seurauksena oli kansakunnan raaistuminen.
Kuitenkin valtiovalta yritti selvitä tehtävistään ja muuttaa hallintoa – joka sen olisi pitänyt tehdä jo rauhan aikana – nykyaikaisemmaksi. Ratkaisuksi löydettiin vallan ja päätöksenteon delegoiminen alaspäin. Suuret odotuksen langetettiin demokratisoimisprosessille. Demokratisoimisprosessi liian myöhään toteutettuna oli kun bensan heittämistä tuleen. Keskusvalta ei pystynyt tukemaan paikallista päätöksentekoa, joka olisi ollut välttämätöntä. Paikallinen taso tempautui irti keskusvallan otteesta ja ryhtyi toteuttamaan omia sekasortoisia ja koordinoimattomia ratkaisujaan. Katastrofi paheni. Gerwarth toteaa: ”Neuvosto-Venäjällä oli siis tahattomasti luotu täydelliset olosuhteet kansasta lähtevälle väkivallalle”.
Koltsakin ja Denikinin valkoiset armeijat harjoittivat väkivaltaisia rekrytointeja yrittäessään päästä valtaan. Keskeiset vallantavoittelijat – punaiset ja valkoiset - turvautuivat terroriin, mutta sitä harjoittivat monet muutkin valtaan pyrkivät ryhmät. Gerwarth arvioi, että valtaan pyrkiviä ”hallituksia” oli vuosina 1918-21 yli 30.
Kun bolsevikit pääsivät lopulta valtaan heidän ideologiansa näyttäytyi vain lupauksena paremmasta. Ei pystytty muodostamaan ideologian pohjalta toimivaa hallinnon järjestelmää. Bolsevikkien vastustajat eivät pystyneet tarjoamaan mitään parempaa. Syvät ongelmat bolsevikit pyrkivät ratkaisemaan väkivallalla. Kapitalistit ja omistava luokka syyllistettiin kaikista yhteiskunnan vääryyksistä. Punaisten ja valkoisten terrorin sijalle luotiin bolsevistinen terrori. Brest-Litovskin rauha toi hengähdystauon bolsevikeille, mutta Ukrainan raaka-ainetuotanto ja viljantuotanto jäivät saksalaisten haltuun, josta aiheutui krooninen ruokatarvikepula. Näin Brest-Litovskin rauhakin hukkuu loputtomaan puutteen ja kurjuuden noidankehään.
Gerwarthin ja Hornen toimittaman teoksen alaotsakkeessa esiintyvä ”puolisotilaallinen” -käsite on tärkeä, jotta ymmärrettäisiin, mitä Venäjällä tapahtui sisällissodan aikana. Itse asiassa syntyi lukematon määrä erilaisia versioita järjestäytyneiden armeijoiden (jos tätä käsitettä edes voidaan käyttää), puolisotilaallisten joukkojen ja epävirallisempien ryhmien välisinä yhdistelminä. On selvää, että sekasortoinen taistelu vallasta synnytti suunnattomasti väkivaltaa.
Bolsevikkien muista erottuva voima saattoi johtua siitä, että heillä oli - varauksin - yhteinen ideologia, jota voitin markkinoida ylevänä tarkoitusperänä, koska tavoitteenahan oli saada leipää kansalle. Muut ryhmät olivat aatteellisesti sekalaista porukkaa, joita ei sitonut yhteen mikään selkeä tavoite (muu kuin punaisten vastustaminen). Bolsevikit eivät olleet yhtään hyveellisempiä kuin muutkaan, päinvastoin heidän väkivaltansa oli laajamittaisinta. Kirjan toimittajien loppuyhteenvetoon on helppo yhtyä: ”Missään muualla (Euroopassa) poliittinen väkivalta ei ….. raaistanut siviilielämää ja poliittista kulttuuria yhtä perinpohjaisesti ja yhtä pitkäksi aikaa (kuin Venäjällä)”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti