1960-lukua ihannoidaan laajalti tänäkin päivänä, joskin paheksujiakin löytyy. Ei kuusikymmentäluku ollut niin ikimuistettava kuin sanotaan, mutta ei se ollut niin ärsyttäväkään kuin siitä sanotaan. Kuusikymmentäluvussa oli monta kuusikymmentälukua. Seuraavassa käsittelen vuosikymmentä sekä tekstin että kuvion avulla.
Useat yhdistävät sen arvojen vallankumoukseen. Asetettiin kyseenalaiseksi 1950-luvun ja 1930-luvun ajattelutapa. Vielä kovempi koetinkivi oli, että joillakin tahoilla asetettiin kyseenalaiseksi sota-ajan saavutukset.
Tuon vuosikymmenen kesto oli ja on eri ihmisten arvioissa eripituinen. Monet arvoradikaalit asettavat vuosikymmenen alkamisajankohdaksi karkeasti vuoden 1965 ja monet haluavat päättää sen vuosikymmenen vaihteeseen. Tämän lyhyen kuusikymmentäluvun vaihtoehtona on, että se jatkui pitkälle 1970-luvun puolelle. Päättymisajankohta voisi olla vuoden 1973 öljykriisi. Useimmat ovat sitä mieltä, että vuosikymmenen alku ei ole osa ”kuusikymmentälukua”. Kuitenkin on sanottava, että esimerkiksi Suomessa monet ”varsinaisella” kuusikymmentäluvulla kukkaan puhjenneet ajatusten purot ja virrat saivat alkunsa juuri vuosikymmenen alkupuolella.
Minusta yksi tuon ajanjakson tunnuspiirteitä on kehitysusko ja optimismi. Tähän pitää panna aikamoisia varauksia. Miten voitiin olla kehitysuskovaisia, kun maailma eli ydinsodan uhan partaalla (Berliini 1961, Kuuba 1962, Lähi-itä 1967)? Koen asian niin, että tekninen kehitys ja kehityksen odotus mahdollisti murtautumisen ulos sodan varjossa eletyltä 1950-luvulta ja leimasi koko vuosikymmentä.
Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? Mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreatismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä (osin syynä oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!). Etsittiin totuutta tiedemaailmasta. Monet edistysaskeleet vahvistivat optimismia, esimerkiksi juuri avaruustutkimuksen läpimurrot. Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen. Kehityksen nopeutta yliarvioitiin selvästi; sen on myöhempi aika osoittanut. Tuli suvantovaiheita ja raamatun luomiskerotomukseen uskoo kirjaimellisesti kymmenet miljoonat ihmiset tänäkin päivänä. Kehitys noudattelee jossain määrin dialektiikan periaatteita (teesi-antiteesi).
Myös elintason nopea nousu loi uskoa kehityksen loppumattomaan siunauksellisuuteen. Muistan kuinka päivän slogan oli, että ”nyt on elintasossa saavutettu korkea taso, on syytä keskittyä elämisen tason parantamiseen”.
Moni on kokenut – kuten minä – pettymyksen sen takia, että tiedesuuntautuneisuus ei ole jatkunut katkotta nykypäivään. Päinvastoin erilaiset uskomusmystiikkaan perustuvat aatokset ovat vahvistuneet.
Ihminen on sitä, mitä odottaa…. Juuri odotus on vallankumousten – myös 1960-luvun arvokumouksen – voima, mutta samalla pettymyksen siemen. Kehitys ei kehittynyt yhä paremman yhteiskunnan suuntaan. Viimeistään 1990-luvun alun lama palautti maan pinnalle.
Ehkä kaikkein tiiviimmin kuusikymmentäluku kytketään vanhojen ajattelutapojen murtamiseen. Tapahtui monia paradigman muutoksia samaan aikaan. Olen niitä pyrkinyt erittelemään oheisessa piirroksessa.
Mutta oliko tuo aikakausi täynnä vanhojen rakenteiden murtamista? Muistan kuinka jotkut 1960-luvun Swinging Londonin muistelijat ovat kyynisesti todenneet, että svengaava Lontoo koski vain rajattua joukkoa pop-tähtiä, valokuvaajia ja tiettyjä muotiguruja ja heidän seurailijoitaan. Tavallinen kansa vaelsi kaduilla farkuissaan perinteisen elämänmuodon sitomana. On tässä osa totta, mutta osa varmaan vähättelyä: on nimittäin niin, että kuusikymmentäluvulla kylvettiin siemen monien uusien ajatusten läpimurrolle myöhemmin.
Koko yhteiskunta oli ideologisesti vasemmalle kallellaan (nyt se on oikealle kallellaan). Yhteisöllisyys ja yhteisvastuu (”maailmanparannus”) arvotettiin korkealle, joskin samaan aikaan tapahtunut ”kulutusyhteiskunnan” läpimurto vaikutti myös päinvastaiseen, yksilöllisyyttä korostavaan suuntaan. Käsitän niin, että lopullinen henkinen irtautuminen sääty-yhteiskunnasta tapahtui kuusikymmentäluvulla. Kaikki haluttiin pitää mukana. Hyvinvointiyhteiskunnan läpimurto ilmensi tätä kehitystä.
Eräs tapa läpivalaista kuusikymmentälukua on nähdä se vastakohtien ilmentymänä. Näitä voisivat olla seuraavat:
Elintason nousu vs. 1950-luvun otsansa hiessä raataminen.
Suurten ikäluokkien läpimurto opiskelemaan ja työmarkkinoille kotikunnan ulkopuolelle vs. staattinen isältä pojalle siirtyvä ammatti- ja elinkeinorakenne.
Kaupunkilaistumisen läpimurto vs. perinteinen maaseudun elämänpiiri.
Teollinen Suomi vs. maatalous-Suomi.
Lähiöityvä Suomi vs. perinteinen haja-asutusalueen Suomi, pihapiiri-Suomi.
Sodan jälkeen syntyneet ikäluokat vs. sodan kokeneet ikäluokat.
Ulkomaan matkojen luoma maailmankatsomuksen avartuminen vs. perinteinen ajattelu, jossa lähikaupunki oli jotain suurta.
Nuorisoradikalismi vs. perinteiset arvot.
Yhdistäviä tekijöitä voisivat olla TV (maaseudulla TV tuli moniin maataloihin aikaisessa vaiheessa) , autot ja kulutusyhteiskunta. Ja kyllähän kotimaisen ruoan tuotanto on kaupunkielämisen ehdoton ehto.
Kummasta oli enemmän kysymys, vanhan murtumisesta uuden paineessa vai vanhan säilymisestä uuden aiheuttaessa säröjä traditioon siten, että syvällä yhteiskunnassa muutokset tapahtuivat hitaasti? Itse kallistuisin viime mainitun kannalle.
PS
Yleisradion kyselyssä kysyttiin vastikään ihmisiltä, mikä on suosituin vuosikymmen. Kuusikymmentäluku oli kadonnut jo unholaan ihmisten mielissä. Ehkä siksi kannattaa tuoda 50 vuoden takaisia asioita esille, sillä silloin pantiin itämään hyvinvointiyhteiskunnan siemenet. Seuraavassa blogikirjoituksessa kommentoin Ylen tutkimusta.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti