Valtion rooli on mennyt liian pitkälle?

Professori Vesa Puttonen on lanseerannut mielestään oivallisen ajatuksen: valtion rooli on mennyt liian pitkälle. Hän toteaa (Talouselämä-lehti), että lyhyelläkin matematiikalla pitäisi tajuta, että jos valtio velkaantuu vuodesta toiseen 9 mrd eurolla niin meillä on kestävyysvaje. Tässä ylemmyydentuntoinen professori kertoo meille, mitä meidän pitäisi tajuta, jotta selviytyisimme. Sitten hän lisää vielä, että kuntien velvollisuuksien vähentäminen ei valtion velkaantumista ”vähennä yhtään”. Kyllä velvollisuuksien vähentäminen vähentää valtion kuluja, jos maltillistetaan sekä kuntien että valtion kulurakenteen nousua tai kenties pysäytetään nousu ainakin joksikin aikaa. Mitä tulee itse velkaan, niin se ei tietenkään vähene nopealla aikataululla, vaikka kuinka vähennettäisiin palveluja. Velan kanssa on opittava elämään. Kun Suomen velkaantumisaste on nykyisellään maltillinen, tulisi ensisijaisesti pyrkiä velkasuhteen nousun pysäyttämiseen, esim. 60-65 prosentin tasoon BKT:stä. Absoluuttisesti velkamäärä voi siis jonkin verran kasvaa, ei kuitenkaan enempää kuin BKT:n kasvun verran. Se on sinällään kovahko haaste, mutta saavutettavissa.

Ainoa tie kuiville on vähittäinen muutos kustannuspuolella (usein riittää kustannusten kasvun pysäyttäminen) ja kohtuullinen talouskasvu (2-3 prosenttia). Nyt Puttonen niin kuin monet muutkin arvioivat taloutta juuri tämän hetkisellä tasolla, jossa BKT:n kasvu ei yllä taloutta piristävälle tasolle. Minäkin olisi huolestunut, jos mitään ei tapahtuisi 9 miljardin vuosittaiselle velkaantumiselle.

Ilmeisesti Puttonen on päätynyt arvioon, jossa meillä talouskasvu on pysyvästi nollan tuntumassa. Sillä tasolla ongelmat jatkuvat, se on selvä. Mutta pitääkö tulevaisuuden kuvan olla niin synkkä? Yhdeksänkymmentäluvun lamassa ennakoitiin Suomen talouden ja hyvinvointiyhteiskunnan alamäkeä. Ei kuitenkaan tapahtunut kasvun romahtamista, eikä tapahtunut myöskään hyvinvointiyhteiskunnan romahtamista. Talous kääntyi kovempaan yhtäjaksoiseen 15 vuotta kestäneeseen nousuun kuin kertaakaan itsenäisyyden aikana. Hyvinvointiyhteiskuntakin toipui, vaikka ylisuurella leikkausohjelmalla se yritettiinkin lamauttaa. Mitään 15 vuoden kasvusysäystä ei ole nyt odotettavissa, mutta vaatimattomallakin nousuvauhdilla voidaan elää ja sopeutua olosuhteisiin.

Mistä tiedän, että nytkin toivutaan? Uskon, että meidän paljon parjatut rakenteemme luovat edelleen kasvun edellytyksiä. Ei yhteiskunnan dynamiikka ole mihinkään kadonnut. Tarvitaan vain kansainvälisten suhdanteiden parantumista, kärsivällisyyttä ja tyytymistä hiukan vähempään kuin aikaisemmin. Puttoselle eivät suunnitellut rakennemuutokset riitä. Hän toteaa, että hallituksen keinot ovat babystepsejä. Puttosella on oikein oma ohjelma, miten tilit saadaan tasan: hän määrittää hyvinvointivaltion tasot yksi, kaksi ja kolme.

Ykköstasolla ”heikko-osaisimmista pidetään huolta” . Ei puhettakaan, että hän määritteli heikko-osaisuuden nykyaikaan sijoitettuna. Mutta ei hän pyrikään ”ykkösluokkaan”. Hän toteaa tyytyväisenä kakkosversion toimivan hyvin. Siihen kuuluvat kaikille ilmainen terveydenhoito ja ilmainen koulutus peruskoulusta yliopisto-opintoihin saakka: ”Tämä on perusteltua”.

Suomi on Puttosen mukaan kuulunut jo pitkään kolmosversioon: siinä järjestetään paitsi ilmainen koulutus niin myös tarjotaan rahaa koulutuksen suorittamiseksi. Toinen kolmosversion tunnuspiirre on yritystukien jakeleminen.

Jos elettäisiin yritystukien osalta Puttosen tavoittelemassa maailmassa, niin Yhdysvallat putoaisi todella korkealta, sillä amerikkalaisen kaksinaismoralismin mukaan yrittäjien pitää tulla toimeen omillaan, mutta samalla liittovaltion rahaa kaadetaan yrityksiin. Muissa maissa toteutetaan samaa politiikkaa, Kiinaa myöten. Meillä pitäisi siirtyä puhdasotsaisesti tyhmän rehellisyyden tielle, irti kaikista tuista. Ei tällainen malli nykymaailmassa toimi.

Ei Suomen talous myöskään kaadu opintotukiin tai vastaaviin järjestelmiin, jos Puttonen niitä tarkoittaa. Hänen linjansa arvostelussa on sama kuin mikä meillä yleensäkin on linja, eli kun joku keksii jonkin mantran sitä aletaan toistaa ympäriinsä. Vaihteeksi on palattu tuttuun teemaan: valtio on liian suuri. Tällaisia kausia on ollut ennenkin ja joillakin tämä pienen valtion mantra on kestoaihe. Yleensä kyllä käy niin, että kun joudutaan pulaan niin valtiota vaaditaan ensimmäisenä apuun. Mielestäni valtion pitää olla vahva, jotta se pystyy toimimaan huonoina aikoina puskurina, kuten nyt on käynyt.

Puttosen mukaan koko maata ei pidä pitää asuttuna. Mihinkähän kohtaan hän vetää rajan? Puttonen mainitsee vain paikan nimen, ”jänkäjoen” (kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella) , se on Puttosen mukaan liian kaukana. Jos päättää ”asua syrjässä, niin pitää hyväksyä, ettei lähellä ole koulua tai terveyskeskusta”. Voin lohduttaa, että tällä tiellä ollaan pitkällä. Etäisyydet palveluihin ovat kasvaneet ja Pohjois-Suomi tyhjenee. On kuitenkin eletty aikoja, jolloin tieten tahtoen koko maata on pyritty asuttamaan. Nyt pitäisi sitten tehdä jyrkkä käännös yhteiskuntapolitiikassa. Onko muuten Puttonen havainnut voimakasta muuttoliikettä pohjoiseen tai itään? Minä en ole. Siellä ovat ne ihmiset, jotka sinne kymmeniä vuosia sitten muuttivat ja joiden lapset ovat jääneet töihin alueelle. Uutta väestöä sinne ei vaivaksi saakka asetu, se on varma.

Puttosen ohjelma edellyttäisi väestönsiirtojen käynnistämistä etelään, mutta tuskin se on tarpeen, sillä väestö valuu etelään joka tapauksessa.

Tuoreessa Hesarissa (HS 7.12.2013: ”Uusien pörssiyritysten jahti jatkuu”) Puttonen jatkaa maan kaivamista hyvinvointiyhteiskunnan alta toteamalla, että ”pörssiyritysten kysynnän heikkous johtuu siitä, että kansalaiset eivät koe tarvetta säästää ja suunnitella taloudellista tulevaisuuttaan, koska hyvinvointivaltio pitää huolen eläkkeistä, terveydenhuollosta ja lasten opiskelusta”. Onko siis Puttosen edellä mainittu hyvinvointiyhteiskunnan kakkosmallikin liian antelias? Mitä hän oikein yrittää sanoa?

Mietitäänpä tarkemmin tätä pörssilistautumisten puutteen syy-seuraussuhdetta? Suurimpana syynä ongelmiin näen kaikkien länsimaiden kilpailukyvyn heikkenemisen suhteessa Itä-Aasian maihin. Osittain tästä syystä johtuu, että tuotannolliset yritykset eivät enää tuota hyvää sillä tavalla kuin aikaisemmin. Samasta syystä sijoituksia on lännessä suunnattu ”rahoitusteollisuuteen” teollisuuden sijasta. Tämä on ollut fakta esim. Yhdysvalloissa jo pitkään. Kehitys ei pysähtynyt finanssikriisiin.

Osa pörssin heikkoudesta johtuu siitä, että kotitalouksien rahat uppoavat seiniin eli omistusasuntoihin, joiden hinnat ovat olleet kovassa nousussa. Kotitaloudet ovat velkaantuneet ja rahat eivät riitä normaaliin kulutukseen. Korkeat asuntojen hinnat ja velkataakan kasvu estävät säästämisen. Velkaantumisesta on tehty liian helppoa, mutta siihen ei hyvinvointiyhteiskunta ole syyllinen, vaan pankkien anteliaat lainaohjelmat ja ihmisten malttamattomuus vaurastua. Vielä on mainittava, että ainakin kolmasosalla kotitalouksista kaikki rahat menevät lyhentämättöminä elämiseen. Ei ole millä säästää.

Että hyvinvointivaltio pitää huolen eläkkeistä? Kyllä työnantajat huolehtivat siitä maksamalla kahta palkkaa, työajan palkkaa ja eläkeajan palkkaa. Kyllä ihmisillä pitää olla eläkkeelläkin rahaa, jota sitten kulutetaan. Ja elinkeinoelämäkin saa siitä osansa. Vai pitäisikö meillä olla yhtä kelvottomat (=yhtä heikosti rahoitetut) eläkkeet kuin joillakin muilla länsimailla. Ruotsissa kansalaisella on eläkerahojen sijoittamismahdollisuus rajatussa määrin, mutta huhu kertoo, että sijoitukset eivät ole olleet kovin onnistuneita. Eläkefirmojen ammattilaiset saavat parempia tuloksia.

Olisi toivottavaa, että kotitalouksien asemaa ja hyvinvointiyhteiskuntaa ei käsiteltäisi Vesa Puttosen tapaan näin yksioikoisesti, vaan nähtäisiin meidät osana globaalin talouden monimutkaisia ongelmia. Muutoin voisi vetää johtopäätöksen, että oppineet ihmiset ovat lukeneet huonosti kotiläksynsä.