Miksi lukion historia on tärkeä aine?

Opiskeluaikana joku tuli sanomaan, ettei hän jaksanut opiskella historiaa koulussa, kun se sisälsi pelkkiä vuosilukuja. Tietenkin historia on vuosilukujakin, mutta jos on aidosti kiinnostunut historiasta ei vuosilukuja tarvitse päntätä, ne jäävät mieleen ”itsestään”. Olen jossain blogikirjoituksessani kertonut, kuinka 10-vuotiaana poikasena kävin kirjastossa lukemassa Hesaria, josta painoin mieleeni yleisurheilutuloksia urheilusivuilta, kun en ujona poikana kehdannut tehdä muistiinpanoja. Menin kotiin ja päivitin tilastoni, joka koski 20 yleisurheilulajin 20 parasta urheilijaa. Olin hyvin motivoitunut, minun ei tarvinnut päntätä tuloksia päähäni, ne jäivät sinne ”itsestään”. Niin, kyllä vuosiluvut ovat tosi tärkeitä, mutta vain tapahtumien sisällön kautta.

Mihin tavallinen Matti Meikäläinen tarvitsee historiaa? Ensinnäkin tietysti moni on saanut historiakärpäsen pureman koulussa. Muistan hyvin opettajani Eila Mikkosen opetustyylin. Yritin pitää pokan enkä näyttänyt innostuneisuuttani kovin selkeästi – olinhan karski – mutta salaa mielessäni arvostin hänen opetustaan. Historiaharrastuksesta on muodostunut minulle, niin kuin monille muillekin koulusta kipinän saaneelle, elinikäinen harrastus, ja enemmänkin - aina historiaopintoihin saakka.

Tietenkin historianopetus on muuttunut omista päivistäni. Voidaan kysyä, mitä teen tai tein tiedolla, mitä tapahtui Thermopylain solassa lähes 2500 vuotta sitten. Nykyaikaan siirrettynä historianopetuksen pitäisi sisältää Suomen historian perustiedot ja syvemmin itsenäisyyden ajan historiatiedot. Myös yleisen historian puolelta tulisi kaikkien tietää ainakin keskiajan ja uuden ajan merkittävimmät asiat. Viimeisten 100 vuoden ajalta pitäisi tuntea historiaa syvällisemmin.

Mielestäni historian opetuksen keskeisenä tavoitteena tulisi olla nykypäivän ymmärtäminen historian avulla. On mielenkiintoista löytää/pohtia/ymmärtää tapahtumien A, B, C ja D syy- ja seuraussuhteet. Historia ei varsinaisesti opeta (tai jos opettaa, niin opettaa joko oikein tai väärin), mutta se muodostaa osan kokemuksesta ja kokemuksesta voi oppia.

Tämän blogin nimi on ”historia jatkuu”. Idea juontaa juurensa 1990-luvun alkuun, kun luin Francis Fukujaman teoksen ”Historian loppu ja viimeinen ihminen”. Jo lukiessani väittelin kirjan viestiä tai sanomaa vastaan. Ei liberaali demokratia ollut historian lopullinen voittaja kaikkialla maailmassa, niin kuin karkeasti ottaen Fukujama väitti, pitäen taitekohtana 1990-luvun vaihteen kommunismin romahdusta. Hän erehtyi yhtä pahasti kuin suuri esikuvansa Friedrich Hegel joka arveli historian päättyneen vuoteen 1805. No, olen oppinut toki arvostamaan Fukujaman varsin syvällistä historian oivaltamista myöhemmin hänen muiden teostensa kautta.

Kerta toisensa jälkeen huomaa jonkin ilmiön olevan ihmisten mielissä ainutlaatuinen: ”tällaista ei ole tapahtunut koskaan/miesmuistiin/meidän elinaikanamme…. ”. Vähäiselläkin historian tuntemuksella ainutlaatuisuus saattaa väljähtyä olemattomiin. Tämän ajattelun eräs muistomerkki on Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhardtin teos ”This Time Is Different” (Tällä kertaa on toisin), joka kertoi kuinka pankin meklari sanoo ottaneensa oppia edellisestä kuplasta/taantumasta/virheistä ja ymmärtävänsä nyt, mikä meni edellisellä kerralla pieleen…. ja tekee taas samat virheet uudelleen, koska ei ole tosiasiassa oppinut edellisestä kerrasta yhtään mitään. Talouden syklit toistavat samoja piirteitä – joskaan ei eksaktisti – jolloin edellisien kertojen kokemuksista voi jopa oppia jotain.

Tietenkin jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa. Tämän päivän olosuhteet ja käsitykset vaikuttavat siihen, mitä kirjoitamme vaikkapa maailmansotien välisestä historiasta. Näkemykset ajanjaksosta vaihtelevat verrattuna vaikkapa 1960-luvun käsityksiin. Tässä ei ole mitään ihmeellistä; historiasta ei löydy luonnontieteen lakien omaisia lainalaisuuksia, joita voitaisiin koeolosuhteissa toistaa. Historian tulkinta on vaikea laji ja usein kompromissit muodostuvat eri ihmisten historiatietojen, nykyajan näkemisen ja tulevaisuusarvioiden risteyskohdista.

Parhaat historioitsijat oivaltavat uusia ”punaisia lankoja” historian kuluista ja saattavat hätkähdyttää oivalluksillaan – tai sitten erehtyä pahan kerran. Oivallus on kuitenkin historiankäsityksen ylevin tunne, jolloin tuntee ainakin hetken aikaa tuntevansa menneisyyttä, nykyisyyttä ja ehkä tulevaisuuttakin.

Historian tuntemuksen ydintä on, kun miettii - vaikkapa vanhojen aikakauslehtien lukemisen kautta - ilmapiiriä/olosuhteita/asenneilmastoa, jotka vallitsivat, sanokaamme 50 vuotta sitten. Vaistomaisesti pohtii niiden ihmisten päätöksenteon haasteita, joiden ratkaisut jälkikäteen historian näkökulmasta tuntuvat ehkä selkeiltäkin. Jälkiviisaus on toisaalta viheliäistä, mutta jos se opettaa jonkin asian uudelleen näkemiseen, niin kyllä siitäkin hyötyä on.

Mutta onko sittenkään tärkeää tietää lopputuloksesta? Eikö historian viehätyksen ydin ole keskeneräinen tarina, jatkumo? On mielenkiintoista oppia tietämään, miten eri ihmiset ja tahot reagoivat meneillään olevaan tapahtumaketjuun. Joku elokuva-arvostelija totesi ”Sierra Madren aarre” -elokuvan ideana olevan ”etsiminen on kaikki, löytäminen ei mitään”. Kun kulta-aarre valuu hengissä selvinneiden sankarien erämaavaelluksen aikana loputtomaan hiekkamereen, puhkeavat sankarimme - ensijärkytyksestä toivuttuaan - hillittömään nauruun.

En oikeastaan ymmärrä, miten tänä päivänä voidaan tehdä päätöksiä - tätä päivää tai tulevaisuutta koskien - ilman lähihistorian tuntemusta. Sen verran vanhanaikainen olen, että pidän kouluopetusta historiakiinnostuksen herättäjänä välttämättömänä. Historiatietojen ytimessä on yleissivistys. Historia muodostaa elimellisen osan yleissivistyksestä.

Historia on täynnä traumaattisia kokemuksia. Maailmansodat saattavat masennukseen, jolloin tulee mieleen ajatus, kuinka vähillä tiedoilla meitä johdetaan. Jos ei ole kovaa faktaa tekemisiensä tueksi niin aina voi yrittää pärjätä supliikilla. Minulle on jäänyt käsitys, että Hitler ei ollut omaperäinen ajattelija, vaan omaksui erinomaisen muistinsa avulla helposti muiden ajatuksia sanasta sanaan – ja niitäkin valikoiden. Kuinka tärkeää onkaan kritiikki ja kritiikin esittämisen mahdollisuus! Vain moniarvoisessa yhteiskunnassa pystytään historiasta keskustelemaan analyyttisesti historian eri puolia painottaen.

Ihminen on muistava olento. Muistan kyllä, että Bob Hayes juoksi Tokion olympiakisojen satasella ajan 10,0 sähköajanotolla. Triviaalitietoa, kyllä, mutta tietoa kuitenkin. Ehkä jonain päivänä koneiden ohjelmat seulovat ja yhdistelevät oleellisen tiedon ja me nautimme pelkästään hyödyistä. Siihen saakka joudumme käyttämään kirjatietoa ja alkeellista internetiä sekä harrastamaan lähdekritiikkiä.

Kävelen usein hautausmailla miettien ihmisten kohtaloita. Sukulaisteni osalta tiedän asioita sukututkimusharrastukseni kautta. He ovat minussa. Yhtä elimellinen yhteys on historiatiedoilla meidän elämiseemme ja olemiseemme täällä tänään.

Mitä totesikaan Teemu Keskisarja kirjassaan ”Raaka tie Raatteeseen”?: ”Kaikki mennyt tietysti unohtuu niin kuin tulevakin. Kysymys on vain ajasta. Jo tänään luulee yliopistossa opiskeleva tositeevee-kilpailija talvisodan alkaneen vuonna 1917. Jonkin sukupolven kuluttua ovat valistuneet historian harrastajat samaa mieltä. Tuleville kansainvälisesti meritoituville ja poikkitieteellisesti orientoituville historioitsijoille ei kansallinen talvisota välttämättä merkitse enempää kuin lumisota”.

Että jos siitä lukion tuntijakoesityksestä voisi vielä keskustella…..

www.historiajatkuu.blogspot.fi