Nokian pääjohtaja Jorma Ollila kertoo tarinansa Harri Saukkomaan kanssa yhdessä kirjoittamassaan kirjassa ”Mahdoton menestys”. Kirja on sujuvatyylisesti kirjoitettu kuvaus Ollilan ja Nokian noususta suomalaisen ja kansainvälisen yritysmaailman huipulle. Hän keskittyy pitkälti matkapuhelinbusinekseen, joten seurailen tätä ohjenuoraa myös omassa arviossani.
Nykyisen Nokian alkutaival oli tuskaisa; oli Kari Kairamon itsetuho ja varsinaiseksi riippakiveksi muodostunut kulutuselektroniikkaliiketoiminta, josta tuskallisen hitaasti päästiin eroon. Ollila tuli yhtiön rahoitusjohtajaksi 1980-luvun lopulla, matkapuhelinliiketoiminnan johtoon vuonna 1990 ja edelleen toimitusjohtajaksi vuonna 1992, eikä alku todellakaan ollut helppo. Monialayrityksen suurista rönsyistä piti päästä eroon. Näitä olivat Nokian renkaat ja kaapelit kulutuselektroniikan lisäksi. Tämä onnistui 1990-luvun puolessa välissä.
Nokia nousi suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi lokakuussa 1998. Markkinaosuus oli tuolloin noin neljännes, huikea saavutus pohjolan perukoilla toimineelta yritykseltä. Ja siitä noustiin vielä reippaasi ylöspäin.
Nokia on tietenkin osa suomalaista teollisuushistoriaa. Voisi kuvitella, että vakiinnutettuaan asemansa matkapuhelinvalmistajana yhtiöllä olisi ollut selvät saumat edetessään johtavaan asemaan matkapuhelinten valmistajana. Näin varsinkin, kun menestys oli 2000-luvulle tultaessa niin loistokas. Kaikkea muuta. Nokia joutui koko ajan hakemaan asemaansa. Ollilan kautta leimasivat jatkuvat organisaatiomuutokset. Markkinat kääntyilivät jatkuvasti ja niihin piti vastata yhtiön uudella asennolla. Ollilan ympärille rakentunut – tai hänen itsensä rakentama - Nokian johtoryhmä dream team loi sen menestyksen, mistä me Nokian tunnemme. Siihen kuuluivat keskeisesti Ollilan lisäksi Olli-Pekka Kallasvuo, Matti Alahuhta, Sari Baldauf ja Pekka Ala-Pietilä.
Ollila käy läpi ongelmakohdat seikkaperäisesti ja rehellisen tuntuisesti. Näitä olivat iso logistiikkaongelma, N-Gage -pelipuhelimen huono vastaanotto, taistelu teleoperaattoreiden kanssa, kova vääntö Microsoftin ja Motorolan kanssa 2000-luvun alussa ja myöhästyminen simpukkapuhelimien samoin kuin keskihintaisten puhelimien tuotannossa. Mikään suuri strategi Ollila ei ole, pikemminkin hän loi kulloisenkin etenemispolun lähipiirin neuvotteluissa, jossa istuttiin niin kauan, että uusi suunta tuli määritellyksi. Nokiasta jää käsitys, että suuret muutokset tapahtuivat hitaasti ja kippari ei ollut kovinkaan varma vaihtoehdoista, joista kulloisessakin tilanteessa piti valita. Markkina oli kaiken kaikkiaan erittäin vaikeasti hallittavissa.
Ollilalla joutui koko ajan pohtimaan Suomi-suhdettaan. Hän kiinnittää erääseen asiaan huomiota, joka sähköisti omaa lukemistani. Hän nimittäin yhtyy Esa-Pekka Saloseen, joka totesi, että ”Suomessa on mahdollista tehdä suuria asioita, koska täällä on vähemmän hierarkkisia rakenteita ja sisäänrakennettuja jarruja kuin monessa muussa yhteiskunnassa”. Tässä on tärkeä viesti monelle oman maan mollaajalle: tasa-arvolähtöinen yhteiskunta tarjoaa etenemisteitä paremmin kuin luokkayhteiskunta.
Ollila toi Nokian suuren ongelman esille jo varhaisessa vaiheessa. Hän nimittäin toteaa, että Nokia ei ollut vahvoilla internet-vallankumouksessa. Vuosituhannen vaihteen jälkeen uusien sisältöjen, palveluiden ja sovellusten kehitys oli keskittynyt Yhdysvaltoihin eikä Suomessa käsitetty riittävän hyvin muutosta. Kuinka vaikeaa onkaan muuttaa suuntaa isossa yrityksessä, vaikka tarve olisi tajuttu hyvissä ajoin!
Ollilan kriittisyys itseään kohtaan kasvaa kirjan loppupuolella. Em. ohjelmisto-osaaminen on jäänyt häntä hiertämään eikä syyttä, käytiinhän viimeiset taistelut Nokiasta nimenomaan käyttöjärjestelmä- ja sovelluspuolella. Ollila toteaa suorasukaisesti, että kukaan 2000-luvun potentiaalisesta huippukolmikosta Ollila-Anssi Vanjoki-Pertti Korhonen ei ollut ohjelmistoalan asiantuntija. Ollila laajentaa ongelman kaikkia suomalaisia ohjelmisto-osaajia koskevaksi.
Nokia porskutti eteenpäin vielä vuosia. Jo vuonna 2003 Nokia oli Euroopan arvokkain brändi. Tajuammekohan vieläkään, miten ainutlaatuinen saavutus se oli? Vuonna 2004 Nokia siirtyi matriisiorganisaatioon. On herätetty epäily, että johtamisesta katosi tuolloin tatsi. Oli miten oli, Nokian haasteet alkoivat kasvaa samaan aikaan, kun älypuhelimet alkoivat tulla laajamittaisesti markkinoille. Nokialla oli tälläkin saralla kuitenkin aluksi loistava menestys. Symbian käyttöjärjestelmälle rakentunut N95 (2006) tarjosi vielä yhden briljantin loistavien Nokia-puhelimien kokoelmaan.
Vuoteen 2006 mennessä dream team oli hajonnut. Juuri tuo joukko oli nostanut Nokian markkinoiden ylivoimaiseksi ykköseksi parhaimmillaan 41 % markkinaosuudella (2006). Nokian menestys jatkui loistavana vielä vuosina 2007 ja 2008. Ne olivat kuitenkin vuosia, joiden aikana tummat pilvet alkoivat kerääntyä Nokian ylle.
Ollilan viimeinen vuosi pääjohtajana oli 2006 ja viimeinen vuosi hallituksen puheenjohtajana 2012. Viimeiset vaiheet olivat nekin jännittäviä: Olli-Pekka Kallasvuon potkut ja uuden johtajan valinta. Ollilan oma ulkomaalainen ykkösehdokas valitettavasti kieltäytyi eikä Ollila hänen nimeään mainitse. Ollilan ura on millä tahansa mittapuulla mitattuna uskomaton. Keneen häntä voisi verrata? Ei kehenkään! Minulle tulee yksi mielleyhtymä: kun Keke Rosbergilta kysyttiin hänen menestyksensä salaisuudesta, niin hän sanaili: ”aika hyvin eskimolta”. Vertailu vaikuttaa vulgääriltä eikä tämä ole mikään kokonaisarvio, mutta tuo lausahdus kuvaa Nokian tapauksessa kuitenkin etukäteen ajateltuna mahdotonta asiaa: suomalaisen brändin nousua maailman ehdottomalle huipulle neitseellisestä ympäristöstä.
En tietenkään halua aliarvioida meidän muita loistavia yritysjohtajiamme, mutta nyt on kysymys vertaansa vailla olevasta tapauksesta. En myöskään halua aliarvioida sitä valtavaa sivistyksellistä pohjaa, jonka ansiosta olemme nousseet tuohivirsukulttuurista maailman huipulle. Mutta Nokian temppu oli juuri siinä, mistä suomalaisia on ehkä eniten moitittu: emme saa irti loistavasta pohjastamme konkreettisia menestystarinoita.
Tietenkin Jorma Ollila ei olisi saavuttanut menestystään ilman dream teamia, joka joukkueena on varmaan Suomen yrityselämän ylittämätön kokoonpano. Ollila ei mitenkään peittele sitä aivan ratkaisevaa tukea, jonka hän sai ehkäpä itseään etevämmiltä alaisiltaan. Tähdet tuntuivat osuvan kerrankin kohdalleen. Ollila kuvaa taivaltaan häntä vaivaavan jatkuvan huolestuneisuuden kautta: suvantovaiheita ei juuri ollut. Levollista vaihetta Nokia-saagasta saa hakea, riennettiin kriisistä toiseen. Onko tämä itsensä korostamista? Ehkä jossain määrin, mutta kyllä jatkuvia aitoja, isoja huolenaiheita oli omiksi ja muiden tarpeiksi.
Joskus kuulee haikailtavan ”toisen Nokian” perään. Jo tämä yksi on tosiasiassa maailman ihme, eikä sitä voi sellaisenaan toistaa. Ollila vaikuttaa rehelliseltä arvioissaan. Joku amerikkalainen yritysjohtaja olisi rakentanut kuvansa yhdessä haamukirjoittajan kanssa loogisesti eteneväksi kokonaisuudeksi ja menestystarinaksi. Tähän Ollila ei sorru.
Tietenkin tiedämme lopputuloksen, Nokian puhelimien nöyryyttävältä tuntuneen lopun. Ollilalla saa osansa epäonnistumisten syistä. Ei hän tosin omaa vastuutaan myöskään kiellä.
Varmaankin arvuutellaan vielä pitkään, mikä meni pieleen. Jos uusi Nokia alkaa menestyä, ei selittelyjä haeta tietenkään niin intensiivisesti kuin päinvastaisessa tapauksessa. Historia jatkuu ja tiedon palasia tulee jatkuvasti tietenkin lisää. Jossain vaiheessa varmaan selviää, kuka oli Ollilan ehdokas uudeksi pääjohtajaksi Olli-Pekka Kallasvuon jälkeen. Olisiko hän valinnut jonkun muun reitin kuin mikä valittiin Microsoftin Stephen Elopin johdolla? Ollila antaa lohdullisen kuvan Nokian tulevaisuuden odotuksista. Sen historia on täynnä käänteitä ja yritys on kerta toisensa jälkeen toipunut iskukuntoon. Historia ei toistu, mutta ehkä se lisää ymmärrystä tehtäessä tulevaisuuteen suuntautuvia ratkaisuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti