Kaksi sairauskertomusta

Olen juuri lukenut Jarmo Korhosen kirjan ”Valtataistelu” (Tammi, 2015). Ajallisesti kirja kattaa Suomen poliittisen historian 1970-luvulta vuoteen 1983. Korhonen haluaa heti paksun teoksensa (624 sivua) alussa hätkähdyttää ja lataa ensimmäisille kymmenille sivuille presidentti Kekkosen sairaskertomuksen referoinnin. Heti perään (ja pitkin kirjaa kymmenille sivuille) hän sijoittaa Ahti Karjalaisen ”sairauskertomuksen”, jossa käy läpi Karjalaisen alkoholiongelmaa. Kuinka sairasta politiikka oli, jos kaksi mahtimiestä olivat niin sairaita kuin Korhonen kuvaa? No, tämä on tietysti liioittelua, sillä ihmisten kunto sairastaessaankin vaihtelee. Keskityn ohessa kahden miehen, Kekkosen ja Karjalaisen kohtaloihin sairauksien varjostamina viimeisinä vuosina.

Korhonen ei tarjoa varsinaista uutta, mutta yksityiskohdat tarkentuvat piinallisella tavalla. Käytän tässä kirjaa lähinnä taustalähteenä, johtopäätökset ovat omiani. Itse kirja olisi vaatinut rankan toistojen karsinnan, selkeän lyhentämisen ja kunnollisen yhteenvetoluvun.

Kirjassa ei ole minkäänlaista henkilö- tai lähdeluetteloa. Mistä Korhonen on saanut Kekkosen sairauskertomuksen, vai onko hän saanut? Hän toteaa, että paperit on otettu luvatta pois HYKS:n arkistosta, eikä niitä löydy myöskään Kekkosen henkilökohtaisista arkistomateriaaleista Orimattilan arkistosta: ”Paperit ovat kadonneet”. Korhonen ei kerro ovatko ne olleet hänen hallussaan. Ainakin pääosin hänen tietonsa perustuvat kuitenkin Kekkosen päiväkirjoihin.

Kekkosen muistikatkot toistuivat tuhkatiheään, mikä ainakin minulle oli yllätys, olin kuvitellut niitä satunnaisiksi. Sinänsä inhimillistä, mutta valtionpäämiehen ollessa kyseessä ahdistavaa. Tarkoitus ei ole hekumoida Kekkosen terveyden yksityiskohtaisilla tiedoilla (Korhonen kyllä huolehtii siitä!). Koen sen jotenkin vastenmielisenä. Sitäkin enemmän olen kiinnostunut, miten yleensä valtionpäämiehen kykyä hoitaa tehtäviään analysoidaan, mitataan ja arvioidaan. Kysymys liittyy oleellisesti kansakunnan kohtaloihin.

Presidentti koki muistikatkot juuri niin epämiellyttävinä kuin saattaa kuvitella: ”minä vanhenen”. Muistikatkot sattuivat usein hiihtolenkeillä tai yhdessäolotilanteissa, siis pienessä piirissä, joka ainakin aluksi ei vuotanut tietoja juurikaan ulospäin. Myöhemmin ne sattuivat kiusallisissa julkisissa tilanteissa, joissa kenellekään ei jäänyt epäselväksi, mistä oli kysymys.

Tapahtumat liittyvät oleellisesti 1970-luvun poliittiseen ilmapiiriin. Kekkosen poliittinen voima kasvoi pitkin 1970-lukua saavuttaen ehkä maksiminsa vuosikymmenen puolessa välissä. Hänen heikentymisensä näkyi kasvavassa määrin vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Ehkä arveluttavimmalla tavalla Kekkosen terveyskysymykset joutuvat valokeilaan puhuttaessa yhteyksistä Neuvostoliiton suurlähettilääseen Vladimir Stepanoviin. Stepanov pystyi halutessaan käyttämään tietojaan Neuvostoliiton johdon hyväksi ja pelaamaan suomalaisia poliitikkoja toisiaan vastaan itänaapurin eduksi, vaikka hän ulkonaisesti olikin – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – näennäisen korrekti. Erityisesti ns. sotaharjoitusepisodin yhteydessä (1979) Kekkonen tuntui Stepanov-riippuvaiselta ja voimattomalta, vaikka hänen fyysinen tai henkinen kuntonsa juuri tuolloin ei ollut poikkeuksellisen heikko.

Neuvostoliiton kyky puuttua Suomen asioihin oli 1970-luvulla laajimmillaan. KGB tunkeutui syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Sekaantuminen Suomen asioihin oli jatkuvaa ja systemaattista. Perään kuitenkin muistettiin todeta, että ”kysymys oli Suomen omasta asiasta”. Sitten tuli lisäys: ”... mutta Neuvostoliitolla on oikeus reagoida”. Kekkonen ei varsinkaan vuosikymmenen jälkipuoliskolla pystynyt pitämään henkilökohtaisesti rakennettuja suhteita irti riittävästi maiden välisistä suhteista. Olen aina suhtautunut kriittisesti näihin tiiviisiin ja henkilöiden varaan rakennettuihin erityissuhteisiin. Vladimir Stepanov pääsi aivan liian lähelle Kekkosta. Nikolai Patolitshevkin sanoi aikanaan, että ”kavereita voidaan olla, mutta rahat pitää laskea”.

Kekkonen pohti mielessään varsinkin vuoden 1978 vaalien yhteydessä kykenevyyttään hoitaa tehtävää. Mutta tulivatko Suomen johtavat poliitikot ja Neuvostoliitto toimeen ilman Kekkosta?

Neuvostoliitosta tuli tämä hallitsemistapa, että johtajan ura päättyi vasta kuollessa. Neuvostoliiton vanheneva johto joutui riippuvuussuhteeseen Kekkosesta pelättyään, että seuraajat eivät pysty pitämään yllä YYA-suhteita. Vanhassa vara parempi. Vastaavasti Kekkosen valta on osin johdettavissa elintärkeistä Neuvostoliitto-suhteista, mikä aiheutti epätodellisen tunnun länsimaisen demokratian ollessa kuitenkin voimassa.

Suomessa käytiin jatkuvaa presidenttipeliä koko 1970-luvun ajan. Tyypillisesti kampitettiin vastustajaa hallituksen kaatumis- tai pystytysvaiheessa. Ei ollut presidentinvaalien kahden kauden sääntöä, joka olisi ehdottomasti tarvittu jo tuolloin. Vaikka Neuvostoliitto pyrki aktiivisesti vaikuttamaan esimerkiksi Suomen integraatiopolitiikkaan, ei voida puhua syvästä kriisistä. Suhdekehikko oli vain rakentunut/rakennettu niin ahtaaksi, että osapuolet olivat ikään kuin sen vankeja ilman edes lievää irtiottomahdollisuutta.

Pidän edellä esitetyistä syistä johtuvia ongelmia hyvin pitkälle liian kauan jatkuneen Kekkosen presidenttiyden seurauksena. Terveysongelmat olivat sitten vielä asia erikseen.

Korhosen kirjasta voi päätellä miten vahvasti Kekkosen henkilääkärit suojelivat presidenttiä. He eivät näytä ymmärtäneen tai halunneen ymmärtää, että kysymys oli valtakunnan tulevaisuudesta. He kuvittelivat Kekkosen korvaamattomaksi. Poliitikot toimivat myös suojavyöhykkeenä kuitenkin samaan aikaan vuotaen tietoja kavereilleen ja kollegoilleen. Syntyi paljon huhuja. Samassa vyyhdessä olivat median edustajat. He vaikenivat näkemästään suurimmaksi osaksi. Kun sairastelun takia epäonnistumisia kuitenkin sattui esimerkiksi puhetilaisuuksissa levisivät tiedot kuulijoiden kautta laajemmalle.

Ei voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että 1970-luku oli hyvin umpimielinen vuosikymmen siinä mielessä, että yksityiset asiat pidettiin yksityisinä (mikä nyt sitten oli yksityistä) ja julkiset julkisina. Tosin sensaatiolehdistö, joka oli tehnyt läpimurron 1960-luvulla, pääsi pikku hiljaa vauhtiin 1970-luvulla. Jos vertaan esimerkiksi tapahtumia vastaaviin Englannissa, niin Brittein saarilla sensaatiokeskeinen viestintä teki läpimurron 1960-luvun alkupuolella (vrt. kirjoitukseni Profumo-skandaalista). Emme olleet siis paljoa ”jäljessä”.

Erittäin inhottava piirre 1970-luvun politiikassa oli silloin vallinnut kantelutaipumus. Kun Kekkonen halusi pitää kaikki langat käsissään, kävivät johtavat poliitikot taistelua toisiaan vastaan Kekkosen kautta. Kekkonen ei sinänsä tätä toivonut, vaan ahdistui menettelystä, mutta oli itse riippuvainen luomastaan valta-asetelmasta. Väistämättä Kekkonen taipui terveyden heikennyttyä itsekin juonitteluun ja toisten selän takana pahan puhumiseen. Kaiken kaikkiaan poliittinen asetelma oli näiltä osin epäterve. Kekkosen terveyden heikennyttyä saivat viestinviejät yhä suuremman roolin. Oli ilmiselvää, että avuliaat poliitikot ja virkamiesavustajat ottivat suuremman vallan kuin heille asemansa perusteella kuului.

Kekkonen oli itse osa presidenttipeliä ja hän oli itse sitä myös luomassa. En mitenkään voi hyväksyä ajatusta, että Kekkonen oli ensisijaisesti hyväksikäytön kohde. Tässä yhteydessä keskeisimmin nousee esille Kekkosen kruununprinssi Ahti Karjalainen, jonka alkoholinkäyttö oli ajoittain holtitonta. Tästä tuli yleinen juoruilujen aihe. Poliitikot kävivät puhumassa Kekkoselle Karjalaisen törttöilystä. Eikä tämäkään ollut pahinta tuon ajan omituisen sallivan alkoholikulttuurin keskellä, vaan Karjalaisen pyrkimys presidenttiehdokkaaksi ja presidentiksi ”liian aikaisin”. Tämä kävi Kekkosen hermoille ja synnytti paljon suorastaan lapsellista vihapuhetta – molemmin puolin - vanhojen ystävien kesken.

Karjalainen turhautui jatkuviin takaiskuihin, ja vaikka hän olikin Suomen menestyvimpiä poliitikkoja, hän ei kestänyt presidenttipelin paineissa, vaan sortui kerta toisensa jälkeen ryyppyputkiin. Perhe kärsi ja politiikka kärsi. Neuvostoliiton ambivalentti suhtautuminen Karjalaiseen oli silmiinpistävää: välillä häntä tuettiin, välillä häneen suhtauduttiin pidättyvästi ja korostettiin Kekkosen ylivertaisuutta. Neuvostoliitto pelasi omaa peliään joko lähipelinä tai takakentältä aina tilanteen mukaan. Voitaneen sanoa, että Suomen kansa otti johdon käsiinsä ja torjui eri tasoisissa vaaleissa kansakunnan kannalta arveluttavat vaihtoehdot (Virolaisen valinta keskustan presidenttiehdokkaaksi ja tietenkin Koiviston ylivoimainen valinta presidentiksi).

Ahti Karjalainen on Suomen politiikan surullisen hahmon ritari, omituinen yhdistelmä kunnianhimoa, pyrkyryyttä, kiistämätöntä lahjakkuutta ja politiikkaan sopimatonta pehmeyttä. Ehkä ratkaisevaa oli kuitenkin, että hän joutui liian lähelle Urho Kekkosta, Kekkosen oikuttelua, poliittista erityislahjakkuutta, viinapäätä ja kaiken musertavaa kunnianhimoa. Mauno Koivisto totesi varhaisessa vaiheessa, että hän ymmärsi, että Kekkoseen piti pitää etäisyyttä. Luottoystävän ja vihamiehen raja oli sekä jyrkkä että liukuva. Kekkosen läheisyydessä oli tuhon vaara, jos ei ollut kyllä-mies.

Sairaudet ja Kekkosen pitkään jatkunut presidenttiys loivat vallasta luopumisen tuskaa ja samaan aikaan ehdottoman pyrkimyksen pitää kiinni vallasta. Aivan kuin ikuisen terveyden ja voiman symboli hiljaa jäytäen olisi havainnut, ettei hän olekaan korvaamaton.

Kekkosen viimeiset ajat olivat vaikeita. Hän oli yhä useammin henkisesti poissa oleva, eikä pystynyt hoitamaan karsittujakaan tehtäviä. Sama peli jatkui loppuun saakka kilpailevien poliitikkojen käydessä säälimättä kisaansa Kekkosen avulla ja Kekkosesta huolimatta.

Korhosen kirjaa lukiessa tulee mieleen vasta-ajatus: oliko politiikka todella näin suuressa määrin pelkkää juonittelua, juoruilua ja valta- taistelua? Ei tietenkään. Valittu näkökulma on Korhosen ja kuvaa ensisijaisesti hänen omaa suhtautumistaan valtaan ja vallankäyttöön.

Kun tänä päivänä autoritäärisyys nostaa taas päätään jopa vanhoissa läntisissä demokratioissa, kannattaisi kerrata näitä lähihistorian tapahtumia. Kukaan ei ole demokratiassa korvaamaton. Meillä on vain taipumus kuvitella niin. Meillä on nyt kahden kauden presidentit ja parlamentaarinen demokratia on viettänyt juhlia vasta 1980-luvun alusta lähtien. Enää ei hallituksia ole erotettu kesken kaiken valtapelien ja intrigien takia, kuten tapahtui 1970-luvulla.

Kun presidentti Niinistö vastikään sanoi, että hallituksen epäonnistuminen pitää voida ”palkita” hajottamisella kesken kauden, niin onhan se tietenkin niinkin, mutta toisaalta helppoa ei tunnu olevan millään hallituksella. Vaihtamallako (kesken kauden) tuo paranisi? Neljä vuotta pitäisi malttaa.

Presidenttien terveyttä seurataan nykyisin käsittääkseni erityisellä huolella. Demokratiassakin on vain yksi päämies ja tästä yhdestä valistuneen demokratian on syytä pitää huolta, sillä välttämättä ihminen ja yksilö ei siihen pysty.