Alpo Rusin historiatulkinnat

Alpo Rusi ei ole todellakaan suosikkihistorioitsijoitani. Miksi? Siksi, että pidän häntä tavattoman asenteellisena. Usein joutuu hieraisemaan silmiään, kun näkee Rusin tulkinnan jostain historian tapahtumasta. Nyt hän on ottanut kantaa Suomi-Venäjä -suhteisin siltä pohjalta, että me missaamme alituisesti suhteissamme itäiseen naapuriin, koska emme kykene ennakoimaan Venäjän käytöstä.

Rusi toteaa, että Suomi ei - jälleen kerran - viime kuukausien ja vuosien arvioissa ole onnistunut ennakoimaan Venäjän liikkeitä. Mistä hän sen tietää? Nyt puhutaan tulevasta historiasta, sillä nykyisten prosessien lopputulemat ratkeavat vasta hämyisässä tulevaisuudessa. En menisi lausumaan mitään varmaa keskipitkän aikavälin tapahtumista.

Sitten seuraa rusimainen historian kertaus.

Alpo Rusin mukaan vuoden 1917 bolshevikkivallankumous pääsi yllättämään suomalaiset. Meillä oli kuulemma onnea, ettemme jääneet kumouksen jalkoihin.

Perusajatus on oikea: Suomi livahti Saksan ja Venäjän romahdusten välistä itsenäiseksi kansakunnaksi. Mutta jos Rusi tarkoittaa, että meillä olisi ollut jokin toinen nyt toteutunutta parempi ratkaisu, niin haluaisin sen kuulla. Olisi vaadittu tieto, että bolsevikit onnistuvat vallan kaappaamisessa. Siitä ei kenelläkään ollut varmuutta. Sekasortoisessa tilanteessa oikein arvaaminen vaatii kristallipalloa. Suomesta riippumaton historian tapahtumien kulku mahdollisti irtautumisen kahden suurvallan potentiaalisesta alistussuhteesta. Sitä voi sanoa jo onnenpotkuksi.

Rusi: ”Vuonna 1939 Suomi ei uskonut sodan syttymiseen”. Riippuu siitä, keneltä kysytään. Ainakin Mannerheim ja Paasikivi olivat erittäin hyvin informoituja ja vetivät tilanteen vakavuudesta oikeat johtopäätökset. Molempien mielestä jopa alueluovutukset sodan väistämiseksi olisivat olleet mahdollisia (siis laajemmassa mielessä, kuin mihin Suomi virallisesti suostui).

On totta, että meillä oli huono herraonni, kun ulkoministeri Eljas Erkko vaati ja sai ehdottoman viime kätisen ulkopoliittisen päätösvallan samaan aikaan, kun presidentti oli heikko. Erkko pelasi itsevarmaa uhkapeliä tajuamatta, miten heikkoja hänen argumenttinsa olivat.

Nuorena ja innokkaana olin itsekin sitä mieltä, että tavisota olisi voitu välttää esim. Mannerheimin ja Paasikiven strategisilla taidoilla. Enemmistö teki ratkaisut kuitenkin ajassa, jota elettiin: vaalit olivat tulossa ja Karjalan kannaksen alueista ei siinä tilanteessa voitu antaa periksi. Ei vaikka suurvalta kuinka vaati. Muu ratkaisu on jälkiviisastelua.

"Rusi: ”Vuonna 1968 Neuvostoliito miehitti yhdessä Varsovan liiton joukkojen kanssa Tsekkoslovakian”. Yllätys? Jos se oli yllätys, niin en usko, että Suomi yllättyi sen enempää kuin mikään muukaan valtio Länsi-Euroopassa. Kylmän sodan blokkirajat olivat tuolloin niin selvät, että kumpikin osapuoli sai operoida omassa etupiirissään ilman todellista sodan vaaraa. On hyvin vaikea nähdä, miten miehityksen ennakointi oli muuttanut noudatettua politiikkaa.

Rusi: Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Suomelle hajoamisprosessi tuli yllätyksenä”. En jälleenkään usko, että Suomi olisi ollut sen yllättyneempi kuin Länsi-Euroopassa oltiin yleensäkään. Kaiken kaikkiaan Itä-Euroopan tapahtumia vuoden 1990 molemmin puolin ei oikein kukaan pystynyt ennakoimaan. Suomi pyrki reagoimaan varman päälle.

Samaa kaavaa noudattaen Rusi markkinoi viimevuotista Krimin miehitystä erityisesi Suomen kokemana yllätyksenä.

On asetettava kysymys, mitä olisi tapahtunut, jos jotkin edellä olevat tapahtumat olisi Suomessa onnistuttu ennustamaan ”oikein” etukäteen. Mitä erityistä hyvää siitä olisi seurannut Suomelle? En pysty osoittamaan mitään erityistä etua, mistä olisimme muihin verrattuna saaneet nauttia. Miten toisin menetellen Suomi olisi selvinnyt paremmin viimeisen sadan vuoden kriisitilanteista, kuin miten se nyt ”yllätettynä” selvisi?

Rusi harrastaa menneen tulevaisuuden ennustamista, joka on hauska harrastus, mutta ei jätä käteen muuta kuin jälkiviisastelun maun.

Jos ollaan tarkkoja niin Suomen harjoittama politiikka on ollut vuosikymmenien varrella käytännössä ”hitaasti reagoivaa”. Ei ole kiirehditty ottamaan kantaa ennen kuin sumu tapahtumien yltä on hälvennyt ja tapahtumien logiikka on selvinnyt. Pikemminkin arvioisin Suomen politiikan käännöksiä konservatiivisiksi, kuin että kysymys olisi ollut vääristä tulevaisuuden arvioista.

Rusi pyrkii hätkäyttämään mielipiteillään vähän samaan tyyliin kuin kirkkohistorian ja poliittisen historian dosentti Arto Luukkanen. Kummankin argumentointi on omintakeista eikä herätä läheskään aina luottamusta.

Samaan aikaan Erkki Tuomioja käytti mielestäni varteenotettavan puheenvuoron kylmän sodan blokkiajattelun mahdottomuudesta tänä päivänä, koska enemmistö maailman valtioista ei tule sellaiseen suostumaan. Elämme siis monenkeskisessä maailmassa, joka edelleen vaikeuttaa tulevien tapahtumien ennakoimista. Saanemme siis jatkossakin tottua huonoon ennustettavuuteen.

Tuomioja edustaa mielestäni suomalaisittain realistista koulukuntaa, johon ei kuulu spekulointi ja populismi.