Immonen, Soini ja kulttuurimarxilaisuus

”I'm dreaming of a strong, brave nation that will defeat this nightmare called multiculturalism. This ugly bubble that our enemies live in, will soon enough burst into a million little pieces. Our lives are entwined in a very harsh times. These are the days, that will forever leave a mark on our nations future. I have strong belief in my fellow fighters. We will fight until the end for our homeland and one true Finnish nation. The victory will be ours”.

Näillä lauseilla Olli Immonen nostatti melkoisen kohun netissä ja netin ulkopuolella. Huomio oli suuri myös sen takia, että muutoin sattui hiljaisempi hetki mediakentässä.

Mitä nämä pateettiset lauseet tarkoittavat? Kohderyhmänä ovat suomalaiset, mutta viesti oli englanniksi. Kannattaa ehkä palata hieman ajassa taaksepäin, kun perussuomalaiset olivat vielä oppositiossa. Timo Soini käytti reippaita ilmaisuja pyrkiessään nolaamaan poliittiset vastustajat.

Jotkut ovat netissä kiinnittäneet huomiota termiin ”kulttuurimarxilaisuus” sen jälkeen, kun Timo Soini käytti sitä plokissaan ”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin” 28.10.2014. Sitä käytetään tänään leimakirveenä epämiellyttäviksi koettuja aatteita ja virtauksia vastaan. Olen käsitellyt aihetta tarkemmin blogikirjoituksessani "Kulttuurimarxilaisuus ideologisena lyömäaseena" 1.11. 2014.

Kulttuurimarxilaisuus on liitetty vuosikymmenien kuluessa seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin ja ympäristöaktivisteihin. Käytän seuraavassa tätä ”kattoilmaisua” kuvaamaan omalle kulttuurille vieraaksi koettua tai kuviteltua ajattelua.

Kulttuurimarxilaisuus on siis leimaamisen väline. Se sitoo tarkoitushakuisesti liberaalin demokratian sallimat vapaamieliset ajatukset ja nationalistien vastenmielisiksi kokemat asiat toisiinsa. Nimenomaan tätä kytkentää pidän vaarallisena, koska silloin asetetaan kyseenalaiseksi ainakin osittain myös liberaali demokratia, johon yhteiskuntajärjestelmämme perustuu ja on perustunut lähes 100 vuoden ajan.

Todisteena siitä, että kysymys on Immosen kohdalla samaa tarkoittavasta asiasta lainaan hänen blogiaan, jossa hän mm. sanoo, että ”muutosta palvelemaan synnytettiin muun muassa niin kutsuttu punavihreys, johon kuului merkittävänä osana muun muassa eurooppalaisten traditioiden halveksunta, feminismi, pasifismi, globalismi, kiihkomielinen vähemmistöjen etujen ajaminen sekä massamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistäminen. Talousbolševismi muuttui kulttuuribolševismiksi, mutta päämäärät pysyivät samana”. Kysymys on siis ehdottomasti laajemmasta asiasta kuin pelkästään maahanmuutosta: kaikkea vieraaksi koettua (kuviteltua) pidetään ahdistavana.

Timo Soini on ollut käynnistämässä yhdessä kumppaniensa kanssa näitä ”aatteita”, mutta nyt kokee asian kiusalliseksi, koska puolue on hallitusvastuussa yhdessä liberaalidemokraateiksi miellettyjen tahojen kanssa.

Asia voidaan nähdä myös niin, että se, mikä oli sallittua puheenjohtaja Soinille onkin kiellettyä muilta. Soinia on vaikea matkia, koska Soini vetää rajoja itsenäisesti. Tätä seuraajat eivät ole ”huomanneet”, vaan jatkavat Soinin käynnistämiä ja kehittelemiä ajatuksia pahaa aavistamatta.

Soininkin kaltainen poliittinen eläin joutuu vaikeuksiin ohjelmansa kanssa, kun kumppanit heittävät hiekkaa rattaisiin. Tähän saakka Soini on selvinnyt supliikillaan sovittamalla yhteen täysin vastakkaisia poliittisia tavoitteita populististen liikkeiden tavoin, mutta rajansa kaikella.

Tilanne saattaa johtaa persujen jakautumiseen kahtia räyhävähemmistöön ja (varauksin) hallituskelpoiseen enemmistöön. Mitenkään yllättävänä tilannetta ei voida pitää. Vähemmistön kannatus saatetaan testata perusuomalaisten puoluekokouksessa elokuussa: halutaanko osoittaa kapinamieltä vai houkuttaako vallan makeus enemmän?

Immosen kirjoituksissa on häivähdyksiä 1920-luvun Elmo Kailan Vihan veljistä, jolla oli äärinationalistinen ohjelma. Kaila perusti ohjelmansa ryssävihaan, mutta yleispiirteissään ohjelmissa on nykypäivään yhdistyviä piirteitä. Näen Immosen puheissa myös viitteitä 1930-luvun Lapuan liikkeeseen, joka toimi ”puhdistavana” kansallisena voimana kohteena aluksi kommunistit, mutta sittemmin myös sosiaalidemokraatit ja liberaalit. Kaikkia edellä esitettyjä tahoja yhdistää oikeistoradikalismi. Punavihreät tahot nähdään nyt vasemmiston väitetyn kulttuurihegemonian airueina.

Liberaali demokratia ei herättänyt vastenmielisyyttä niin kauan, kun se säilyi hyvin rahoitettuna ”lintukotona” (hyvinvointiyhteiskuntana), mutta kun globalisaation aallot saavuttivat Suomen rannikon, alkoi tapahtua. Liberaalin demokratian suvaitsevaisuus muuttui vastustajien mielestä ahdasmieliseksi ”suvaitsevaistoksi”, jolla oli nationalistisia voimia uhkaava ohjelma. Tietenkin näillä vapaamielisillä aatteilla oli ulkomaiset lähteensä, joita Immonenkin ottaa esille blogissaan. Salaliittomaiset rakenteet uhkasivat ja uhkaavat kotoista kulttuuria.

Myös taloudelliset vaikeudet ovat heijastuneeet oikeistoradikalismin syytöksiin. Kansan ahdinkoon on ollut pakko löytää syyllisiä, vaikka pääsyyt ovat toki muualla eli Suomen talouden keskinkertaisessa sopeutumisessa kansainväliseen kilpailuun. Kilpailukyvyn muuttaminen paremmaksi on vain paljon vaikeampaa kuin langettaa syytöksiä ulkomais-kotimaisille tahoille liiallisesta vapaamielisyydestä.

Kysymys ei siis ole vain maahanmuuttomyötämielisyydestä ja maahanmuuttovastaisuudesta, vaan laajemmasta kulttuurisesta vastakkainasettelusta, joka ei ole hyväksi kansakunnan sielulle.