Paul Krugman on jälleen lausunut tuomionsa EU:n päätöksenteon järjettömyydestä tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”Europe´s Impossible Dream” (20. 7.2015). Vaikka Krugman ei kehitä mitään erityistä uutta, on mielenkiintoista käydä hänen ajatuksiaan läpi.
Krugman on varoitellut jo ennen kriisin puhkeamista ongelmasta, jonka hän ottaa jälleen esille: ”Alusta asti ei ole ollut lainkaan vaikeaa nähdä, että valuuttaunioni ilman poliittista unionia on hyvin kyseenalainen projekti”. Ja nyt ei ole kysymys todellakaan jälkiviisaudesta.
Valkolehdokki on myös minun suosikkini
Krugman käyttää EU:sta nimeä ”fantasiatalous”. Tällä hän viittaa siihen, että niin monet järjelliset valtiomiehet – ei suinkaan vain Etelä-Euroopan lipeväkieliset muunneltua totuutta puhuvat poliittiset johtajat - olivat tavoitteineen aiheuttamassa katastrofia.
En haluaisi muistuttaa tässä Kaarle Suuresta, Napoleonista tai Hitleristä yhtenäisen Euroopan pakkomielteen airueina, mutta kai nämäkin on mainittava. Nyt vain projekti piti toteuttaa rauhanomaisesti eli ikään kuin vastateesinä valloitussodille. Kukapa tällaista olisi voinut vastustaa! Eivät ainakaan Saksa ja Ranska, jotka olivat surmanneet toisiaan niin myöhään kuin 1870-71, 1914-1918, 1940-1945. Eikö näissä kokemuksissa ollut opittavaa aivan riittävästi? Euroopan keskeisten suurvaltojen keskinäiseltä tuhoisalta kilpailulta haluttiin kaikki kannustimet pois, kun perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ja sitä seuranneet taloudelliset ja poliittiset yhteenliittymät.
Krugman vertaa Suomea suorasukaisesti eteläisen Euroopan maihin (ja Tanska ja Hollanti tulevat lähellä), joka ei mielestäni ole reilua. Emme ole lähelläkään Kreikan tietä. Suomi esitetään rapakon takana kummajaisena, jonka sinänsä otolliset menestyksen edellytykset EU ja valuuttaunioni ovat tuhonneet. Suomi – ei Kreikka – on ikään kuin viimeinen naula valuuttaunionin arkkuun, koska Suomi-neitoa on pidetty tasapainoisen hyvinvointivaltion mallioppilaana.
Krugman toteaa säälitellen, että niiden taholta, jotka eivät tunteneet talouden rautaisia lakeja, EU näytti todella lupaavalta projektilta. Syynä varmaankin oli positiivisten odotusten ylimitoitus. Kaupan ja liiketoimien piti sujua yi rajojen kuin tanssi samaan aikaan kun Euroopan yhtenäisyyden symboliarvo nousi arvoon arvaamattomaan. Näissä olosuhteissa tuskin kukaan uskoi kaiken menevän näin perusteellisesti pieleen.
Syyksi ongelmiin Krugman esittää kovapäisyyden: jokainen joka 1990-luvun alkupuolella kyseenalaisti euron haluttavuuden ”suljettiin tehokkaasti keskustelun ulkopuolelle”. Varsinkin amerikkalaisia skeptikkoja väheksyttiin, heidänhän saattoi ajatella ajavan vain dollarin etua itsekkäästi.
Eikä tässä kaikki: sitkeähenkinen austerity-politiikka tuhosi kasvun edellytykset. Historian opetuksista ei otettu opiksi. Kurilinja on aiemminkin tuhonnut nousun edellytykset. Kuviteltiin, että fiskaalinen kuri saa aikaan luottamuksen itseään ruokkivan kehän. Näin ei tapahtunut.
Miten selvitä euroansasta? Krugman veikkaa, että Kreikan euroexit on pian todellisuutta, samoin Kreikan velkojen leikkaus. Niin ennustaa toki moni muukin. On tuotu esille lukusia kertoja, kuinka Saksa vuonna 1953 sai anteeksi noin puolet maailmansotaa edeltäneistä veloistaan. Versailles´n kostorauhan virheet haluttiin välttää. Saksan talouden uudelleen rakentamista haluttiin tukea siirtämällä lainalyhennykset vuoden 1958 jälkeiseen aikaan.
Haasteena on, että Kreikka ei ole Saksa. Olen monesti painottanut näissä blogikirjoituksissa Kreikan taloudenpidon mädäntyneisyyden kulttuurista merkitystä. Perinteet Kreikassa ovat kauhistuttavat. Oliko se niin, että yövartijalle maksettiin kaikkine ”työhönsaapumislisineen” 72 000 euroa vuodessa?
Hyvää ei kerro myöskään se, että Kreikassa oli vielä 1967-1974 sotilasjuntta. Epäkypsä demokratia ei voinut toimia kannustimena tavoitellun hyvinvointiyhteiskunnan oikeaoppiselle ymmärtämiselle.
Kaiken kaikkiaan Krugmanin mielestä Eurooppa maksaa raskasta hintaa eliitin haavemaailman romahtamisesta.
Viimeisten vuosikymmenten aikana yhdysvalloissa on ollut kaavana demokraaatit ovat saaneet liittovaltion kassan jolllakin tavalla tasapainoon ja bublikaanit ovat tarkoitushakuisesti ,pienentäesään liittovaltiota velkaannuttaneet sitä. Yhtiövalta on ilmeisemmin aiakin neoconnien ja libertaarien tavoiteena. Itse seuraan huvittuneen kiinostuneena Trumpin pölhöpopulistista taivallusta valkoiseentaloon,mies itse ei ilmeisemmin ole mikään typerys, vaan hankkiutuu yksinkertaisen enemmistön suosioon.
VastaaPoista