Sdp:n kujanjuoksu

Olen muutamissa blogikirjoituksissani kajonnut sdp:n poliittisen aseman ongelmallisuuteen ja käyn tässä yhteenvedonomaisesti omia tekstejäni läpi lukuisin täydentävin huomioin.

Sdp:n menestyksen suuret vuodet 1940-luvulta 2000-luvun alkuun (kannatusluvut eduskuntavaaleissa vuonna 1945 25 prosenttia ja vuonna 2003 24,5 prosenttia) perustuivat työväestön elintason nousuun ja keskiluokkaistumiseen sekä vaihtelevaan, mutta keskimäärin korkeaan taloudelliseen kasvuun. Kun kasvuluvut ovat hiipuneet ja keskiluokalla on vaikeuksia säilyttää elintasonsa, on sdp joutunut vaikeuksiin.

Timo Soini väittää ”Peruspomo”-kirjassaan puolueensa olevan keskustan ja sdp:n välissä ”siinä missä olemme aina olleetkin”. Toisaalta Soini kehuu perussuomalaisten koonneen sellaisen paketin, joka on ”eliitin ja ja median mielestä mahdoton. Että voi samaan aikaan olla oikealla, vasemmalla ja keskellä”. Ovela strategia, mutta onko se kestävällä pohjalla? Soini käyttää samaa taktiikkaa kuin aikanaan Veikko Vennamo nimeten muut valtapuolueet ”vanhoiksi puolueiksi”. Perussuomalaiset ovat tässä katsannossa ”kansanliike”.

Tapahtuvatko muutokset puoluekentässä vasemmisto-oikeistoakselilla niin kuin Soini näyttää asian näkevän vai sittenkin arvoasetelman konservatiivit-liberaalit -perusteella. Veikkaan, että jälkimmäinen asetelma on lähempänä totuutta. Kun keskustassa ja kokoomuksessa on suhteellisen vahvoja liberaaleja voimia, jäi vulgäärikonservatiivinen laita perussuomalaisille avoimeksi. Ehkä vielä luonteenomaisempaa poliittisen menetyksen saavuttamiseksi on etsiä ja löytää poliittisessa kentässä oikea asiayhdistelmä ja hankkia sille kannatus. Suomessa ja vielä voimakkaammin Tanskan parlamenttivaalien tulokseen vaikutti turvallisuushakuisuus (maahanmuuttokielteisyys), erilaiset vihervasemmistovirtaukset ja räikeä populismi. Suomea ja Tanskaa erotti toisaalta suomalaisten keskittyminen niin vahvasti talousanemiakysymyksiin. Yhteinen piirre oli populististen puolueiden menestys kummassakin maassa. Soini on oikeilla jäljillä, kun hän moittii vanhoja puolueita siitä, että nämä eivät käsitä millaisilla kombinaatioilla nykyisin menestytään. Toisaalta, olemmeko siirtyneet täysin periaatteettomaan menestyssabluunaan, jossa takin- ja äkkikäännökset alituisesti vaihtelevat?

USA:n esimerkki osoittaa, että politiikka polarisoituu ja pienituloiset syrjään valtavirrasta joutuneet ihmiset ovat paradoksaalisesti hyvin konservatiivisia. Amerikkalainen joustava palkkaus on heijastunut elintason alenemisena moniin ihmisryhmiin, mutta työllisyys on suomalaittain katsoen korkealla tasolla. On syntynyt paljon heikosti palkattuja palvelualan työpaikkoja. Suomessa jäykemmät palkkarakenteet ovat johtaneet työttömyyden kasvuun, koska ei ole haluttu luopua hyvästä palkkakehityksestä. Nyt ja lähitulevaisuudessa vasemmisto ja liberaali oikeisto taistelevat edistyksellisten, hyvin koulutettujen, mutta toimeentulovaikeuksien kanssa kamppailevien kansalaisryhmien äänistä ja köyhähkö, mutta omin avuin toimeentuleva väestö konservatisoituu ja saattaa muodostua perusuomalaisten kaltaisten puolueiden pysyvämmäksi kannattajakunnaksi. Edellä esitetty tarjoaa haasteen sdp:lle, miten asemoitua poliittisessa kentässä.

Näyttää siltä, että digitalisaatio ja globalisaatio työntää työmarkkinoilta varsinkin keskiluokkaisia/keskituloisia ihmisiä pienipalkkaisiin palveluammattien rutiineihin, joista osa niistäkin voidaan tietoteknistää. Tämä kehitys ei käsittääkseni ole mitenkään kasvuintensiivisyyttä lisäävää. Bkt:n nopealta kasvulta puuttuvat edellytykset. Tämä kehitys ei suosi vanhaa sdp:n menestyskaavaa, joka perustui kasvuun ja jatkuvaan elintason nousuun.

Tilaa on vallannut ”menestyjät-luuserit” -ajattelutapa. Kaupallisilla TV-kanavilla ovat yleistyneet ”heikoin lenkki” -tyyppiset ohjelmat. Jokainen on oman onnensa seppä. Solidaarisuus toista kohtaan toteutuu pienessä piirissä - jos sielläkään - mutta ei ulota vaikutustaan laajempiin samanhenkisiin kansalaisryhmiin.

Työn muuttuva luonne on vahvistamassa edellä kuvattua kehitystä. On vahvistumassa trendi, jossa muodostuu rajapinta, jonka yläpuolelle syntyy paljon arvoa luovaa työtä (mutta ei paljon työllistävää työtä) ja alapuolelle matalan arvon työtä (paljon työllistävää työtä). Samaan aikaan työmarkkinoiden turbulenssi kasvaa: internet sekä luo paljon työpaikkoja että myös tuhoaa paljon työpaikkoja.

Sekavassa tilanteessa ei muodostu entisessä mielessä ”luokkia”, vaan ihmiset kokevat vaeltavansa yhteiskuntarakenteiden viidakossa enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti. Voi olla, että useimmat hyväksyvät tilanteen käytännön sanelemana ainakin niin kauan, kun sosiaaliturva on kunnossa. Haave paremmasta elämästä on kuitenkin edelleen voimissaan, mutta sen realisointi on haaste.

Globalisaation vallatessa alaa on sen vastaliikkeeksi noussut ”suomalaisuusidentiteetti” (Ruben Stiller), jonka perussuomalaiset ovat erityisen hyvin omaksuneet. Sdp:llä on vanhat juuret kansainvälisessä solidaarisuusliikkeessä, jota perinnettä ei hetkessä muuteta, eikä älyllisesti perustellen ole ehkä aihettakaan. Eri asia on sitten, miten joukot seuraavat, kun kotimaassakin eletään ankeita aikoja.

Kansalaisten - ja varsinkin nuorten - historiakäsitys on ohentunut. Niinpä sdp:n loistavien saavutusten jälkimaine ei välttämättä siirry sukupolvelta toiselle, vaan työ kannatuksen voittamiseksi pitää aloittaa pääosin uudelta pohjalta, mikä ei välttämättä ole helppoa.

Teollisuustyöväki on pienentynyt ja se on yksi sdp:n alamäen syistä, mutta on tapahtunut muutakin. Työväen eliitti on jo kauan ollut irti mistään sosialismiin liittyvästä. Sanalla sanoen se on porvarillistunut. ”Työväenpuolue ilman sosialismia”, eli perussuomalaiset, on korjannut hedelmät. Ei sdp:ssäkään korosteta vanhoja ideologioita, mutta leima pysyy tiukassa, varsinkin kun poliittiset vastustajat siitä propagandassaan muistuttavat. Myös vihreät ovat onnistuneet irtaantumaan sosialismin leimasta ja ovat pyrkineet olemaan moderni vihervasemmistolainen vaihtoehto. Suurimmaksi osaksi tässä pyrinnössä on onnistuttu. Vihreät, keski-iässä oleva poliittinen liike, on riittävässä määrin säilyttänyt nuorekkuuden ja tuoreuden tunnun.

Viimeisen gallupin mukaan sdp:n kannatus oli 14,8 prosenttia. Porvarilehdistö toivoisi, että sdp suorittaa irtioton ay-liikkeestä. Mitenkähän on? Gallupeissa 36 prosenttia suomalaista katsoo ay-liikkeen olevan suurin este yhteiskuntasopimukselle. Toisella puolella esteeksi katsotaan hallitus (16 prosenttia) ja työnantajat (22 prosenttia) eli yhteensä 38 prosenttia. Kun keskustan ja kokoomuksen yhteinen kannatus vaaleissa oli noin 39 prosenttia, ei vasemmalla liene aihetta jyrkkiin suunnanvaihdoksiin.

Sdp:n ristiksi on muodostunut sen onnistuminen asettamissaan tavoitteissa. Kun muut ovat nähneet, mikä vetoaa ihmisiin, ovat he tulleet apajille ja versioineet vanhasta sdp-kaavasta oman menestyvän formulan. Kaikki vanhentuva kuona on jäänyt sdp:n harteille ja hyvä ydin on mennyt poliittisen jakoon.

Valtava vaikutus on ollut median muutoksella, se on porvarillistunut. Yksi toisensa jälkeen sdp:n medialipunkantajat ovat hiipuneet. Muistona menneiltä ajoilta ovat jotkin kokeneet toimittajat, jotka ovat pitäneet perinnettä voimassa. Sdp:n ja kokoomuksen aseveliakselia ei helposti synnytetä uudelleen, siksi pahasti suhteet paloivat karrelle edellisen hallituksen aikana. Tähän on vaikuttanut oleellisesti kokoomuksen oikeistolaistuminen ja demarien painoarvon väheneminen. Yhteiskunnallisen edistyksellisyyden koossa pitävä liima on murentunut puolueiden väliltä.

Poliittinen liike on trendiherkkä. Valovoimaiset persoonallisuudet eivät hakeudu hiipuviin puolueisiin. Tämä on sdp:n yksi isoista ongelmista. Kaukana takanapäin on sdp:n 1970-luvun Dream Team, jolloin puolueen vaikutus oli korkeimmillaan sekä virkamies- että poliittisella tasolla.

Suomessa on meneillään johtamismallien välinen kamppailu, vaikka sitä ei ole kukaan julistanut. Muodikas autoritäärisyystrendi näkyy esim. Timo Soinin johtamistavassa. ”Porukkajohtamisen” filosofia, joka edustaa vanhaa liberaalia demokratiaa on haasteiden edessä. Kumpaakaan johtamisfilosofiaa meillä ei ole puhtaana olemassa, mutta vaihtoehtoina ne ovat kuitenkin nähtävissä. Sdp ja kokoomus ovat tässä valinneet puolensa ja välttäneet radikalisoitumista autoritäärisyyteen.

Kaiken yllä leijuu hyvinvointiyhteiskunnan vähittäisen hajoamisen tuntu. Skandinaavisen mallin Suomeen lanseeraaminen on yksi sdp:n saavutuksista. Nyt näyttää siltä, että hyvinvointikonservatismin sattumanvaraisuus korvaa osittain hyvinvointiyhteiskunnan rakenteen systemaattisuuden. Pesuveden mukana laimenee myös sdp:n vaikutus. Auttaisiko asiaa, jos sdp lakkaisi kantamasta velvollisuudentuntoisesti vastuuta hyvinvointivaltion tulevaisuudesta?

Sdp tiesi keinot kiinnittää puolueen menestys kasvavaan keskiluokkaan, mutta keinot ovat keksimättä, miten niitä sovelletaan hiipuvaan keskiluokkaan. Pitäisikö käynnistää voimakas solidaarisuusliike ja yhdistää pienituloisten asema keskiluokan pikkuhiljaa kasvavaan ahdinkoon?

Nykyisin on niin suosittua julistaa, että olemme samassa veneessä. Tämä on falskia, sillä osa roikkuu veneen laidalla ja tavoittelee turvallisempaa paikkaa, samalla kun kukaan ei tahdo antaa tilaa. Puheiden tasolla ”yhteinen etu” vielä toimii, mutta tosiasiassa vastakkainasettelun aika on päällä.

”Kolmas tie” sdp:n väylänä eteenpäin tuntuu vanhahtavalta blairilaisuuden kertaukselta, mutta saattaa tarkemmassa katsannossa tarjota mahdollisuuksia. Kun ideologinen pohja on ohentunut, tarvitaan yhteiskunnallisia älynväläytyksiä eli uusia aloitteita, joilla saavutetaan kansalaisten luottamus. Vasemmiston ongelma kulminoituu liian suureen ”vastustusfilosofian” määrään ja liian vähäiseen uusien aloitteiden tekemiseen, joiden ei saisi tuoda oleellisia kustannusvaikutuksia.

Osa kolmatta tietä voisi olla julkisen sektorin roolin terävöittäminen esimerkiksi niiden ihmisten työllistäjänä, jotka eivät työllisty markkinaehtoisesti. Nyt kunnat koetaan - enimmäkseen aiheetta - rahasyöpöiksi, joilta kilvan syödään toimintaedellytyksiä. Sdp:llä on selvä rooli hyvin pitkälle kuntien kautta toimivien automaattisten vakauttajien ylläpitäjänä. Sdp on vähitellen muuntumassa pelkästään työväen ja julkisen sektorin puolueesta yrittäjyyden kannustajaksi ja edunvalvojaksi. Erityisesti hyvin pienet yritykset ovat sdp:n kohderyhmä. Sosiaaliturvan saattaminen muiden työntekijäryhmien tasolle lienee ykköstavoite.

Globaalissa ympäristössä kansallisvaltio ja edustuksellinen demokratia ovat haasteiden edessä. Suora demokratia ja ylikansallinen päätöstaso ovat vaihtoehtoja, jotka voisivat olla sdp:n kivijalkoja tulevaisuudessa. Mutta EU-trauman yli pitäisi päästä ensin. Onko hyvinvointiyhteiskunta liian antelias? Sdp yhdistetään helposti systeemin keskeisenä pystyttäjänä kalliisiin rakenteisiin. Siilipuolustus ei ole oikea etenemisstrategia. Parasta edunvalvontaa julkisella sektorilla on työn tehostaminen uusin tietoteknisin ratkaisuin – mutta järki säilyttäen. Liian usein uudet ratkaisut ovat rahastuskeino suurille itc-yrityksille, liian usein työntekijät haluavat pitää vanhasta palvelurakenteesta kiinni. Aloitteellisuus ja ideointi ovat yhtä tärkeitä nyt, kun rakenteita ohennetaan, kuin mitä ne olivat järjestelmiä pystytettäessä.

Tasa-arvokysymykset ovat sdp:n vahva valtti, jota se pystyy skarppaamaan, jos vain haluaa. Juuri pidettyjen vaalien tulos ja seurannut hallitusohjelma olivat tasa-arvon etenemisen kannalta pettymys.

Jos edellä esitetty kehitystrendi jatkuu – kuten oletan – muodostuu kansalaisten äänistä taistelu hyvin monimutkaiseksi ja siirtymät poliittisella kartalla suuriksi. Vasemmiston todennäköinen äänestäjä on koulutettu, mutta silti vaatimattomasti palkattu ”uustyöläinen”, jonka toimeentulo on turbulenteista työmarkkinoista johtuen epävarmalla pohjalla.