Kreikkalaisen tragedian juurilla

Kreikkaa ovat kaikki tiedotusvälineet pullollaan. En tässä kuitenkaan puutu akuutteihin asioihin, niitä on eritelty mediassa kylliksi. Sen sijaan pohdiskelen Kreikan murhenäytelmää yleisemmältä kannalta. Onko Kreikalla oikeastaan mitään mahdollisuuksia toimia hyväksyttyjen pelisääntöjen puitteissa?

Hesarissa oli hyvä erittely perustavaa laatua olevasta ongelmasta (”Veronkierto pahentaa Kreikan velkakierrettä” 10.7.2015). Itse asiassa on syytä kääntää kaikki kivet, että päästään villakoiran ytimeen. Se tapa, millä Kreikka aikoinaan pääsi rahaliittoon oli läpeensä vilpillinen. Apuna toimi amerikkalainen investointipankki Goldman Sachs, joka valuuttajohdannaisia hyväksikäyttäen sai Kreikan talouden näyttämään valheellisen hyväkuntoiselta. Ensimmäiset merkit skandaalimaisesta talouden hoidosta paljastuivat jo 2000-luvun vaihteessa. Georgios Papandreoun hallitus havaitsi, että budjettivajeet olivat pitkällä aikavälillä aliarvioitu ja toi asian julkisuuteen. Tästä koko revohka käynnistyi.

Suuren luokan huijaus alkoi siis alusta pitäen huijauksella. Miksi menettely hyväksyttiin? Ainoa syy, jonka olen löytänyt on, että EU:n ylivertaisuuteen uskottiin niin paljon, että Kreikkaakin oli varaa katsoa läpi sormien. Kaikkea ei tietenkään tiedetty EU:ssa, mutta itsetarkoituksellisessa laajentumisinnossa faktat ja kritiikki unohtuivat. Sanalla sanoen pääsyvaatimuskriteerien olisi pitänyt olla paljon tiukemmat.

Jo 4.10.2012 blogikirjoituksessa ”Pitäisikö Sokrates herättää henkiin?” (pohtiessani Kreikan kohtaloa) totesin seuraavaa: ”Oma lukunsa on veronkierto. Kukin kreikkalainen kiertää veroja yksilönä. Veronkiertoa ei haluta tunnustaa naapurille eikä kollegoille. Takavuosina veronkierrolla ylpeiltiin, mutta nyt on ääni kellossa muuttunut. On syntynyt epäluulon ilmapiiri, jossa tunnustetaan laajalti, että vilppiä on tehty, mutta ei haluta omia kolttosia muiden tietoon. Kreikan kulttuurissa on ollut tai siihen on tullut piirre, jonka tunnuslauseena voisi olla ”kukin pitäköön huolen itsestään”. Tämä on täydessä ristiriidassa sen kanssa, että kreikkalaiset ovat pyrkineet toteuttamaan hyvinvointiyhteiskuntaa. Tosiasiassa kysymys on ollut länsimaisen verotusjärjestelmän ja yhteiskuntamallin jäljittelemisestä ilman todellista tahtotilaa. Kreikkalaiset ovat huijanneet sekä itseään että muita. Kreikkalainen yhteiskunta ei ole hyvinvointiyhteiskunta, vaan mielestäni lähinnä hyväksikäyttöyhteiskunta.”

Hesarin juttu paljastaa ongelman ytimen: kysymys on kulttuurisesta ajattelutavasta. Samaan johtopäätökseen näytän päätyneen jo lähes kolme vuotta sitten. Kreikka ei ollut millään muotoa kypsä liittymään eurooppalaiseen yhteisöön. Väite perustuu ulkoisesti verovilppiin, mutta tarkemmin analysoitaessa koko verotukseen perustuva järjestelmä on haluttu käsittää väärin.

HS toteaa - viitaten amerikkalaisten tutkijoiden tuloksiin - että ”itsensä työllistävät kreikkalaiset käyttivät rahaa lähes kaksinkertaisesti verrattuna heidän verotettaviin tuloihinsa”. Selitys on yksinkertainen: verot ovat jääneet maksamatta.

Saman huomion tein Sokrates-kirjoituksessani kolme vuotta sitten, jolloin viittasin Michael Lewisin näkemykseen, jonka mukaan ”toisen palveluksessa kreikkalaistenkin on vaikea tehdä vilppiä verotuksessa, koska vero pidätetään palkkaa maksettaessa. Siispä on perustettu suunnaton määrä yrityksiä veronkiertomielessä. Kreikka on Euroopan ykkönen yritysperustannassa. Verohuijauksista ei rangaista, tai jos rangaistaan vie päätöksen aikaansaaminen jopa 7-8 vuotta.”

Eiväthän nämä tietenkään ole uusia asioita, mutta uutisvyöryssä on taipumus unohtaa pahojakin rikkeitä. Jos siis Kreikan kaltainen valtio ei täytä kulttuurisesti EU:n vaatimuksia, niin ovatko velkaongelmat vain em. asian pinnallinen ilmenemismuoto. Itse asiassa kaikki kompromissit vain luovat jatkoaikaa väärille menettelyille.

Tietenkin on mainittava Espanja, Portugali ja Italia, ovatko niiden vastaavat asiat kunnossa? HS:n jutussa on hätkähdyttävä kohta, kun OECD:n tutkimusten mukaan muutaman vuoden takaisessa tilastossa kreikkalaisten verovelkojen määrä oli 90 prosenttia suhteessa yhden vuoden verotuloihin ja Espanjassa vastaava luku oli 10 prosenttia (Suomessa 8 prosenttia). Kyllä Kreikka on ongelmineen erikoistapaus.

Olen urhoollisesti pyrkinyt seuraamaan esim. Pertti Haaparannan ajatusta, että Kreikka on austerity-politiikalla ajettu nykyiseen tilaan (missä on perää), mutta kyllä tuo edellä esittämäni tietoisia laiminlyöntejä kuvaava ”kulttuurinäkemys” on Kreikan kannalta liki fataalinen painolasti.

Em. Sokrates-blogissa asetan haasteen seuraavasti:

”Pitäisikö apua hakea 2400 vuoden takaa ? Huhu kertoo, että Sokrates ei ollut Ateenan demokraattien ystävä. Ei siis täältäkään apua? Sanotaan, että Sokrates oli viisain kaikista, koska hän ymmärsi, miten vähän hän tiesi. Ehkä tämä lause sopisi osviitaksi EU:lle. Mutta Kreikka? Loppujen lopuksi Sokrateelta löytyy vastaus vaikeimman kautta. Sokrates ei kertonut, miten ihmisten pitäisi käyttäytyä, vaan asetti kysymykset siten, että asianomainen joutui itse pohtimaan ongelmaansa. Sokrates pyrki metodillaan siihen, että vastaväittäjä (tavallinen kreikkalainen!) joutuu myöntämään aiempien näkökantojensa virheellisyydet ja sen, että aiempi ajattelu johtaa väistämättä mielettömiin seurauksiin.”