Minulla on vanha valokuva 1990-luvun alusta. Siinä äitini, vaimoni, lapsemme ja sisareni ovat nousemassa rannasta päin Suomenniemen Suomenkylään johtavaa tietä pitkin. He levittäytyvät koko soratien leveydeltä katsomaan kuvaajaan päin. Laajakulmaisessa kuvassa leviävät pellot avarina maalaistalojen noustessa esiin maisemasta omenapuiden ja vaahteroiden keskeltä.
Kuvassa on jotain käsittämätöntä symboliarvoa. Koko kylä näkyi pienoiskoossa. Olimme matkalla äitini isovanhempien taloon, enoni ja tätini luokse kesäiseen tapaamiseen kahvitteluhetken merkeissä. Kylältä oli kadonnut 90-luvulle tultaessa suuri osa sen elinvoimasta, mutta vanha tietynlainen vauraus näkyi edelleen ja muistutti menneistä ajoista. Ajatus viivähti kymmenkuntaan kesään 1960- ja 1970-luvulla, jotka vietin maatilalla tehden kaikkia maalaistalon töitä.
Kaikki oli niin suurta 1960-luvun vaihteessa peltojen ympäröimän navetan ollessa täynnä lehmiä. Metsän reuna siinsi kaukana taivaanrannassa. Tai sitten minä olin vain pieni. Telkkari tuli taloon Rooman olympialaisia varten ja kylän ihmiset kokoontuivat illalla tupaan näköradiota tiiraamaan. Monet jäivät katsomaan myöhäisillan sarjafilmejä vielä isäntien painuessa unten maille. Avoimet ovet olivat osa sen aikaista luottamusyhteiskuntaa!
Tulkintani mukaan tämä on pikkuhäiveperhonen (tulokaslaji Suomeen). Ruskea värimuunnos (on myös sininen).
Kun katselin 30 vuotta sitten järven toiselta puolelta mökiltäni kylämaisemaa näkyi se vielä hyvin, mutta on nyttemmin peittynyt puiden taakse aivan kuin muistuttaen vanhan elämänmuodon katoamisesta. Siitä ei todellakaan ole juuri mitään jäljellä. Kesäasukkaat ovat luoneet uuden kunnan omine palvelutarpeineen.
Nyt jäin miettimään 90-vuotiaan enoni toteamusta, että hänen lapsuudessaan rannat olivat vapaat järviruo´osta. Oli vain vedestä törröttäviä ”pillejä”, jotka käsitän kortteiksi. Ehkä maanviljely todella tekikin sen, että rantavesien ravinteissa saivat alkunsa nykyiset järviruokolämpäreet. En harmittele asiaa pidempään, aika aikaansa kutakin.
En halua mennä enää äitini kotipaikalle, koska se on muuttunut. Säilytän muistot mielessäni ja pysyttelen mökin järvi- ja metsäympäristössä. Järvellä oli kymmeniä vuosia sitten merkitystä ravinnon saannin lähteenä. Kävin lukemattomia kertoja nuotalla enoni kanssa. Ylimääräiset muikkusaaliit jaettiin naapureille. Ensimmäiset muikut keitettiin aina suolavedessä. Sitten niitä paistettiin jauhoissa ja rasvassa, osa suolattiin. Savustuksen muistan tulleen kuvaan kuusikymmentäluvun alkupuolella.
Aamuvarhaisella voi kokea järviluonnon parhaat piirteet. Miten paljon ihmiset menettävätkään herätessään vasta aamupäivällä! Olen karaistunut nousemaan ylös kello viiden aikoihin, keittelen kahvit ja kuuntelen Yle Puhetta. Itsestään selvää on, että menen tekemään ulkona kierroksen ja ihailen auringon nousua laiturin päästä. Kuunteleminen on tärkeää luonnon keskellä: ei yhtään ihmisen tuottamaa ääntä. Kameran sattuessa mukaan ikuistan aamunsarastuksen hetket.
Ehkä yksi mökkielämän viehätyksistä on, että se tuo mieleen vanhan elämänmuodon. ”Tee se itse” viettää riemujuhliaan ja mökkitalkkari auttaa ongelmakohtien yli. Kummallisesti mökkiympäristö vaikuttaa ihmisin eri tavalla. Joku mökkivieras sanoi kerran, että pelkäisi yöllä olla yksin tässä erämaaympäristössä. Joku toinen – kuten minä – voi pelkästään nauttia mökkiyöstä. Siinä on jotain samaa kuin isovanhempien maalaistalon ullakkohuoneessa lukemassa iltamyöhällä Pekka Lipposia yli 50 vuotta sitten: ”Iltataivas Istanbulin yllä oli muuttumassa syvän koboltinsiniseksi…”.
Järvellä on parhainta liikkua soutuveneellä tai kajakilla. Kajakilla pääsee aivan rantapenkan tuntumaan ihmettelemään luonnon ilmiöitä järven puolelta. Tärkeintä on saada lipua pikku hiljaa eteenpäin, hikipäämelominen sopii johonkin toiseen ajankohtaan.
Nykytekniikka pitää tarvittaessa huolen viihtymisestä ja turvallisuudesta. Muistan kuinka äitini asennutti lankapuhelimen mökille. Kaapeli kulki (ja kulkee edelleen) järven pohjassa. Nyt siitä muistuttaa pistorasia. Ilman kännykkää ei tule toimeen jo pelkästään turvallisuussyistä. Internet ja TV-kanavien näkeminen läppärin kautta pitää yhteydet ulkomaailmaan auki ympäri vuorokauden.
Ehkä se on niin, että tekniikan vempaimet juuri mahdollistavat edellä kuvatun ”luonnon armoilla elämisen”.
Ranta-alpi
Yksi mökkielämän innostaja on luonnonkukka, mikä tahansa. Olen muodostanut niistä ”penkkejä” pihalle tai rannan tuntumaan, laiturin juureen. On hienoa seurata rantakukan tai ranta-alpin kukkimista keskikesällä muuten melko karussa ympäristössä. Eräs suosikeistani on kielo, joka suurina ryhminä on hieno kokonaisuus. Valkolehdokki nousee aina samalle paikalle: sitä todella varjellaan.
Ranta-alpi
Kaupungistuneen nykyihmisen siirtäminen 50 vuoden takaiseen maalaistaloympäristöön voisi olla melkoinen kulttuurishokki. Taisivatpa kaupunkilaisserkkuni vähän irvaillakin kylän moraliteetteja, tapoja ja tottumuksia. Piti päästä tuulettumaan tanssipaikalle. Mutta yhtä kaikki koko tuo elämänmuoto on taakse jäänyttä elämää ja voihan olla, että minun osaltani muistot kultaavat menneisyyden.
Menestä ajasta on onneksi dokumentoitu ,niin Linnan kuin eritoten Päätalon tuotannossa. Tulevaisuuden haasteiden edessä olisi toki suotavaa ylläpitää ja elvytää menneitä talonpoikaisia hyveitä ja taitoja,on näet ilmeistä että tulevassa maailmassa suurinosa kansasta on kelpaamatonta elinkeinoelämän tarpeisiin, vain matemaattisesti lahjakkain viidennes väestöstä on tuottavaa ja tarpeellista. Venäläiset ovat ottaneet käytöön aluksi historian elävöittämisen muodossa menneisyyden toimintatavat ja muodot, tietenkin heillä on suuri tarve suuren yhteiskunnallisen normalisointi tarpeen vuoksi restaaroida traditionaalinen venäläinen elämänmuoto, se saataa osoittautua vahvuudeksi kriisiytyvässä maailmassa. Itse olen odotellut yhteiskunnallista keskustelua erilaista näkökulmista hajautetun yhteiskunnan puolesta.
VastaaPoistaMinun muisteloni ovat enemmänkin nostalgiaa, mutta jos huonosti sattuu, niin onhan se hyvä osata ruiskuhilaan teko.
VastaaPoista