Yleisurheilumme koko kuva

Mika Anttosta haastateltiin Helsingin Sanomiin 21.7.2015. Sivumennen Anttonen viittasi urheilijoihimme pohtiessaan suomalaisten työteliäisyyttä tai työteliäisyyden puutetta. Hän totesi: ”Pärjäämme koko ajan vähän huonommin ja harvemmissa lajeissa. Elintaso on noussut niin paljon, että jengi treenaa vähän laiskemmin. Ja toisaalta muualla on alettu treenata” ja jatkaa: ”intohimoa on pakko olla – muuten ei pärjää”. Keskityn seuraavassa yleisurheilun ongelmien perkaamiseen.

On syytä muistaa Roberto L. Quercetanin sanat legendaarisessa ”Kilpakenttien kuninkaat” -kirjassa vuodelta 1964. Quercetani nimittäin totesi jo tuolloin: ”….. Suomi ja Ruotsi olivat etuoikeutetussa asemassa vanhan mantereen yleisurheilun raivaajapäivinä. Nykyään niiden täytyy tyytyä murusiin silloin, kun kilpaillaan olympialaisista kunnianosoituksista”. Samassa kirjassa kestävyysjuoksua käsittelevässä luvussa hän toteaa: ”Tietyissä maissa nykyaikainen elämä monine veltostuttavine välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä rasittamaan keuhkojaan ja jäseniään kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä. Tämä suuntaus, joka on jo kauan ollut nähtävissä Amerikassa, on hiljattain levinnyt Suomeen ja Ruotsiin”. Väite veltostumisesta on siis vanhempi ilmiö. Ei näin ollen mitään uutta auringon alla.

Näinhän se tietenkin on, että harrastaneisuus on lisääntynyt globaalisti ja Suomen ja Ruotsin kaltaiset yleisurheilun pioneerimaat ovat yhä useammin jääneet sivustakatsojiksi. Mutta on tässä muustakin kysymys.

Paria päivää aikaisemmin Hesarin otsakkeessa todettiin: ”Pituushyppääjän piinaa. Loukkaantumisten riivaama Eero Haapala yrittää paluuta huipulle”. Yleisurheilumme koko kuva? Ei sentään, mutta hyvin tutunoloinen kommentti. On kysyttävä, miksi niin monet suomalaiset yleisurheilijat loukkaantuvat juuri ratkaisevalla hetkellä, kun ollaan tyrkyllä kansainväliselle huipulle. Tänä kesänä loukkaantumisia on kyllä sattunut niin paljon, että voidaan puhua jo huonosta onnesta.

Huiput kovaa harjoitellessaan joutuvat rasittamaan kehoaan aivan ylen määrin. Seurauksena on usein loukkaantumiskierre. Syitä on etsitty kovista nykyradoista tai lihashuollon puutteista. Olen miettinyt olisiko muitakin syitä. Lähden siitä, että doping-valvonta kansainvälisesti on edelleen turhan lepsua, mutta Suomessa tiukkaa. Välillisesti tämä saattaa vaikuttaa loukkaantumisherkkyyteen, vaikka asian perusteleminen onkin hankalaa. En mitenkään puolustele dopingin käyttöä, totean vain tilanteen.

Yksi selittäjä huonolle menestykselle on oheneva harrastaneisuus. Lapinlahden eliittikisoissa oli joissakin lajeissa 3-4 osanottajaa. Muutama vuosi sitten oltiin huolissaan, kun ei saatu lajeittain 100 parhaan tilastoja kasaan, kun tuloksia ei ollut vuositasolla edes tuota sataa.

Kun ei ole rahaa hankkia huippuja kotimaisiin kisoihin, jää yleisö kotiin ja sponsorit vähenevät …. ja yleisurheilu potee seurauksena verenvähyyttä. On suosittua hakeutua joukkuelajien pariin. Perinteiset yksilölajit kärsivät.

Jotain merkillistä on myös siinä, että junioritasolla olemme selvästi lähempänä maailman kärkeä kuin varttuneemmissa ikäluokissa. Jälleen tulee mieleen epäily käytettävistä avusteista, koska monet muut kokevat melkoisen loikan ylös ja eteenpäin juuri juniori-iän ohi päästyään. Vai kuvittelenko vain?

Raha on yksi menestykseen kiihottajista. Meillä on kehittyviä valtioita, jotka yhdistävät valtion kunnian ja maineen sujuvasti urheilijoille tarjottavaan rahaan ja mahdollisesti myös doping-aineisiin. Totta kai yleisurheilun GP-kisojen isot rahat ovat myös laajentaneet harrastaneisuutta ja motivoivat yhä laajempia joukkoja huipun tavoitteluun. Kilpailu yksinkertaisesti kovenee. Toki raha vaikuttaa myös sillä tavalla, että kotimaiset lahjakkaat harrastajat hakeutuvat sellaisten lajien pariin, jossa ajattelevat menestyksen ja rahan seuraavaan paremmin toisiaan kuin yleisurheilussa, jossa kansainvälinen huippu on kiven kova, ja vain huiput pääsevät isoihin rahoihin käsiksi.

On selvää, että mahtavaksi paisunut lajikirjo syö yleisurheilulta lahjakkuuksia. Moni yleisurheilukenttä on päässyt nurmettumaan harrastajien puutteen takia. Ero omaan kouluaikaani on merkittävä. Cooperin testi ei enää syksystä 2016 lähtien vaikuta koululiikunnan arvosanaan. Sille löytyy perusteluja, mutta toivoisin, että ainakin niille, jotka haluavat pärjätä tässä testissä suodaan mahdollisuus kunnon testaamiseen ja palkitaan hyvästä suorituksesta.

Eurooppalaiset ovat monissa lajeissa joutuneet väistymään huipulta useista edellä mainituista syistä. Tämä on luonut tavallaan menestyksen kahdet markkinat. Suomalaiset voivat Euroopan-mestaruuskisoista parhaassa tapauksessa vielä jotain saadakin, mutta MM-kisat ja olympialaiset ovat jo aivan erilainen haaste.

Meiltä puuttuvat tulisieluiset valmentajat ja innostajat, joita oli vanhaan hyvään aikaan tarjolla yllin kyllin. Juuri heitä tarvittaisiin ja heitä toki onkin, mutta enimmäkseen muissa urheilulajeissa.

Päälle tulee vielä arktinen Suomen kesä. Ja kun yleisurheilu vaatisi juuri lämpimiä kelejä, jotta lihaksille ja lihashuollolle olisi oivalliset olosuhteet.

No jäähän meille vielä keihäänheitto! Ehkä tämä on realismia: Suomi saattaa menestyä yhdessä yleisurheilulajissa niin hyvin, että olympialainen kultamitali on potentiaalisesti saavutettavissa.

Kun olen kirjoittanut urheiluaiheista aiemmissa blogikirjoituksissa, on niihin sisältynyt aina jokin toiveikas odotus. Tämän kesän saldo jää kyllä vähäiseksi tuota yhtä lajia, keihäänheittoa lukuun ottamatta.

Yleisurheilukärpänen iski minuun heti 1960-alun alussa, ja taidanpa olla oman kiinnostukseni vanki lopun elämääni, kävi miten kävi. En lakkaa ilahtumasta, kun joku, varsinkin nuori yleisurheilija, suorittaa läpimurron kansalliselle tai kansainväliselle huipulle.